Lupiinisydän

Photo Memories from ten Finnish National Parks 2016

During the Christmas holidays I have been glimpsing through photos about my hiking trips to Finnish national parks in 2016. These photos inspired me to plan new trips for next summer. Maybe you too?

The national parks I visited are located in the southern or central part of Finland :Kurjenrahka, Teijo, Liesjärvi,  Pyhä-Häkki, Etelä-Konnevesi, Salamajärvi, Tiilikkajärvi,  Helvetinjärvi, Selkämeri and Torronsuo ( see also www.luontoon.fi)

 Most of my trips were rather short ( 2-4 hours)  but I also made one over-night trip with my granddaughter.  I focused on parks near to my house or summer cottage to avoid long driving distances. The hikeing trips are described in detail in my previous entries ( in Finnish) where you can also find more pictures of the national parks I visited.

Unfortunately, the vivid singing of the birds in the spring or the nice aroma of the forest just after rain cannot be  delivered via photos but you will need to imagine those experiences.





Kurjenrahka National Park is about 40 km from Turku and you can reach it also by buss.  In April the frogs were in a romantic mood.

Teijo National Park near Salo is one of the newest national parks.  Nice hiking routes both in the spring and autumn.

Liesjärvi Natinal Park near highway 2 in Tammela celebrated its 60th anniversary in 2016. Easy hiking routes and a nice old fashioned farm where different events are organised to show how things were done in the old days.

Pyhä-Häkki is a small national park in Central Finland near Viitasaari. Its speciality is the old forest where you can see very old pine trees- oldest ones being 400 years old.

National park of Etelä-Konnevesi presents Finnish lake nature and  is perfect for paddling trips or sightseeing from a boat. The 4,7 km hiking  trip we took on Kalaja-hill path ,was exhausting because the top of the Kalaja hill is about 80 m higher thant the lake beside it. But the scenery was definitely worth the effort. 

Salamajärvi National Park was surprisingly versatile. I really enjoyed   the full-day trip there and I'd like to make a little longer trip next year. All routes were clearly marked, there were plenty of places to make a fire and rest. It was also not too crowded like some of the bigger national parks but rahter quiet: I only met half a dozen people during the day.  Suits me !Absolutely worth visiting again!

In Tiilikkajärvi National Park I took an 8 km hike called Uiton kierto. It takes you through a forest to a beautiful sand beach where you can cook a meal and put up a tent for camping. And that is what I plan to do next summer with our granddaughter.  She will be 7 years old next summer and the route is easy but interestíng enough for her.

Helvetinjärvi National Park less than 50 km north of Tampere is very popular, especially the most famous part called Helvetinkolu. For me it was maybe too crowded, but of course the scenery was beautiful on a sunny October Sunday.

  The National Park of Selkämeri covers wide sea areas at the west coast of Finland. however, for hikers there is a nice route in Yyteri near Pori. The eight kilometer route takes you through a forest to the seaside and sand dynes just south of the famous Yyteri beach.  This is also a good place for bird watching both in spring time and in the autumn as a large variety of birds nests here.

In Torronsuo National park there is actually not much to see but if you like swamp areas you will like this one too. The bird watching tower is quite impressing too. As such the swamp in its autumn colours was  quite charming. And if there were snow it would be nice to ski there too, I've been told. This national park may be threatened by some mining activity plans nearby  in the future but let's hope it can be saved. 

Next summer new attractions for example in Hiidenportti, Koli and Hossa in the eastern part of Finland... looking forward to new challenges!

Sognsvannin ympäri

Oslossa on huikeat ulkoilumaastot ja oslolaiset käyttävät niitä kiitettävän ahkerasti. Tämän sanon vankalla vajaan kahden viikon kokemuksella oslolaisena. Ajatuksenani on tutustua lähiympäristöön kameran ulkoilutuksen merkeissä vähitellen. Viime viikonloppuna olikin mitä mainioin ulkoilusää; sopivasti uutta lunta ja pikkupakkanen. Tosin sää oli pilvisen harmaa mutta päätin,
etten anna sen häiritä.

Ensimmäiseksi tutustumiskohteekseni valitsin Sognsvann- järven ympäristön, koska se on asunnoltani vain muutaman sadan metrin päässä ja työkaverit kehuivat vuolaasti, miten mukava reitti siellä on kävelijöille, kun hiihtäjiät on ohjattu omille reiteilleen.

Sognsvanniin on helppo tulla vaikka keskustastakin, jos katujen tarpominen alkaa kyllästyttää: metrolinjan 5 päätepysäkki on Sognsvann ja keskustasta matkaan menee vain parikymmentä minuuttia.  Heti metroaseman vieressä on paikallinen Vierumäki eli  Norges idrothögskola.  Vastapäinen parkkipaikka oli autoja aivan täynnä ja väkeä valui ulos metrostakin sukset kainalossa. Työkaverit kertoivat, että kesäaikaan Sognsvann on suosittu uimapaikka ja siellä on kiva käydä vaikka piknikillä koko perheen voimin. Järven ympäri kiertää noin neljän kilometrin valaistu kävelyreitti, jonka varrella näytti olevan tuon tuostakin pöytäryhmiä eväiden syöntiä varten.  

Reitti on sinänsä lähes tasamaata ja varmaan senkin takia kaikenikäisten ja -kuntoisten ulkoilijoiden suosiossa. Vastaantulijat luokittelin mielessäni viiteen ryhmään:
1) maratonin kiilto silmissä, urku auki viilettävät juoksijat; samat miekkoset ehtivät kiertää monta kierrosta siinä ajassa kun minä yhden.
2) koiranulkoiluttajat, joita oli tosi paljon. Koirarotujen kirjo oli melkoinen. Edes minä en tunnistanut kaikkia vaikka kakarana osasin koirakirjat ulkoa.
3) keski-ikäiset kävelijät, jotka etenivät rupattelun mahdollistavaa vauhtia ystäväporukassa tai pariskuntina
4) nuoret naiset; puolihölkkää parin- kolmen hengen ryhmissä eteneviä iältään  ehkä noin 20 vuotiaita neitokaisia asianmukaisesti varustautuneena. Olisivatkohan olleet urheiluopiston kasvatteja?
5) arviolta 80-90- vuotiaita hissukseen, mutta määrätietoisesti eteneviä ikäihmisiä  jo hieman virttyneissä anorakeissaan posket punaisena tarpomassa ilmeisen tuttua lenkkiä. Nämä olivat ilo silmälle.

Tulosuunnastani katsottuna vastapäisellä rannalla polku kulkee sankan kuusikon reunaa. Vähän  tuntui sellaiselta kummitusmetsältä, johon en mielellään menisi ainakaan pimeään aikaan. 

Järven kauimmaisessa päässä oli harvahko rantametsikkö, johon oli asennetty kymmenittäin linnunpönttöjä, mistä voisi päätellä että siellä on paljon pikkulintuja. Nyt pääsin seuraamaan pyrstötiaisparven pyrähtelyä rantapusikossa. Olivat vain mokomat minulle liian nopeita kuvattavia vaikka aika lähelle pääsinkin.  Muutama metsäpurokin näytti solisevan vielä sulana kohti järveä. Järven jää lienee ollut "parin pakkasyön vahvuista", mutta eipä tullut mieleen mennä kokeilemaan sen kantavuutta.

 Kaiken kaikkiaan kiva lenkki vaikka kulkijoita olikin paljon. Siinäkin mielessä helppo retkikohde, että mitään karttaa ei todellakaan tarvitse, jos ei päätä lähteä tarpomaan kohti Holmenkollenia tai Frognerseteriä. Sellainenkin reitti kuulemma löytyy, mutta siihen taidan tutustua vasta kevään puolella.

Torronsuon pitkoksilla

 

Torronsuon kansallispuisto Tammelassa Forssan kupeessa on pinta-alaltaan vain 30 neliökilometriä. Nimensä mukaisesti kansallispuisto on lähes kokonaan suota; keskiosat ovat lähes puutonta nevaa, reunemmalla kituliaasti kasvavia männynkäkkyröitä rahkasammalikossa ja uloimpana soistuvaa rämettä suopursuineen. 
Kansallispuistoksi Torronsuo julistettiin 1990. On aikalailla ihme, että suo oli siihenkin asti säilynyt pääosin luonnontilaisena ja ojittamattomana. Suoalue on kaikkiaan kymmenisen kilometriä pitkä ja paksuutta turvekerroksella on kymmenen metriä. Esittelyissä Torronsuota kuvataankin Suomen syvimmäksi suoksi jolla ikää on 9000-10 000 vuotta. Respect!

 Sinänsä kesäretkeilijälle Torronsuon kansallispuiston anti liittyy suomaisemaan ja siellä viihtyvään linnustoon. Merkittyjä ja pitkostettuja reittejä on vain muutama kilometri ja isot osat kansallispuiston alueesta ovat lintujen pesintäaikaan ns. rajoitusaluetta, jossa liikkuminen ja retkeily on kielletty. 

Kiljamon lintutorni ja tulentekopaikka  ovat pitkospuiden lisäksi ainoat ihmisen tekemät rakenteet kansallispuistossa. Muita palveluita tai edes leiriytymispaikkoja Torronsuolla ei ole. Ilmeisesti suo sinänsä kuitenkin kiinnostaa päiväretkeiljöitä, kun luontoon.fi -sivujen kävijätilastot kertovat Torronsuolla käyneen viime vuonna yli 25000 kävijää.

Olin käynyt alkukesästä Torronsuon reunassa katselemassa suomaisemaa vain pikaisesti ohikulkumatkalla, joten kiinnosti testata, millainen reitti Kiljamon parkkipaikalta Härksaaren vanhalle avolouhokselle ja takaisin olisi näin loppusyksyn lauantain ulkoilulenkkinä. Kartasta nimittäin päättelimme, että ei kannattaisi kiertää rengasmaista lenkkiä Torron kylän kautta, koska siinä joutuisi tarpomaan kilometritolkulla maantien reunaa. Sitäpaitsi ainahan maisema näyttää erilaiselta, kun sitä katselee eri suunnasta.


Kiljamon parkkipaikalta lähdimme esteettömän luontopolun kautta pitkospuille. Esteetöntä reittiä on valitettavasti vain reilut sata metriä ja se päättyy luontolavalle suon reunaan. No parempi sekin kuin ei mitään. Pitkospuiden alkupäässä varoiteltiin, että pitkokset ovat huonossa kunnossa mutta muutamaa katkennutta lankkua ja joitakin keikkuvia pätkiä lukuunottamatta ne olivat mielestäni hyvin kuljettavassa kunnossa. Tosin etenkin metsäisemmillä osuuksilla pitkokset olivat märät ja niljakkaan liukkaat. Ihan ei pitovoitelu retkikengissä ollut riittävä, näemmä. 

Suota ja pitkosta, pitkosta ja suota.  Voisi vaikuttaa yksitoikkoiselta. Mutta mitkä värit! Sininen taivas, kellanruskeana auringossa hehkuva sammalikko ja hennosti vihertävät männyt! Oijoi! "Sammalenvihreä" oli täällä kyllä kaikkia punertavan, oranssin ja keltaisen sävyjä mutta ei vihreää.

Lopulta polku pujahti kuusimetsän siimekseen. Keltaisia reittimerkkejä oli todella harvakseltaan mutta luotimme siihen, että aika leveäksi kulunut polku ohjaa kulkumme oikeaan paikkaan eli louhokselle. 

Härksaaren avolouhoksesta on parisataa vuotta sitten louhittu kvartsia Someron Åvikin lasitehtaan tarpeisiin.  Louhinta lopetettiin jo niinkin aikaisin kuin v. 1833. Kvartsin lisäksi monia muitakin kivilajeja esiteltiin opastaulussa.  (Opastaulut ovat hyvin opettavaisia, nytkin opin monelaista eri kivilajeista, joita alueelta löytyy). Louhoksen seinämästä pystyi helposti erottamaan kvartsiesiintymän ja pegmatiittilohkareita lojui siellä täällä. 

Paluumatkalla vastaantulijoita oli jo huomattavasti enemmän kuin mennessä. Pitkospuilla tien antaminen vastaantulijoille kuuluu kaiketi kirjoittamattomaan retkeilyetikettiin. Se, jolla on vähemmän kantamuksia  tai pienempi retkikunta väistää. Yleensä täytyy tasapainoilla jonkin poikittain olevan tukipuun päällä, jos ei sopivaa levennystä satu kohdalle. Hyvinhän se sujui, mitä nyt mies horjahti kerran toisella jalalla pitkospuulta suolle ja tossuhan siinä kastui. Onneksi ei ollut ihan pahin jorpakko juuri siinä kohdalla.

Viimeiselle metsäiselle pätkälle osui Kiljamon luontotorni, joka nousee ylväästi puiden latvojen yläpuolelle. Sieltä oli komeat näköalat koko suon yli; suota silmän-kantamattomiin moneen suuntaan.  

Kolea pohjoistuuli tuntui hikisessä selässä vähän turhan vilvoittavalta, joten pitkään emme tornin maisemista nauttineet. Tornilta on parkkipaikalle vain pari-kolmesataa metriä, joten siinä olisi helppo käydä lintuja tiiraamassa muulloinkin. Hieno syysilma oli tosiaan houkutellut paljon retkeilijöitä liikkeelle; parkkipaikalle oli tullut toistakymmentä autoa lisää retkemme aikana. Meille matkaa kertyi vähän yli seitsemän kilometriä ja aikaa  meni vajaat  kaksi ja puoli tuntia kaikkine kahvi- ja kuvauspysähdyksineen.