tiistai 30. elokuuta 2016

Pinkjärven polulla

Pitää heti alkuun todeta, että Eurajoen Pinkjärvi ei ole 'pink' ,vaan ihan samalla tavalla sininen kuin kaikki muutkin Suomen järvet, ainakin tällaisena aurinkoisena päivänä. Aurinkoinen keli olikin viimeinen sinetti sille, että sain houkuteltua itseni lähtemään työpäivän jälkeen Porista noin 25 kilometriä etelään sijaitsevalle Pinkjärven retkeilyalueelle lyhyelle reppuretkelle.  Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä kuin kuusivuotias lapsen lapsi; tärkeintä retkellä olemisessa on eväät, joten keitin kahvit jälleen termariin ja pakkasin mukaan muutaman juustovoileivän, koska lounaasta oli jo aika monta tuntia.

Pinkjärven alueen parkkipaikalla oli ilahduttavan selkeä kartta ja opasteet. Reitti on viitisen kilometriä pitkä ja merkitty selvästi punaisilla vinoneliöillä. Päätin kiertää lenkin vastapäivään jolloin Mustalahden laavu olisi sopiva taukopaikka. Matkaa sinne oli viittojen mukaan 2,2 kilometriä.

Polku mutkitteli kuusivaltaisessa metsässä, jossa oli aika paljon myrskynkaatoja. Osa niistä oli tuoreen näköisiä, mutta tuskin sentään viikonlopun Rauli-myrskyn jäljiltä. 

Tämä osuus oli aika hankalaa kulkea sillä polku oli kivikkoinen ja puunjuuret olivat sateiden jäljiltä niljakkaan liukkaita. Muutamassa kosteassa kohdassa oli ilmeisesti joskus ollut pitkospuut, jotka olivat jotakuinkin lahonneet olemattomiin.  Nyt nuo paikat pystyi kiertämään kuivin jaloin mutta keväällä tilanne voi olla toinen.




Mustalahden laavun ympäristössä maasto näytti olevan aika kulunut. Enpä ihmettele sillä laavu on mukavasti pienellä kumpareella ja maisema puiden lomitse järvelle on silmiä hivelevän rentouttava.  Aurinko kimmelsi timattien lailla laineilla. Aaah!

Eväitä syödessä järveltä puhaltava tuuli tuntui kuitenkin jo viileältä. Pitempää pysähtymistä varten olisi varmaan pitänyt kaivaa repusta tuulenpitävä retkitakki, sillä yllättävän nopeasti reippaan kävelyn jälkeen alkoi hikistä selkää paleltaa.

 

Mustalahdelta reitti kiertelee järven rantaa seuraillen Vuotavan laavulle. Matkan varrella on useampiakin laakeita rantakalliota, joilla olisi hyvin voinut paistatella päivää. Hillitsin itseni tällä kertaa. Vuotavan laavun kohdalla on pieni hiekkarannan pätkä. Erotin jo pitkästä matkasta kirkkaansinisiä vaatekappaleita rantakivillä, joten arvasin, että jotkut ovat yöretkellä. Laavu on itseasiassa kahden vastakkain rakennetun laavun kokonaisuus.  Iloinen puheensorina ja nauru kuuluivat rantaan asti. Taisi olla puolenkymmentä ulkomaalaista vaihto-opiskelijaa retkellä. Mitenkähän hekin olivat Pinkjärvelle löytäneet? 


Kokonaisuutena helppo lenkki, jossa järvenrantaa kiertävä osuus oli maisemallisesti kiva, muuten polku kulki perusmetsässä. Epäilen että metsäinen osuus on esimerkiksi keväällä märkä kun taas rantaosuus on kumpuilevaa kangasmetsää, jossa varmasti pärjää lenkkareilla tai kevyillä retkikengillä. Molemmat laavut olivat kivoilla paikoilla ja hyvässä kunnossa. Kuivia polttopuitakin oli retkeilijöiden käytettävissä molemmilla laavuilla.  Ei huono.







perjantai 26. elokuuta 2016

Iltakaffella Joutsijärvellä

Elokuun sateiset kelit, olympiakisat ja töiden alkaminen ovat häirinneet retkeilyharrastusta. Helposti työpäivät menevät sumussa ja humussa niin ,että en juuri muista ikkunasta ulos vilkaista. Niin kävi viime viikollakin. Tiistai-iltapäivällä työpäivän päättyessä olikin mukava huomata, että aurinko paistoi poutapilvien lomasta ja lämpötilakin oli kahdenkymmenen asteen paremmalla puolella.

Siinä samassa päätin,  että  sohvalle heittäytymisen sijaan voisinkin keittää kahvit termariin ja lähteä Joutsijärven luontopolulle Kullaalle. Olin jo kesällä pannut merkille netistä retkeilyreittejä etsiskellessäni, että Joutsijärven ympärillä kulkee monenlaisia ja erimittaisia lenkkejä muutaman kilometrin luontopolusta aina koko järven kiertävään 27 km:n lenkkiin asti. No, näin työpäivän jälkeen koviin pitkään lenkkiin ei olisi aikaa mutta viisi-kuusi kilometriä voisi olla sopiva  tavoitematka.

Joutsijärven retkeilyalue sijaitsee Pori-Tampere tien (vt11) tuntumassa noin 25 km Porista. Ajaa hurautin Tammen leirikeskuksen parkkipaikalle, josta luontopolulle on hyvä startata.

Leirikeskuksessa tuntui olevan jotain toimintaa, koska nuorison älämölö kuului kauas. Osanuorista  pyöri leirikeskuksen tuntumassa ja osa kauempana rannalla. Minua vähän harmitti, kun olin ajatellut vetäytyä kuuntelemaan metsän hiljaisuutta. Tosin metsässä ei koskaan ole aivan hiljaista: tuuli suhisee puissa, linnut ääntelevät, varvikko kahisee lahkeita vasten, askelet rahisevat polulla, jossain kohti aallot liplattavat hiljalleen rantakiviä vasten. Älämölöltä mikään noista äänistä ei erottunu. Onneksi nuorison  metelöinti jäi nopeasti taakse, kun jatkoin eteenpäin järven rantaa mutkittelevaa polkua. 

Olin liikkeellä aika kevyellä valmistautumisella ja ilman karttaa, joten arvelin että jos reittimerkinnät ovat huonot niin voin hyvin kulkea rantaa pitkin johonkin sopivaan levähdyspaikkaan ja palata samaa reittiä takaisin. Punaisia maalimerkkjä oli kuitenkin siellä täällä, polku oli tallautunut selväksi ja muutama viittakin löytyi, tosin tummuneessa puupinnassa olevat teksti olivat haalistuneet lukukelvottomiksi. 




Venevalkama kylpi auringossa ja eriväriset veneet, oranssit poijut ja vähitellen syksyn väreihin muuttuva metsä olivat hauska kontrasti siniselle taivaalle ja poutapilville.

Kiersin Vasonniemen kärjen ympäri aina nuotiopaikalle asti. Minulla ei ollut tarvetta tehdä tulia ja hankalaa se olisi ollutkin, kun paikalla ei ollut minkäänlaisia polttopuita muutamaa risunkarhakaa lukuunottamatta.

Aurinko lämmitti mukavasti. Termarikaffet maistui kuitenkin hyvältä voileipien kanssa. Istuin pitkään järvimaisemasta nauttimassa. Joutsijärven selkää pirstovat monet pienet saaret ja tuli väistämättä mieleen, että olisihan se hienoa joskus päästä katselemaan tätäkin maisemaa vesiltä käsin.


Palasin kulkemaani reittiä takaisin noin kilometrin verran ja lähdin seuraamaan merkittyä luontopolkua, joka nousee pois Joutsijärven rannasta ja kiertelee kuusivaltaisessa metsässä ja hakkuuaukean reunalla kunnes tulee pienen Ruonajärven rantaan.  Siellä täällä luontopolun varrella on infotauluja, jotka kertovat,  mihin kannattaa siinä kohdassa kiinnittää huomiota. Ilman näitä tauluja olisi minulta jäänyt monta juttua huomaamatta, kuten Kuoppalan torpan yhden lehmän navetan kivijalka, jonka metsä oli jo ottamassa haltuunsa.

Joihinkin kohtiin oli jätetty myrskyn kaatamia puita edistämään luonnon monimuotoisuutta ja kertomaan omaa tarinaansa metsän elämänvaiheista.



'



















 
 
 
 
Tyyni järvi on aina jotenkin hienon näköinen mutta erityisesti aurinkoisena päivänä, jolloin rannan
puut peilautuvat tarkasti järven pintaan. Taidan jättää nyt paasaamatta jokamiehenoikeuksista ja siitä, mihin ne eivät oikeuta mutta mainitsenpahan ilmeisesti leirikeskuksesta peräisin olevasta teiniparista, joka yritti saada nuotiota syttymään keskellä rantametsää. Makkara näytti olevan metsästä reväistyn tikun nokassa mutta saattoipa  olla pitkä ilta ennen kuin se olisi paistettu. Eikö tästäkään enää puhuta koulussa?

Ruonajärven eteläpäässä pääsin taas kulkemaan pitkospuita pitkin. Siihen onkin tänä kesänä tullut aika paljon praktiikkaa.  Siltainsuon laavu on pienellä mäntysaarekkeella suon keskellä. Laavu sinänsä oli siistin näköinen mutta roskis(!) ympäristöineen aivan törkeässä kunnossa. En oikein ylipäätäänkään ymmärrä retkeilypaikan roskiksen logiikkaa.
Itselleni on lapsesta asti opetettu, että minkä jaksaa täytenä metsään kantaa, sen jaksaa tyhjänä pois tuoda, eli että omat roskat tuodaan itse pois. En tiedä kuka, miten ja milloin tuonkin roskiksen tyhjentää.  No, istuin hetken laavulla juomataukoa pitämässä ja katselin miten kituliaiden mäntyjen varjot näyttivät venyvän hetki hetkeltä  pidemmiksi auringon laskiessa alemmaksi. 


Viimeiset kuvat näpsin Joutsijoen ylittävältä sillalta, johon jo taas leirikeskuksen nuorten äänetkin kantautuivat. Olipa rauhoittava maisema tässäkin. Syksyn tuntua.

Aika paljon aurinkoenergiaa taisin tästä iltakaffe-lenkistä ladata kun nuokaan äänet eivät enää ärsyttäneet. Matkaa kertyi reilut kuusi ja puoli kilometriä, aikaa kului taukoineen reilut kaksi tuntia. Hyvä lenkki.















sunnuntai 14. elokuuta 2016

Metsän seinä on vain vihreä ovi (Risto Rasa)- Sunnuntaiaamun reppuretki Kaksvetiselle

Kesäloman loppumisen jälkeen olen potenut lievää pitkospuudeprivaatiota. Viikonlopuksi oli luvattu sateista säätä, joten en ollut kovin toiveikas edes pienen patikkaretken suhteen. Sunnuntaiaamu valkeni sumuisena, mutta kaikkitietävä netin sääpalvelu sadetutkineen kertoi, että  aamupäivä olisi vielä poutainen ja sade olisi tulossa vasta puolenpäivän jälkeen. Tuumasta toimeen, eväät ja juomiset reppuun, sadeviitta mukaan varmuuden vuoksi ja menoksi.

Vielä ajellessani kohti  Tammelaa ja Liesjärven kansallispuistoa pohdin reittivaihtoehtoja. Toisaalta Kyynäräharjun ja Hyypiön maisemat houkuttivat, mutta Kyynäränharjulla olen käynyt aiemminkin. Kaksvetisen noin 4,5 kilometrin reitti tuntui myös sopivalta aamulenkiltä ja siellä en ole koskaan käynyt. Perheen partiolaiset ovat kuulemma olleet siellä joskus partioretkellä.  Uteliaisuus voitti ja päätin mennä Kaksvetisen lenkille. Epähuomiossa ajoin Sikolahden parkkipaikasta ohi, mutta onneksi kääntöpaikka löytyi nopeasti. Sää näytti pilvipoutaiselta ja lämpötilakin oli jo 16 asteen tuntumassa eli mitä parhain keli patikoimiseen. Reitin alkuosa kulki metsätietä, mikä on aina vähän puuduttavaa kulkea.


Onneksi Peukalolampea lähestyttäessä pääsin "oikeaan metsään" ja kaipaamilleni pitkospuillekin. Pitkospuut tosin olivat yöllisten sateiden jäljiltä ikävän niljakkaat, joten ihan huolettomasti siinä ei voinut taivaltaa. Kyllä luonnossa jo näkee syksyn merkkejä; keltaisi lehtiä oli jo siellä täällä, rannan kaislikot olivat jo enemmän keltaisia kuin vihreitä ja puolukat värittivät varvikkoa osaltaan. Puolukoita muuten näyttäisi tulevan paljon. Nyt vielä oli aika paljon raakileita joukossa, joten en pysähtynyt poimimaan.


 
 

Kaksvetisen rannassa olevalla tulipaikalla olin suunnitellut pitäväni evästauon. Siinä olisi ollut käytettävissä myös kota, mutta kun ulkona näytti olevan jo tuletkin valmiina, niin purin repustani eväät ja kahvitermarin tyhjälle penkinpätkälle. Lähistöllä näytti olevan kolme teltallista retkeilijöitä kuka missäkin vaiheessa aamutoimiaan; osa vasta heräili, osa oli jo pakkaamassa telttaansa ja muita kamppeitaan.Sain nauttia eväskahvini yksin kun muut touhusivat omiaan. En pannut pahakseni.


Seuraava pätkä reitistä olikin tutunäköistä rämekorpea suopursuineen ja kitukasvuisine mäntyineen. Välillä noustiin korkeammalle harjulle, jossa puusto oli jo huomattvasti vanhempaa ja seassa oli kilpikaarnaisia vanhoja mäntyjä ja aika paljon kelojakin.

Muutamassa kohdassa metsä oli kuin satukirjasta; melkein odotti näkevänsä menninkäisiä tai metsänpeikkoja vilistämässä pehmeässä sammalikossa.
 



Siinä tossua toisen eteen laittaessani pohdin, että tämäntyyppinen reitti on todellista mindfullness- harjoitusta. Kun märkyyden aiheuttaman liukkauden takia pitää keskittyä jokaiseen askeleeseen eikä ympärillä ole ns. wau-maisemia, tulee kiinnittäneeksi huomiota pienempiin yksityiskohtiin, kuten sammaleen väreihin tai muotoihin tai kanervankukkien hentoon lilaan, naavaisiin puihin tai lehdillä viipyviin sadepisaroihin.


 Runoilija Risto Rasa kirjoitti aikoinaan "metsän seinä on vain vihreä ovi". Niin totta. Mene metsään ja katso mitä kaikkea oven takaa löytyykään!

 


tiistai 9. elokuuta 2016

Pieni patikkaretki Orvvosjohkan vesiputoukselle

Olimme elokuun alussa Miehen kanssa moottoripyöräreissulla Pohjois-Norjassa. Kahdeksi yöksi majoituimme parikymmentä kilometriä Altan kaupungista etelään sijaitsevassa Gargian kylässä. Olimme istuneet edellisinä päivinä pitkät ajomatkat, joten päätimme Hammerfestissa käymisen sijasta viettää välipäivän lähiympäristössä leppoisasti patikoiden ja ajamisesta leväten.

Kysyimme majapaikkamme respan pojalta, olisko hänellä ehdottaa jotain sopivaa kohdetta meille. Kaveri ehdotti ensin reissua kanjonille, jonne olisi ollut ensin muutaman kilometrin ajo ja sitten reilu seitsemän kilometrin patikointi yhteen suuntaan eli yhteensä 15 kilsaa. Arvelimme, että tuo olisi ehkä vähän liian pitkä reissu. "No, onhan tossa sitten toi koski parin kilsan päässä", totesi kaveri puolihuolimattomasti. Okei, tuo kuulostaa paremmalta. Kun kysyimme tarkempia reittiohjeita tai karttaa, kaveri vain totesi, "menette vaan tuosta talon takaa siltaa pitkin puron yli ja jatkatte sitten polkua ylös, ei voi eksyä". Jahas.

Näillämelko suurpiirteisillä ohjeilla lähdimme katsomaaan jotain mistä meillä ei ollut mitään ennakkokäsitystä. Ensimmäisen kilometrin aikana ylitettiin ensimmäisen puron jälkeen vielä puolenkymmentä pienempää, joista osassa oli silta ja osassa loikittiin vain kiviä pitkin. Tämä alkuosa reitistä oli kasvillisuudeltaan lähinnä kosteaa lehtoa saniaisineen ja mesiangervoineen.
Vähitellen polku alkoi nousta ylemmäs ja puusto muuttui männiköksi. Bongasimme todella ison puun; ympärysmitan arvioimme olevan ainakin 3,5 metriä "halausmenetelmällä" mitaten. Kuinkahan vanha tuo mahtimänty onkaan? Vuosikasvu ei noissa maailman pohjoisimmissa mäntymetsissä voi olla kovin suuri.

Polku nousi yhä ylemmäs ja männikkö vaihtui tunturikoivikoksi ja aluskasvillisuus matalaksi variksenmarjavarvikoksi. En tiedä kumpi säikähti enemmän yllättävssä kohtamisessa, poro vai minä. Aika nopeasti poro katosi koivikkoon katseidemme ulottumattomiin.

Miehen kännykän gps kertoi parin kilometrin menneen jo aikoja sitten eikä vieläkään ollut havaintoja alkumatkan puroja kummemmasta putouksesta. Aloimme jo epäillä, olemmeko ollenkaan oikealla polulla. Päätimme kuitenkin jatkaa vielä eteenpäin, koska ainahan voisi katsella maisemia kun päästäisiin puurajan yläpuolelle. Eikä se maisema hullumpi ollutkaan. Majapaikkammekin häämötti laakson pohjalla.






Lopulta alkoi kuulua voimistuva kohina, joten arvasimme että nyt ollaan lähellä. Voi miten upea vesiputous eteemme avautuikaan! Vesi näytti ryöppyävän suoraan tasalakiselta kalliolta kuin tyhjästä.

 Putouksen jyrkin ja ylin pudotus lienee ainakin kymmenisen metriä. Putouksen edessä vesi lensi sumuna pitkälle kivikkoon. Putouksen alapuolella oli pieni suvanto, josta virta jakautui pienemmiksi uomiksi, jotka luikertelivat kivikoiden välissä ennen seuraavaa kallioiden väliin syöpynyttä jyrkempää osuutta.  Samalla tavoin kuin vesimassat näyttivät tulevan tyhjastä ne myös katosivat näkyvistä tyhjään jonnekin alas.




Mitenkähän mahtava tämä vesiputous mahtaakaan olla keväällä lumien sulaessa. Kasvillisuudesta - tai sen puutteesta kivien välissä ja pinnoilla- saattoi nimittäin päätellä että vesi on huomattavasti korkeammalla osan vuodesta. Olispa hienoa nähdä ja kuulla keväinen pauhu!






Vietimme hyvän tovin kuvia räpsien ja maisemia ihaillen ennekuin lähdimme laskeutumaan takaisin laaksoon. Myöhemmin löysin netistä paikalle nimenkin: Orvvosjohka tai Orvvosfossen kuten norjankielellä sanotaan. Matkaa pihasta putoukselle oli lopulta noin kolme kilometriä ja nousua yhteensä noin 150 metriä, jostaa suurin osa oli viimeisellä puolikkaalla eli aika jyrkää pätkää oli paikoitellen.
Maisemat olivat todellakin kiipeämisen ja jokaisen hikipisaran arvoiset. Ilmeisesti tällaisia paikkoja on Pohjois-Norjassa sen verran paljon, että ei ole tarpeen merkitä karttaan hienoa näköalapaikkaa saati merkitä polkua retkeilijöitä varten. Hieno paikka, johon kannattaa poiketa kun Altan seudulla ajelee.
Ajo-ohje: Kautokeinon tietä muutama kilometri etelään ja vasemmalle n 16 km Gargiaan, Fjällestuenin päärakennuksen takaa polun alkuun.