Kameran ulkoitusta Yyterinniemellä Langourasta Munakarin säikälle

Mitä mainioin aurinkoinen alkusyksyn sää houkutteli lähtemään kameran ulkoilutusreissulle. Ensin meinasin lähteä vähän kauemmas Porista mutta totesin, että työpäivän jälkeen ei kannata haaskata lyhyttä valoisaa aikaa autossa istumiseen, joten suuntasin jälleen Yyterin lietteille eli Selkämeren kansallispuistoon. Edelliseen Yyteri-blogiini sain palautetta lukijalta, että pitkokset olivat heidän siellä käydessään huonossa kunnossa ja reitit puskittuneita ja huonosti merkittyä. Tämähän piti tarkistaa. Lisäksi ajattelin, että Yyterin lietteillä voisi näin lintujen syysmuuton aikaan olla mielenkiintoista katseltavaa.

Jätin auton Langouran parkkipaikalle. Siitä on vain satakunta metriä esteettömälle luontolavalle. Päätin ihan ammatillisesta kiinnostuksesta käydä katsomassa, miten esteetön se on, vaikka se olikin aikomastani reitistä täysin päivastaisessa suunnassa. No, olihan se yllättävän hyvin esteettömyysvaatimukset täyttävä; luontolavalle olisi mahdollista päästä vaikka pyörätuolilla, tosin avustajaa varmaan tarvitaan luiskaa ylöspäin mentäessä. Maisemana avautui syksyinen kaislikko, jota riittää Preiviikin lahdella silmänkantamattomiin. Voin hyvin kuvitella, että kaislikko kätkee monenlaista linnustoa suojiinsa, vaikken nyt nähnytkään juuri minkäänlaista liikettä.



Varsinaiselle lenkille Yyterinlietteille kulkeva polku kulkee ensin metsän poikki. Alkumatkan viitoitus on vähän kummallisesti sijoitettu kulkusuuntaan nähden mutta kun osaa etsiä katseellaan viittoja niin löytyyhän niitä. Nyt metsätaival oli kuiva, joten hyvin olisi voinut kävellä pitkospuiden vieressäkin.  Vähän ennen kosteikon alkua näytti olevan puutavaraa valmiina odottamassa pitkosten uusimista.Ainakin tähän asti ne olivat olleet hyvässä kunnossa, mutta pitkospuiden uusiminen taitaa olla jatkuva prosessi.

Ensimmäinen lintutorni -Sannannokka- on reilun puolentoista kilometrin päässä parkkipaikalta. Tämän lintutornin ympärillä kaislikko pidetään ihmisvoimin matalana, jotta harvinainen etelänsuosirri löytää itselleen sopivia pesäpaikkoja. Nyt kauampana avovedessä näkyi parisenkymmentä joutsenta, siellä täällä matalikolla jonkunsortin kahlaajia ja sorsalintuja.  (Tarkempi lajimääritys jääköön varmuuden vuoksi ammattilaisille)














Hetken eri suuntiin kuvia räpsittyäni jatkoin matkaa. Aika pian alkoikin Yyterin lietteiden puinen polku tai suoranainen tie. Se on noin metrin levyinen ja lietteen pinnasta varsin korkealla ainakin näin syksyllä.

Viereinen kaislikko on niin korkeaa, että meikäläisen pituinen ihminen ei juuri muuta näekään kuin kaisloja. Puupolkua lienee yhteensä toista kilometriä. ja täytyy sanoa että sitä pitkin oli mukava kulkea. Matkan varrella on useampia luontolavoja, jotka ovat ilmeisen kovassa käytössä etenkin lintujen kevätmuuton aikaan.  Nytkin muutamia bongareita tuli vastaan kiikareidensa ja kaukoputkiensa kanssa.



Lopulta reitti kääntyy jälleen metsään, jossa huomasin maaperän vähitellen muuttuvan hienoksi hiekaksi jonka pinnalla on vain ohuen ohut humuskerros. Kasvillisuudesta voisi päätellä että keväällä tämäkin alue on veden vallassa , minkä vuoksi pitkospuut ovat tarpeelliset. Voi myös olla että pitkospuilla ohjataan liikennettä ja näin vähennetään herkän maaston kulumista.

 

Munakari on pieni saari Yyterin lahdella. Sitä kohti kurkottaa niemimäinen matalikko eli Munakarin säikkä. Nyt vesi oli matalalla ja kostean rantahiekan laineet erottuivat hienosti.  Näköjään tällä alueella saa myös kulkea ratsain, mikä on  Yyterin santojen puolisella alueella kiellettyä. Aallokko kuljettaa hienoa hiekkaa jatkuvasti paikasta toiseen muodostaen kiehtovia hiekkamuodostelmia ja lammikoita. Ensi viikolla varmaankin jo erilaisia. Ihana paikka!

Langourasta Munakarin säikälle matkaa kertyy noin 4,2 kilometriä. Ja paluumatkaa saman verran. Hieman jo mietin ehtiikö aurinko laskea ennen kuin olen takaisin autolla, mutta kun pysähtelin aika paljon vähemmän kuin menomatkalla niin ehdin hyvin valoisaan aikaan takaisin.  Yhtensä matkaa kertyi siinä 8,5 km ja aikaa kului noin kaksi ja puoli tuntia, kamera räpsyi 180 kuvan verran.

 Lopuksi täytyy sanoa että kaikki rakenteet -niin pitkokset kuin luontolavatkin - olivat erittäin hyvässä kunnossa.  Tulipaikkoja tai laavuja ei tällä reitillä ole mutta enpä sellaista oikeastaan kaivannutkaan. Hieno retkipaikka!

Syksyn värejä Isonevan soidensuojelualueella

Olin jo useamman viikon suunnitellut, että jonain iltana pitäisi piipahtaa kuvausretkellä Pomarkussa Isonevan soidensuojelualueella. Ajan siitä usein ohi Porista Jyväskylään päin matkatessani. Matkaa Porista on vain vajaat 30 km.

Tänään päivällä sää oli mitä aurinkoisin, mutta siihen mennessä, kun pääsin pitkäksi venähtäneen työpäivän jälkeen liikkeelle, taivas oli jo vetänyt lähes kokonaan pilveen. Eipä kannattaisi ainakaan jäädä odottelemaan auringonlaskua, mutta jospa iltalenkki tulisi tehtyä kuitenkin, ajattelin.

Isoneva leviää valtatien 23 molemmin puolin, mutta parkkipaikka ja luontopolku ovat tien pohjoispuolella. Kokonaispinta-alaltaan Isoneva on lähes tuhat hehtaaria ja turvetta siinä arvellaan olevan noin 24 miljoonaa kuutiometriä. Paksuimmillaan turvekerros on yli viisi metriä. Pohjaturpeen iäksi on radiohiiliajoituksen perusteella arvioitu noin 5000 vuotta. Wau! (Kaiken tämän opin alueen opastaulusta.)

Pitkostettuja polkuja Isonevalla on noin 2,5 kilometriä. Päätin kävellä reippaasti Kaakkurilampien lintutornille ja kiertää takaisin palatessa vielä lyhyemmän luontopolun kautta takaisin parkkipaikalle. Pitkospuut olivat hyvässä kunnossa, samoin lintutorni. Hetkellisesti harmitti kun en tällä kertaa ottanut edes kahvitermaria mukaan; mukavahan tornissa olis ollut evästellä.

Suolla oli hiljaista. Isoja lintuja ei näkynyt eikä kuulunut. Kauempana suolla on kalasääsken pesä mutta sen asukas lienee jo lähtenyt. Joissain kohdissa näkyi hirvien jälkiä,näköhavaintoja en niistäkään saanut.Vain kaksi vanhempaa herrasmiestä tuli vastaan koko reissun aikana. Toisen kanssa vaihdoin muutaman lauseen. Hän oli ollut suolla koko iltapäivän kameran kanssa kiertelemässä ja kuvaamassa perhosia ja korentoja. Ei kuulemma ollut paljoa niitäkään näkynyt. Niin se syksy näkyy eläimistössäkin.



Oli kuitenkin mukava katsella joka suuntaan leviävää lähes puutonta nevaa,jonka sammalikko oli muuttumassa upeisiin syksyn punertaviin ja oransseihin sävyihin. Ei ehkä aivan vielä parhaimmillaan mutta kyllä se minun
värisilmääni miellytti nytkin.

Eikä se auringonlaskukaan loppujen lopuksi hullumpi ollut!
.

Yöretki Matildanjärvelle Teijon kansallispuistoon

Muutama viikko sitten heitin tyttärelleni puolihuolimattoman kysymyksen "lähtisitkö mun kans yön-yli-retkelle johonkin lähikansallispuistoon nyt syyskuussa". Hän lupautui ilman muuta. Ainoa pohdittava asia oli lähinnä se, otetaanko lapsenlapsi (6 v) eli Pikkuakka myös mukaan. Aikuisten kesken reitti voisi olla pidempi, mutta innokkaan pikkuretkeilijän kanssa voisi olla aika hauska ja jännittävääkin olla metsässä teltassa yötä.

Lopulta päädyimme suunnittelmaan kolmen sukupolven yöretkeä Teijon kansallispuistoon. Matildanjärven ympäri kulkeva reitti vaikutti sopivalta pituudeltaan ja myös siitä näkökulmasta, että tulipaikkoja ja laavuja on matkan varrella muutaman sadan metrin välein. Arvelimme nimittäin, että lapsen kanssa taivallettaessa olisi tarpeen olla hyviä B- ja C- suunnitelmia siltä varalta, että meidän aikuisten tekemä A-suunnitelma tökkäisi heti alkuunsa.

Retken toteutuminen meinasi tyssätä viimetipassa, kun vuosikausia varastossa käyttämättömänä lojunutta rinkkaani ei löytynytkään mistään. Pienen some-viestittelyn jälkeen selvisi, että yksi perheen partiolaisista oli lainannut sitä kesällä Roihu-leirille ja vienyt sen mukanaan Itä-Suomeen. Pirskatti! Mikäs nyt eteen? Onneksi tyttärellä, jonka kanssa retkeä suunnittelimme oli useampia kavereiden rinkkoja "pitkäaikaishoidossa" ( lue: ison varastokopin hyvät puolet). ¨

Perjantai-iltana koepystytin upouuden teltan olohuoneen lattialle. Pikkuakan piti tietenkin heti päästä kokeilemaan sekä telttaa että makuupussia. No, mikäs siinä; hyvähän se on kuivaharjoitella varmuuden vuoksi.







Lauantai valkeni sumuisena ja tihkusateisena. Alkoi jo vähän epäilyttää koko reissu. Netin sääkartat ja sadetutkat ennustivat kuitenkin pässinselvää poutaa. Ei muuta kuin rinkkoja pakkaamaan ja matkaan!

Sitä mukaa kun lähestyimme Teijoa, keli parani ja perillä oli jo aivan sininen taivas, aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämpötila lähenteli 20 astetta. Iltapäivällä puoli kolmen aikaan olimme lopulta valmiina seikkailuun Teijon luontokeskuksen parkkipaikalla. Parkkipaikka oli aivan täpötäynnä autoja; varman retkeilijöitä olisi paljon nauttimassa aurinkoisesta syyspäivästä.

Matildanjärven kierros on kokonaisuudessaan vain viitisen kilometriä pitkä. Luontokeskukselta reitille on helppo lähteä. Reitti kulkee järven rantaa seuraillen aluksi sankan metsän keskellä välillä sileille kalliotasanteille nousten.

Järven päässä ranta muuttuu soiseksi ja pitkospuut johdattavat kulkijaa määrätietoiseti eteenpäin. Pikkuakkaa ilahduttivat erityisesti puroja ja ojia ylittävät pienet sillat, joita tällä pätkällä oli lukuisia. Väkeä oli todella paljon liikkeellä ja pitkospuilla sai tämän tästä väistellä vastaantulijoita. Tai oikeammin he antoivat meille tilaa; isojen rinkkojen kanssa tarpovat naiset taisivat näyttää niin helposti horjahtavilta, että päiväretkeilijät tai ihan ilman reppua lenkkeilevät väistivät suosiolla sivuun.

 
Roosiniemen laavulla oli hyvä pitää pieni tauko. Voi miten mukavalta tuntui laskea rinkka pois selästä! Miten ihmeessä olen jaksanut joskus nuorempana kantaa monen päivän vaelluskamppeet, etenkin kun materiaalit olivat varmaan paljon painavampia siihen aikaan! Liekö käynyt kuten Tapio Rautavaaran Reppu ja reissumies- laulussa: "suru jos on repussa tai ahdistus ja huoli niin repun painoon lisäystä tulee toinen puoli".  Vai olisikohan omat voimat vähenneet? Kun nyt en tunnista, että minulla olisi erityisemmin suruja tai murheita, niin taitaa valitettavasti olla kyse jälkimmäisestä.

Yöpymispaikaksi olimme valinneet Viksberginlahden laavun lähiympäristön.  Siellä oli jo kolme retkiporukkaa majoittuneena; yksi laavussa ja kaksi teltoissa. Maasto oli yllättävän epätasaissa ja kalliosta eikä selvää teltan paikkaa ollut kuin aivan laavun vieressä, mutta se ei tuntunut oikein hyvältä vaihtoehdolta. Päätimme tehdä ensin ruokaa ja syödä  ja miettiä vasta sitten teltanpystytystä. Se oli hyvä ratkaisu, sillä yksi pariskunta kertoi, että viereisessä pitkospuiden takana olevassa saarentapaisessa oli tosi hyvä telttapaikka ja harmitteli, kun olivat itse ehtineet jo oman telttansa pystyttää. Sinne siis!


Pienen retkeilijän mielestä makkaranpaistoon olisi pitänyt ryhtyä heti kun saatiin teltta pystyyn ja makuupussit levitettyä. Me aikuiset olimme sitä mieltä, että odotellaan vielä, että vähän hämärtyy. Sitä odotellessa tutustuimme ympäristöön. Kallioinen ranta muodosti pieniä niemekkeitä ja iltaa kohti tyyntynyt järvi esitteli parhaita puoliaan.

Saatiinhan ne makkaratkin lopulta paistettua. Minä tulin katselemaan auringonlaskun jälkeistä maisemaa rantakalliolle mutta toiset jäivät vielä laavulle juttelemaan muiden retkeilijöiden kanssa, Pikkuakka sai heti uusia kavereita kahdesta pojasta, jotka kumpikin olivat olleet Teijolla jo perjantaista asti isä-poika retkellä. Isompi oli taivaltanut todella kunnioitettavan pitkän reissun lauantain aikana ja pienempikin monta kilometriä. Respect!

Lopulta vetäydyimme telttaan ja möngimme itsekukin makuupusseihimme. Hetken vielä höpötimme niitä näitä ja sitten sammutimme telttavalon. Pimeys tuli kuin huppu päälle. Pientä retkeilijää taisi vähän pelottaakin mutta onneksi uni vei voiton. Kaikista meistä.

Yö oli todella lämmin ja jossain vaiheessa oli pakko avata makuupussin vetskari ja pitää pussia vain peittona. vasta aamuyöstä ilma viileni sen verran, että oli tarpeen sujahtaa takaisin makuupussiin. Vaatteista tehty mytty toimitti minulla tyynyn virkaa. Niinpä heräsinkin aikaisin niska särkevänä. Nousin suosiolla ylös ja lähdin katselemaan aamumaisemaa. Aurinko oli jo noussut mutta paistoi vielä matalalta. Järvi oli peilityyni ja hieno usva leijui järven pinnalla. Veden täytyi siis olla lämpimämpää kuin ilma.

Kuljin pitkin  pienen saaremme rantaa kameran kanssa ja odottelin, että toisetkin heräisivät. Turha toivo. Palasin takaisin telttaan ja torkuinkin tovin. Havahduin teltan ympärillä pyrähtelevän linnun ääntelyyn.
Torkahdin taas kunnes napakka tikan koputtelu viereisessä puussa herätti jälleen. Toisetkin alkoivat heräillä vähitellen. 

Aamupalan söimme rantakalliolla auringossa paistatellen. Muut retkeilijät olivat myös jo lähtöpuuhissa. Mekin levittelimme teltan ulkokuoren kuivahtamaan pensaiden päälle ja kippasimme sisäteltan hetkeksi pohja aurinkoon päin.

Miten se on mahdollista että vaikka periaatteessa tavaraa on kotiinpäin lähtiessä ainakin syötyjen sapuskoiden verran vähemmän, rinkka on yhtä täysi kuin tullessa? Ja tuntuu painavankin yhtä paljon, vaikka kannettavana on monta litraa vähemmän vettä ja muuta juomista. 

Siinä tavaroita pakkaillessamme useampi parvi joutsenia lensi järven yli pitäen kovaa meteliä.  Pieni retkeilijäkin oikein pysähtyi kesken touhujensa katsomaan komeaa näkyä ja sitten hänelle tulikin kiire hakemaan mumman kiikareita.

Lopulta suoriuduimme matkaan. Karttaa katsellessamme olimme todenneet että jos kiertää koko järven joutuu marssimaan lähes kilometrin verran maantien reunaa. Ei houkutellut.  Päätimme palata luontokeskukselle samaa reittiä, mitä olimme tulleetkin. Matka taittui yllättävän nopeasti vaikka pidimme pari juomataukoakin. Luontokeskuksella kävimme vielä juomassa mehut ja kahvit ennen kotimatkaan. 

Varsinaista patikointia tuli vain viitisen kilometriä tällä reissulla  mutta tärkeintä olikin kilometrien nielemisen sijasta yhdessä oleminen ja elämysten etsiminen etenkin pienen retkeilijän kokemusarkkuun. Itselläni oli varmaan parikymmenta vuotta edellisestä telttaretkestä, joten olihan tämä kolmen sukupolven yöretki kiva kokemus meille aikuisillekin. Erittäin hieno sää kruunasi retken. Hyvä reissu kaikin puolin.

Myllyrannan vuodenajat - Koski Tl

Käyn usein Kosken Myllyrannassa kävelemässä kameran kanssa ja ihmettelemässä, miten samat maisemat näyttävät aina hieman erilaisilta. Tähän blogiin olen koonnut kuvia Myllyrannasta viimeisten parin vuoden ajalta tekemiltäni kuvausreissuilta.

Paimionjoki virtaa Someron Pitkäjärveltä Kosken taajaman ohitse mutkitellen Marttilan ja Tarvasjoen kautta Paimioon, missä se vihdoin laskee mereen. Kosken kohdalla on joessa ollut aikoinaan useampia vehnämyllyjä mutta niistä viimeinenkin romahti joskus 90-luvun lopulla. Toiset kaksi oli purettu jo aikaisemmin. Jäljelle on jäänyt vain yhdet portaat, myllynkivi ja joitain betonisia rakenteita, joiden avulla on taannoin ohjailtu veden kulkua myllyn rattaisiin.


Veden korkeus joessa vaihtelee huomattavasti paitsi sateiden, myös Pitkäjärven säännöstelypadon tilanteen mukaan. Kuivana kesänä pohjakalliota pitkin pääsee kävelemään melkeinpä keskelle koskea, kun taas keväsin ja sateisina syksyinä kuohut ryöppyävät kaikkien kivien yli kovalla pauhulla.



Koskelaisseura on jo parikymmentä vuotta järjestänyt Myllyrannassa talkoita, joissa ranta-aluetta on siistitty ja raivattu vesakoista. Olipa rannassa muutamana kesänä lampaitakin perinnemaiseman hoitotöissä. Vanhanaikainen pistoaita istuu tähän maisemaan kuin nenä päähän.

Yli satavuotiaan kivisillan kupeesta lähtee noin 700 metrin mittainen luontopolku, joka kulkee ensin joen rantaa seuraillen ja nousee sitten haapametsikön läpi hautausmaan ja taidemuseon kautta vanhan kellotapulin kulmalle.

Myllärin torppa kosken partaalla on yksityisaluetta  mutta se tuo syreeneineen, juhannusruusuineen ja omenapuineen oman, hienon säväyksensä vanhaan kulttuurimaisemaan.

Keväällä huhti-toukokuussa vesi on korkealla ja kuohut ovat komeat. Joen uoma on ääriään myöten täynnä ja veden pauhu sen mukainen. Rantakivien koloissa rentukat kurkottavat auringonkeltaisia kukintojaan valoa kohti. Rantaniityllä valkovuokot ovat parhaimmiaan äitienpäivän aikoihin ja hieman myöhemmin voikukat tuovat oman värinsä maisemaan. Joen rannassa kasvaa runsaasti tuomia ja niiden tuoksu leijuu suorastaan pökerryttävän voimakkaana.

 

Alkukesästä vesi on jo huomattavasti alempana kuin keväällä ja monet sellaiset kallioiset kohdat ja kivikot, jotka vielä äsken olivat kuohujen alla, ovatkin nyt kokonaan näkyvissä. Tänä keväänä Myllärin torpan omenapuut kukkivat todella komeasti - oli kuin lumisade olisi laskeutunut puiden päälle. Rantavedessä puolestaan keltaiset kurjenmiekat kurkottivat kohti korkeuksia suurina kasvustoina. Suuret haavat ja vaahterat muodostavat ihanan vehreän katoksen lehdossa kulkevalle puupolulle.

Elo-syyskuussa syksyn merkit alkavat näkyä Myllyrannan maisemassa. Siellä täällä puut ovat jo muuttuneet keltaisiksi tai punaisiksi, pihlajat notkuvat marjakuormansa alla. Vesi on usein tähän aikaan todella alhaalla ja kuivin jaloin pääsee loikkimaan pohjakalliota pitkin keskelle jokiuomaa.

Viime vuonna ensilumi tuli marraskuussa. Ankean harmaaseen maisemaan tuli heti uusia kiinnostavia sävyjä, joita matalalta paistava aurinko vielä korosti. Joulukuu sen sijaan oli lähes lumeton ja silloin rannassa ei tullut käytyäkään kuin pari kertaa.

Viime talvena kovat pakkaset alkoivat heti vuoden vaihteen jälkeen. Joki jäätyi aivan uskomattoman nopeasti yli kahdenkymenen asteen pakkasessa. Oli hauska seurata miten virtaava vesi jäätyi melkein vauhdissa kerroskakun näköisiksi muodostelmiksi. Samalla veden pinta nousi, kun jokiuoma kapeni nopean jäätymisen myötä.











Talvi päättyi jotakuinkin yhtä nopeasti kuin alkoikin. Helmikuussa jäät jo alkoivat sulaa. Keskellä jokea kasvavien isojen raitojen väliin jäi jääkannen palasia roikkumaan puiden varassa, kun vesi lasi nopeasti. Jääpuikkomuodostelmat olivat kohtuullisen komeita vielä maaliskuullakin; varsinaisia pitsihelmoja ja jääluolia.

 

 

Kosken Myllyranta on kiva paikka kuvausretkelle vuoden ympäri. Jokainen vuosi on myös erilainen sään ja esimerkiksi lumi- ja vesimäärien suhteen, joten aina löytyy jotain uutta ja vanhaa kuvattavaa. Näin jälkeenpäin on kiva vertailla samasta kohdasta eri vuoden aikoina  ja eri vuosina otettuja kuvia; silloin tosiaan näkee muutoksen ja vuodenaikojen vaihtelun!