keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Finnish nature in blue and white

 

Today - December 6th - Finland is
celebrating 100 years of independence. Many countries around the world have joined to celebrate the centennial anniversary by setting blue-white lights on famous buildings or nature landmarks, e.g. Colosseum in Rome, Holmenkollen skitower in Norway, or the Niagara falls in the US. 

For those who don't know or remember; blue and white are the colors of the Finnish flag. There are many stories about why these colors were chosen originally but I believe that mid-19th century Finnish historian and author  Zacris Topelius was the first to point out that blue and white are colors of our country; white as the snow in the winter and blue as the lakes in the summer.
As pictures tell more than thousand words, I trust the following photos tell a whole story about the beaty of Finnish nature. It is easy to see where Topelius got his inspiration. Pictures presented here are from five national parks (Torronsuo, Kurjenrahka, Tiilikkajärvi, Selkämeri and Hossa) as well as from Reposaari in Pori and various locations in Pihtipudas.  Happy Independence Day!





 












 


tiistai 14. marraskuuta 2017

Nokipannukahvin syvin olemus

Tulin joku aika sitten keskustelleeksi ystäväni kanssa metsässä liikkumisesta ja siitä miten tärkeä osa eväillä ja nuotiolla istumisella on osana mieleenjäävää retkikokemusta. Usein esimerkiksi kansallispuistoissa tai retkeilyalueilla nuotiopaikoilla on hienot maisemat, jotka palkitsevat jo sellaisenaan väsyneen retkeilijän. Nuotiota viritellessä on helppo rauhoittua nauttimaan ympäristöstä ja kuuntelemaan luonnon ääniä. Ei ole kiire mihinkään. Ei voikaan olla koska nuotion sytyttäminen ja veden kiehuminen vievät oman aikansa. Termarikahvit olisi juotu jo pariin kertaan siinä ajassa, mutta se on aivan eri juttu. Nokipannukahviin tuntuu nimittäin liittyvän muistoja ja merkityksiä, jotka ovat jotain paljon enemmän kuin se varsinainen kahvijuoma.

Minun mielessäni nokipannukahviin liittyy muisto eräältä hiihtolomalta, kun olin ehkä 8-9 -vuotias. Olimme mummolassa talvilomaa viettämässä kuten usein aikaisemminkin. Tällä kertaa minä ja veljeni pääsimme sedän ja isän mukana "hevossavottaan". Itse työstä lumisessa metsässä ei ole jäänyt muita muistikuvia kuin se, että miehet raahasivat tukkisaksilla koivurankoja parirekien päälle. Mummolan liinakkohevonen veti aikamoisia kuormia, me lapset saimme istua kuorman päällä kun siirryttiin eteenpäin ja se oli mielestäni kai aika jännittävää.

Jossain vaiheessa kaunista pakkaspäivää miehet tekivät nuotion. Lumeen tampattiin paikka nuotiolle, setä haki reestä halkosäkin. Muutama puunranka viriteltiin ristikolle nuotion ympärille, jottei tarvinnut istua lumessa. Setä viritti nokisen kahvipannun kepin nokkaan keikkumaan nuotion päälle, puhtaasta hangesta kahmaistiin lunta sulamaan kahvivedeksi. Isän ohje, jonka tosin kuulin monta kertaa myöhemminkin, on jäänyt mieleen:"kourallinen kahvia kuppia päälle ja yks tuiskun varalle, sitten se on valmista kun se on kerran kaatunut ja kahdesti kiehunut yli". No, aikanaan kahvi oli valmista ja isä kaivoi vanhasta repusta voipaperiin käärittyjä, hiukan kohmeisia voileipiä, joissa oli reikäjuustoa ja lauantaimakkaraa päällä. Taidettiin vielä paistaa lenkkimakkaraakin. Voi että ne maistuivat hyviltä! Siinä tunnelmassa yhdistyivät pakkaslumen leijailu puiden oksilta, hevosen huuruava hengitys, nuotion rätinä, savun ja kahvin tuoksu ja yhdessä isän kanssa metsässä oleminen.

Kaikki tämä palautuu elävästi mieleen yhdestä yhdyssanasta "nokipannukahvi".


tiistai 7. marraskuuta 2017

Syysretki Norefjellille


 Onko mitään mukavampaa kuin vanhojen ystävien tapaaminen monen vuoden jälkeen? On, nimittäin syysretki tunturiin vanhojen ystävien kanssa, joita ei ole nähnyt vuosikausiin!

Sain muutama viikko sitten Osloon mieluisan vieraan Suomesta. Ystävyys on kantanut jo vuosikymmeniä, vaikka yhteydenpidossa on välillä ollut taukoja kummankin perhe- ja työkiireiden takia. Kolmas opiskeluaikaisen porukkamme jäsen on asunut Norjassa jo pitkään ja sovimme, että vietämme viikonlopun hänen luonaan.

Lokakuun alun sunnuntaille oli luvattu pilvistä ja aika koleaa mutta sateetonta säätä, joten pystyimme toteuttamaan suunnitelman patikkaretkestä Norefjellillä.
Norefjell on reilut 1300 m korkea tunturi alle kahden tunnin ajomatkan päässä Oslosta. Se on suosittu hiihto- ja laskettelupaikka pääkaupunkiin nähden sopivan sijaintinsa vuoksi-. Yli kilometrin korkeudessa hiihtokausi on pitkä; lumi tulee aikaisin ja sulaa myöhään. Aivan vielä lokakuun alkupäivinä lunta ei vielä ollut vaikka säätiedotus vähän uhkailikin lumisateilla vuorille.

Meidän patikkaretkemme lähtöpaikka oli n 800 m meren pinnan tasosta oleva hiihtokeskus Boeseterissä. Siitä lähtee  patikointireittejä ja latupojia joka ilmansuuntaan. Me suuntasimme kohti tunturien välisestä notkelmasta virtaavaa putousta. Alkupätkä oli kävelytietä loivaan ylämäkeen. Juttu luisti mainiosti ja ympärillä oleva maisema helli silmää ja sielua. Paras ruska oli jo ehkä ohi, mutta emme antaneet sen haitata vaan nautimme maisemista täysillä.
 
Pienen puron ylityksen jälkeen piti hieman hakea seuraavaa polun päätä. Kahden suunnistajan kanssa patikoidessa voi olla kuitenkin kohtuullisen varma, että oikea suunta löytyy vaikkeivat reittimerkinnät paljon auttaneetkaan.

Tämä osuus oli kivistä rinnettä pitkin ylöspäin
kiemurtelevaa polkua, joka oli sateiden jäljiltä paikoitellen sohjoontunut sammal-mutamössöksi. Tällaisessa maastossa ei oikein voi kuvata ja kulkea yhtäaikaa, kun pitää katsella mihin askeleensa asettaa. Eihän meillä ollut mitään kiirettä, joten pysähtelin välillä ihailemaan ympäröivää maisemaa kameran linssin läpi. Muita kulkijoita oli harvakseltaan, osa matkalla ylös , osa tulosssa jo takaisinpäin. Kantamuksien koosta päättelin, että samanlaisia päiväretkeilijöitä muutkin olivat kuin me; repussa termari, vesipullo ja evästä sekä vähän lisävaatteita kaiken varalta.
 
 Pilvinen sää antoi oman 'laveerauksensa' kauempana näkyville tuntureille. Sitä en saanut kunnolla vangituksi kuviin, mutta ehkä mielikuvitus paikkaa sen, mitä kamera ei napannut





  Mitä ylemmäksi kiipesimme, sitä enemmän tuuli alkoi tuntua läpitunkevan kylmältä. Rinnettä olis jatkunut vielä ties kuinka pitkään mutta päätimme hakea suojaisan paikka pienestä notkelmasta kahvitaukoa varten. Siitä olikin mukava sihtailla pidemmällä objektiivilla vesiputoukselle. En lakkaa ihmettelemästä, mistä vettä riittää kun tämäkin putous näytti alkava aivan tyhjästä.
Kahvi ja voileivät eivät missään maistu yhtähyviltä kuin reppuretkellä.  Kun mausteena on vielä mainioita muisteloita ja naurunrätkätystä niin avot! Voiko enempää toivoa! Todella rentouttavaa retkeilyä kaikin puolin.












 Myöhemmin katselin kartasta, että taukopaikkamme oli noin 1100 mmpy.  Tulimme siihen tulokseen että emme jatka enää ylemmäs, koska takaisikin pitää jaksaa tulla. Yhteenlaskettu vammahistoriamme on kohtuullisen kattava, joten arvelimme, että on parempi ottaa varman päälle ja kävellä takaisin kivistä polkua hyvissä voimissa, eikä koivet väsymyksestä tutisten. Suunnistajat päättivät, että koukkaamme puron ylityksen jälkeen toista reittiä takaisin hiihtokeskukselle. Mikäs siinä! Nyt kävelytien kahden puolen oli niittymäisiä lämpäreitä joiden heinikon keltaiset sävyt muodostivat hienon kontrasti havupuiden vihreälle, maaruskan punerrukselle ja harmaille kivenjärkäleille ja kallioseinille. Ja siitä se ajatus sitten lähti, seuraavaa yhteistä ruskaretkeä odotellessa...




sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Helteinen Ölökyn ähkäsy





Heinäkuun lopulla päätimme Miehen kanssa tehdä yhdistetyn motoristi- ja reppuretkireissun Kuusamon ja Suomussalmen tienoille. Ykköstavoitteena oli kiertää uudessa Hossan kansallispuistossa joku sopiva päiväretki ja toisena päivänä pyörähtää Oulangan kansallispuistossa pieni lenkki. Sen verran Glamping- retkeilijöitä kuitenkin olimme, että varasimme Rukalta loma-asunnon, mikä olikin sesongin ulkopuolella yllättävän edullista.

Moottoripyöräilyssä ja retkeilyssä on yllättävän paljon yhteistä. Ensinnäkin, kummassakaan ei ole mitään vitsiä vesisateella. Toiseksi, mukana kuljetettavan tavaran määrä on rajallinen. Kolmanneksi, hyvät varusteet tekevät reissusta mukavamman ja turvallisemman. Lisäksi kummassakin lajissa on syytä pysähtyä ja pitää tauko ennenkuin on ihan pakko, muuten matkanteosta tulee silkkaa kärsimystä.

Hyvin nukutun yön ja tukevan aamupalan jälkeen pakkasimme eväät ja juomiset sekä retkivermeet moottoripyörän sivulaukkuun, sonnustauduimme ajovarusteisiin ja lähdimme kohti Hossaa. Matkaa Rukalta  Suomussalmelle Hossaan tulee reilut sata kilometriä. Suurin osa matkasta oli hyvää asfaltoitua tietä mutta viimeiset 8-9 km oli kuoppaista ja kivistä hiekkatietä, jossa moottoripyörän renkaat olivat kovilla. Välillä Mies kuului kiroilevan teräviä kiviä ja minulla takapenkin matkustajana tuli muutama tärsky alaselkään, kun en ehtinyt ennakoida kaikkia kuoppia ja töyssyjä. Pääsimme kuitenkin kaikinpuolin ehjinä Julma-Ölkyn parkkipaikalle, joka on Ölökyn ähkäsyn reitin lähtöpaikka. Kevyen varusteidenvaihtojumpan ja ajovarusteiden laukkuihin tunkemisen jälkeen olimme valmiita matkaan.

Julma-Ölkky on kapea ja pitkä rotkojärvi, jota ympäröivät molemmin puolin kymmenien metrien korkuiset pystysuorat kallioseinät. Alkukesästä valmistui riippusilta, joka ylittää rotkon suunnilleen järven puolivälissä. Suunnitelmissamme oli kiertää lenkki kahdeksikkona, jolloin riippusilta ylitettäisiin kahteen kertaan. Aurinkoinen ja poutapilvinen keli tuntui lupaavalta myös valokuvaamisen kannalta.

 
 
 
Muutamia satoja metrejä kuljettuamme Mies muisti, ettei ollut lukinnut pyörän laukkuja. "Mihinkäs laitoit lompakon? ", kysyin. Sekin oli jäänyt lukitsemattomaan lokeroon. Minä jatkoin hissun kissun eteenpäin repun kanssa sillä aikaa, kun Mies teki ylimääräisen pyrähdyksen parkkipaikalle ja takaisin. Retkeilijät ovat ymmärtääkseni rehellistä porukkaa, mutta olisi ollut kurja murehtia koko päivä, onko kamat ja etenkin lompakko vielä tallessa, kun kierrokselta palataan.

Alkuosa reitistä nousee vähitellen ylöspäin ja aika pian avautuvat huikeat maisemat järvelle ja vastakkaiselle kallioseinämälle.



 
Julma-Ölkyn pääsee kiertämään ilman, että laskeutuu riippusillalle mutta meille juuri tuo osuus oli yksi reissun odotetuimmista huippukohdista. Riippusilta on melko paljon alempana kuin kallioseinämän korkeimmat kohdat, joten molemmille rannoille on rakennettu kiviportaat ja toisella rannalla on lisäksi teräksiset kierreportaat jyrkimmässä kohdassa. Riippusilta tuntui tukevalta ja maisemat olivat henkeäsalpaavat.   Sen verran jyrkkä nousu vastarannalla otti voimille, että katsoimme parhaaksi pitää kahvitauon kestolankkukasan päällä. (Ilmeisesti uusia rakenteita tulossa,siis). Kyllä näitä maisemia kannatti katsella, etenkin kun aurinko paistoi täydeltä terältä ja taivas ei kai voi tuon sinisempi olla.




 


Kierroksen takalenkin kiersimme vastapäivään; kallion lakea, kangasmetsää, pari kosteampaa notkelmaa. Välillä reitti kulki aika kaukana jyrkänteessä keskellä ihan tavallista suomalaista sekametsää, mikä vaikutti suorastaan tylsältä alkuosan wau- maisemien jälkeen. Polku alkoi laskeutua  mutkitellen alaspäin ja sitten tultiinkin laavupaikalle. Väkeä oli laavulla paljon, enimmäkseen ranskalaisia ja saksalaisia retkeilijöitä ja muutama suomalainenkin. Ranskan joukkue puuhasi eräoppaansa kanssa nuotion sytyttämisen kimpussa, joten jäimme odottamaan sopivia makkaratulia.  Päivä oli kuuma - kesän ainoita hellepäiviä-  joten odotellessamme kävin huuhtomassa kasvot ja niskan laavupaikan läheisessä purossa. Kylmä vesi freesasi ihmeesti. Nuotiomakkaroiden, voileipien ja kahvin vahvistamana jatkoimme eteenpäin. 

 Taas noustiin järvenpinnan tasosta noin 50 -70 metriä ylemmäksi kalliolle. Paikka paikoin polku oli tilskaantunut sammalen ja mudan muodostamaksi märäksi mössöksi. Noihin paikkoihin varmaan / toivottavasti tulee myöhemmin pitkokset. Nyt jokainen kulkija joutui hakemaan kulkureittiä varvikosta ja maaston kulumisen jäljet näkyivät nyt jo vaikka reitti on melko uusi. Näyttää siltä että Hossan kansallispuisto löi itsensä kerralla läpi suosikkikohteena ja retkeilijöitä tulee riittämään jatkossakin.


 Tulimme uudelleen riippusillalle. Tällä kertaa edellämme kulki kaksi kypsässä keski-iässä olevaa pariskuntaa, joista toisella rouvalla tuntui olevan paitsi korkeanpaikan kammo myös aika huono kunto ja kipeät polvet. Toisten kannustamana hän kuitenkin ylitti riippusillan urheasti. Vastarannan portaiden nouseminen sen sijaan tuntui olevan työn ja tuskan takana. En suosittele tätä reittiä jalkavaivaisille, sen verran rankkoja nuo nousut ovat. Ja korkeanpaikankammoisille tuo pitkä riippusilta on ymmärrettävästi aikamoinen haaste, puhumattkaaan jyrkistä kallioseinämistä rotkon reunalla.

Me jatkoimme matkaa kohti parkkipaikkaa. Nyt polku oli melko helppokulkuista mutta minulla väsymys alkoi painaa jaloissa, joten pysähtelimme muutamaan kertaan. Tosin olivat maisematkin pysähtmelemisen arvoisia.

Huomasimme, että juomista olisi pitänyt olla enemmän näin kuumana päivänä.  Lopulta kuitenkin tupsahdimme parkkipaikan vieressä olevalle keittokatokselle. Vieressä olevasta kioskista ostimme juotavaa, joka tuntui imeytyvän suoraan suun limakalvoilta. Söimme vielä jätskit päälle palkinnoksi viiden tunnin patikoinnista.

Loppuverryttelynä meillä oli ajovarustejumppaa ja vuorostaan retkikamppeiden ahtamista sivulaukkuihin ja sitten tien päälle. Autoilijoilta toivoisi jonkinlaista huomaavaisuutta hiekkatiellä moottoripyörää ohittaessa; nyt saimme hiekkapölyt silmille niin, että oli pakko pysähtyä odottelemaan pölyn laskeutumista, jotta näkisi ajaa eteenpäin. Ehdotin, että pitäismme pienen tauon jossain levähdyspaikalla puolivälissä paluumatkaa. Viisas ratkaisu. Oli hyvä nousta pois pyörän päältä ja venytellä hiukan. Ölökyn ähkäisy oli nimensä veroinen, sen verrän ähkimistä oli havaittavissa moottoripyörältä noustessa.

Tämä oli kaikinpuolin hieno reissu; hienot maisemat ja sopivasti vaativa reitti. Reittikuvauksen mukaan Ölökyn ähkäsy on 10km pituinen mutta meillä matkaa tuli GPSn mukaan ainakin 12 km, tosin hieman lisämatkaa tuli riippusillan ylityksistä. Juomista olisi pitänyt olla enemmän mutta muuten evästä oli sopivasti, ei liikaa. Nilkka tukevat retkikengät olivat ainakin minulle tarpeen kivikkoisilla ja juurakkoislla poluilla kulkiessa. Paljon näytti porukkaa kulkevan shortsessakin mutta itse tykkään pitää pitkälahkeisia varvikossa kulkiessa. Kuiva t-paita oli kiva vaihtaa päälle reissun jälkeen.Oli muuten ihanaa päästä saunaan päivän rehkimisen jälkeen. Glampingissa on puolensa!