Sunnuntaiaamu. Sininen taivas. Pari pakkasastetta. Mainio retkikeli siis. Keittelin kahvit termariin ja tein muutaman juustoleivän evääksi. Vielä pikainen tarkistus ajo-ohjeista ja sitten matkaan. Arvelin nimittäin, että näin hienona päivänä voisi Hitonhaudan luonnonsuojelualueella olla ruuhkaa, onhan oletettavaa että jääputoukset ovat juuri näin maaliskuun lopulla parhaimmillaan.
Hirvaskankaalta ajelin muutaman kilometrin Suonenjoen suuntaan ja sitten käännyin oikealle Valkolaan päin. Hiekkatie oli jotakuinkin karseassa kunnossa; välillä puolen tien levyisiä teräväreunaisia kuoppia ja lätäköitä, varjopaikoissa sohjoksi sulavaa lunta. Muutaman kilometrin ajamiseen tuntui kuluvan pieni ikuisuus. Seurasin navigaattoria hieman liiankin uskollisesti, sillä huomasin kyllä Harisentien viitan, mutta kun navi käskee "after 500 meters turn right" ,niin minähän posottelin eteenpäin vain todetakseni, ettei siellä mitään risteystä enää ollut. No, ajelin eteenpäin kunnes pääsin kääntymään takaisinpäin. Nyt skarppasin ja huomasinkin pienet keltaiset kyltit, joissa kerrottiin, että tielinjausta on muutettu sorakuopan toiseen reunaan. Oikealle tielle päästyäni osasin jo odottaa Hitonhaudantietä. Se olikin aika "mielenkiintoinen" eli kapea ja osin sohjoinen, osin jäinen metsäautotie, jossa ei todellakaan toivo vastaantulijoita näkevänsä.
Hitonhaudan pienellä parkkipaikalla oli vasta muutama auto. Olin tyytyväinen, kun sain itseni liikkeelle aikaisin aamulla. Vetäisin nastaremmit kenkien päälle, heitin repun pykälään ja otin kameran kuvausvalmiiksi oikeaan käteen. Eihän sitä tiedä mitä tulee eteen yllättäen. Sain kuitenkin kulkea kieli keskellä suuta muutamia satoja metrejä sillä alamäkeen viettävä tie oli aivan peilijäässä. Nastoista ei tuntunut olevan mitään hyötyä.Onneksi pian pääsi metsän suojaan jossa oli paljon helpompi kulkea lumisella polulla. Vasemmalle jäi järvenselkä, kauempana näytti olevan muutama pilkkijä nauttimassa kevätauringosta. Rannassa erottui jokunen rakennus, kesämökkejä varmaankin, ajattelin. Vähitellen polku alkoi nousta ylemmäs ja piti vähän jo puuskuttaa jyrkimmissä kohdissa. Räpsin kuvan sieltä toisen täältä.
Kallioseinät alkoivat kohota vähitellen kohota polun molemmin puolin. Jyrkkien seinämien täytyy olla ainakin 30 metriä korkeat mutta kuviin tuota korkeusvaikutelmaa on vaikea vangita. On silti hienoa, kun katsoo suoraan ylöspäin linssin läpi ja molemmat seinämät saa mahtumaan samaan kuvaan.
Keskellä rotkoa tönöttää valtava lohkare jonka vieressä näytti olevan pieni mutta melko syvä lammikko. Kiersin lohkareen ohi vasemmalta ja yhtäkkiä löysin itseni liukumasta peffallani polkua alas. No, samapa tuo kun ei kukaan nähnyt enkä loukannut itseäni. 
Pian huomasinkin ensimmäiset jäämuodostelmat vasemmalla. Olin vähän pettynyt kun ei se ollut sellainen jääputous jonka olin mielessäni kuvitellut. Jatkoin mutkittelevaa polkua eteenpäin - tai oikeastaan ylöspäin. Välillä oli pakko hiukan puhaltaa. Lopulta oikealla oli kunnon jääputous: varmaan toistakymmentä metriä korkea, monta metriä leveä ja ties kuinka paksu. Iso jääpuikko.
Räpsin kuvia mutta koska polku jatkui vielä eteenpäin ,päätin jatkaa ainakin jonkin matkaa. Tulin lähes rotkon yläreunojen tasolle mutta arvelin, että voisi olla suurta viisautta kääntyä takaisin ,ettei kunto lopu kesken reissun. Kartan mukaan kauempana olisi ollut ainakin yksi luola ja jos jonkinnäköisiä kivikoita ja jyrkänteitä. Jääpähän jotain tutkittavaa seuraavaan kertaan, tuumasin.
On jännä, miten maisema näyttää erilaiselta, kun sitä katsoo toisesta suunnasta. Ison jääputouksen vastapäätä muutaman metrin korkeudella rinteessä näytti olevan luolan tapainen syvennys, jota erään retkiporukan lapset innokkaasti tutkivat. Pitihän sinne minunkin kiivetä. Takaisin alas oli turha yrittää tulla millään aikuismaisella tavalla; peffallaan liukumalla pääsi parhaiten vaikka en tullut edes liukkaimmasta kohdasta (jota lapset laskivat ties monettako kertaa). 
Paluumatkalla huomasin että ison lohkareen toisella puolella oli toinen kivi kiilautuneena niin , että siihenkin muodostui pieni luola tai portti. Tästä olin nähnytkin netissä kuvia aikaisemmin. Kiertelin hetken räpsimässä kuvia eri kanteilta ennen kuin jatkoin matkaa. Olin ajatellut, että evästelisin metsässä mutta sopivaa paikkaa ei tuntunut löytyvän. No, laavulle sitten, sillä olisi ainakin istumapaikkoja. 
Tuuli suhisi puissa ja lennätti hangelle mäntyjen rungoista irtoavia ohuita kuoren palasia, tintit huutelivat titityytään kilpaa. Rotkossa tuulta ei edes huomannut. Ehkä sinne ei tuuli sopinut tai sitten jouduin keskittymään niin tarkasti siihen ,että seuraavalle askeleelle löytyy paikka, etten tuulta huomannut. 
Liukastelin laavulle jossa oli muitakin retkeläisiä. Hörpin kahvia ja mutustelin leipää nuotion savuisesta tuoksusta nauttien. Kylmä alkoi hiipiä hikiseen selkään aika nopeasti joten en jäänyt pidemmäksi aikaa muiden kanssa seurustelemaan.
Parkkipaikka oli nyt aivan täynnä ja autoja oli kapean tien reunassakin. Yksi pariskunta etsi juuri paikkaa autolleen parkkipaikan risteyksessä. Sanoin, että jos vain saan autoni tuolta peränurkasta pois niin mahtuvat siihen. Kieli keskellä suuta vekslasin autoni nokan menosuuntaan. Kapealla metsätiellä tuli muutama auto vastaan mutta onneksi sattui edes pieni levennys juuri kohdalle. Ei tosin jäänyt montaa senttiä peilien väliin.
Kohde oli hieno ja on varmasti käymisen arvoinen myös kesällä. Silloin voi toki olla omat, erilaiset haasteensa liikkumisessa sillä luulen, että polut ovat aika kivisiä. Nyt lumi peitti kivikot petollisen kauniiksi valkoisiksi kummuiksi. Voisi sunnuntain huonomminkin viettää kuin ulkoilemalla kivassa retkikohteessa kauniista kevätsäästä nauttien.
