Olin haaveillut, että vapaaviikon lopuksi kävisin kiertelemässä Isojärven kansallispuistossa jonkun pidemmän reissun, ehkä jopa yön yli. Aili-myrsky sekoitti viikolle suunniteltuja mökkitalkkarihommia enkä uskaltanut lähteä mökiltä ennen kuin pitkäksi venynyt sähkökatko päättyisi ja saisin hommat pakettiin. Niinpä käytännön syistä jouduin tyytymään lyhyempään päiväretkeen.
Isojärven kansallispuisto Jämsän ja Kuhmoisten rajamailla ei ole suuren suuri - vain 22 neliökilometriä. Maasto on kallioista ja mäkistä, maisemalle tyypilliset murtumalaaksot ja kivikkoisuus ovat jääkauden jälkiä. Alueen historia on myös metsätalouden historiaa, sillä valtion omistamilla mailla on tehty jo 1800-luvun lopulta alkaen isoja hakkuita. Tukit kuljetettiin hevosvoimin joko Länkipohjaan tai Päijänteelle jota pitkin puutavaran matka jatkui uittamalla sahoille. Isojärvelle Lortikan kämpän lähelle1936 perustetulta taimitarhalta saatiin taimia hakkuiden jälkeisiin istutuksiin. Heretyn ja Lortikan tukkikämpät ovat osa tätä metsähistoriaa ja ne olivat aktiivisessa käytössä alkuperäisessä tarkoituksessaan 1960-luvulle asti. Vuonna 1982 perustettiin Isojärven kansallispuisto ja kämpät on kunnostettu retkeilytarkoituksiin; Heretyssä on kesäkahvila ja Lortikka toimii vuokratupana.
Isojärven kartasta voi maallikkokin helposti havaita, että korkeuskäyriä on kohtalaisen tiheässä. Retkisuunnitelmaa tehdessä alkoi mietityttää, oliko ajatus 10km lenkistä sittenkin liian vaativa käytettävissä olevaan aikaan nähden. Niinpä päädyin valitsemaan noin 6 km mittaisen Hevosenlenkin, joka ei kulje jyrkimpien nousujen kautta mutta toisaalta hienoja maisemapaikkoja jäisi näkemättä. No, kaikkea ei voi saada. Hevosenlenkki lähtee Heretyn kämpän vierestä. Olin mielestäni hyvissä ajoin liikkeellä kun ajelin mutkaista kylätietä kohti Isojärveä kymmenen maissa lauantaiaamuna. Parkkipaikka oli kuitenkin jo aivan täynnä ja tienvarsillakin muutamia autoja. Hyvällä tuurilla sain auton mukavasti pysäköityä pienelle levennykselle. Päivä oli aurinkoinen mutta aika tuulinen, joten tuulenpitävä ulkoilutakki oli tarpeen. Olisi ollut fiksua ottaa hanskatkin reppuun eikä jättää auton takapenkille.
Alkumatka oli leveää sorastettua polkua, sitten pieni pätkä metsäistä polkua, joka nousi vanhan metsätien reunaa. Tätä metsätietä saikin sitten patikoida aina Hevosjärven rantamaisemaan asti. Syksyinen luonto näytti jo värejään, vaikkei ruska ihan parhaimmillaan ollutkaan. Siihen nähden, että autoja oli lähtöpisteessä paljon, aikalailla rauhassa ja omaa vauhtia sain metsässä kulkea.
Hevosjärven rantaa lähestyessä taisin katsella enimmäkseen pienen puron poikki kulkevia vanhoja majavien patoja. Järven ranta oli myös erikoinen yhdistelmä kaislikkoa ja pystyyn kuolleita puunrunkoja. Niitä ihmetellessä missasin polkumerkit, jotka ohjasivat lähtemään vasemmalle ylös rinteeseen. Enpä ollut ainoa; hetken päästä meitä oli jo kolme retkikuntaa ihmettelemässä, mihin rannasta pitäisi lähteä. Löytyihän se polun pää, kun tultiin takaisinpäin jonkin matkaa. Polku nousi vähitellen kalliolle seuraillen pitkänomaisen järven rantaa vaihtelevassa maastossa. Muutamat nousut olivat aika jyrkkiä ja hankalakulkuisia. Monessa kohdassa piti hetki tasata sykettä ennen kuin lähdin eteenpäin. Mielessäni kiittelin, että maltoin jättää rankemmat reitit hamaan tulevaisuuteen; kyllä tälläkin reitillä oli ihan riittävästi kiipeämistä huonokuntoiselle. Yhdyspolku pidemmille lenkille oli tulvan takia käyttökiellossa. Onneksi en ollut tällä kertaa menossa tuosta kohti yli!
Olin suunnitellut pitäväni kunnon tauon hieman puolimatkan jälkeen Kuorejärven rannassa olevalla laavulla. Kieltämättä ehdin jo alkaa kaivata taukoa kallioisia ja kivisiä polkuja könytessä. Yht'äkkiä kuului iloista puheensorinaa ja nuotiosavun tuoksu tuntui nenässä. Laavulla oli toistakymmentä partiolaista ohjaajineen suorittamassa jotain tehtävää, joka kuului nuorten partiojohtaja-koulutukseen. Nuotiolla ehdin vaihtaa kuulumisia ja reittitietoja yhden vetäjän kanssa hetken ennen kuin seurue katosi kohti seuraavia rasteja ja yöpymispaikkaansa. Keittelin kahvit nuotiolla ja söin evääni kaikessa rauhassa. Järvenrannassa tuuli tuntui yllättävän kolealta ja hikiseen selkään alkoi hiipiä vilu vaikka olin lisännyt yhden välikerroksen tauon ajaksi. Oli siis aika jatkaa matkaa.
Isojärvellä majavien tekosia voi ihastella useassa kohdassa. Lähellä laavupaikkaa pienessä lahdenpohjukassa pystyi selvästi havaitsemaan miten paljon vedenpinta oli noussut. Polkukin oli jouduttu reitittämään ylemmäksi rinteeseen, että patikoijat pääsevät kuivin jaloin eteenpäin. Polku nousi taas rannasta useita kymmeniä metrejä korkeammalle. Syke nousi ja vilu kaikkosi.
Sammaleisia kiviä katsellessa tuli mieleni lapsuuden satu, jossa menninkäiset muuttuvat päiväksi sammalselkäisiksi kiviksi mutta yön tullen nousevat tanssimaan nuotion ympärille omia peikkotanssejaan. Jännittävä ajatus. Olisikohan ollut jossa Rudolf Koivun kuvittamassa kirjassa se tarina? Jostain luonnonoikusta muutamia valtavia, suoraseinäisiä siirtolohkareita nökötti kalliolla; pistää ihmettelemään mistä nekin oli siihen paiskattu.
Polku vaihtui leveämmäksi ja osittain sorastetuksi metsätieksi. Enää reilu kilometri maaliin, ajattelin. Miten tämä lyhyehkö lenkki tuntuikin niin raskaalta? Pysähdyin välillä kuvaamaan jotain yksityiskohtia kuten kummallisia kiviä ja kantoja tai hienoja luppoja ja naavoja. Kannuslahden silta ympäristöineen oli myös kiva kuvauspaikka. Siitä oli Heretyn kämpälle enää muutamia satoja metrejä. Yllättävän paljon oli autoja vieläkin parkkipaikalla. myöhään iltapäivällä. Voisin kuvitella, että kaunis syyskuinen viikonloppu houkutteli väkeä vielä yönyliretkelle. Itse olin tyytyväinen päivän patikointiin ,vaikka mieleen jäikin kytemään ajatus yöstä teltassa tai laavulla. Sitä paitsi pitäähän ne Isojärven komeimmat näköalapaikatkin vielä käydä könyämässä. Sitten joskus.
