perjantai 27. joulukuuta 2019

Kinkunsulattelua kansallispuistossa


Tapaninpäivän aamuna suuntasimme auton nokan kohti Pyhä-häkin kansallispuistoa pienelle patikkaretkelle joulunpyhien herkuttelun ja löhöilyn vastapainoksi.

Pari astetta pakkasta ja koko lailla pilvistä keliä oli tiedossa. Yrityksistä huolimatta en saanut kansallispuiston omilta sivuilta sen paremmin kuin kaupungin sivuiltakaan selkoa siitä, onko ladut jo ajettu tai ovatko polut kävellen kuljettavissa. Päädyimme ottamaan sukset mukaan varmuuden vuoksi. Se oli kuitenkin turhaa, sillä heti Pyhä-Häkin portilta katsoen oli selvää, että kävellen kulkijoita oli ollut riittävästi pitämään polut auki edellisillan lumisateesta huolimatta. Parkkipaikalla oli nytkin muutama auto. Ja heti meidän jälkeemme siihen kurvasi moottoripyörällä kypsässä iässä oleva motoristi, joka kehui olevansa perinteisellä tapaninajelulla. Hurjaa touhua!
Luminen metsä oli hiljainen ja ihmettelimme, missä kaikki muut kulkijat mahtoivat olla, kun ketään ei näkynyt. Suuntasimme askeleemme ensin kohti Isoa Puuta, jonne parkkipaikalta on vain kilometrin verran matkaa. Polku oli kapea mutta yllättävän hyvässä kunnossa; olin odottanut rankempaa lumessa tarpomista .






 Pyhä-Häkin kansallispuiston omaleimaisin alue on vanha aarniometsä, jossa vanhimmat puut ovat yli 400 -vuotiaita ja 200-vuotiaita kilpikaarnaisia mäntyjä ja valtavia keloja on laskematon määrä. Metsäpalotkaan eivät ole näitä jättiläisiä tuhonneet, vaikka palokoroja näkyikin siellä täällä. Vanha Iso Puu on arviolta 500 vuotta vanha mutta jo kokonaan kelottunut. Uusi Iso Puu on reilut sata vuotta nuorempi ja ympärysmitaltaan noin puoli metriä pienempi. Aika lyhyiltä tuntuivat meikäläisen käsivarret kun metrin verran jäi puuttumaan siitä, että saisi sormenpäät yhteen puuta halatessa. Kelottunut runko näytti läheltä katsoen olevan liikkeessä.


 Isoa puuta aikamme ihmeteltyämme päätimme kierrellä vielä Mastomäen kautta ,jottei tarvitsisi kävellä samaa reittiä takaisin. Jykevää metsää riitti tällekin osuudelle. On pidettävä melkeinpä ihmeenä, että tuo metsä on saanut kasvaa kaikessa rauhassa. satoja vuosia. Kansallispuiston sivuilla kerrotaan, että Isojaon yhteydessä soiden  keskellä oleva metsä ei kelvannut kenellekään vaan jäi kruununmetsäksi. Yli sata vuotta sitten Pyhä-Häkin aarniometsän harvinaisuus ja arvo luontokohteena jo ymmärrettiin ja se suojeltiin. Hyvä niin.  Oli mukava tallustella lumisessa metsässä ja antaa ajatusten vaeltaa omia reittejään.  Välillä piti tietenkin pysähtyä ihmettelemään tuulenkaatoja ja sitkeästi pystyssä seisovia käkkäräoksaisia keloja. Lumipeitto kivien ja kaatuneiden puiden  päälläteki maisemasta pumpulisen näköisen.
Polkujen risteyksessä mietimme hetken josko olisimme vielä tarponeet Kotajärven keittokatokselle mutta päätimme sitten jättää sen väliin ja suuntasimme kohti Riihinevaa. Pitkospuilla sai kulkea kieli keskellä suuta, ettei horjahda kosteikkoon. Muutamissa paikoissa nimittäin suolammikot olivat aivan sulia. Pilvisessä säässä lumisessa suomaisemassa näytti olevan vain harmaa-asteikon eri sävyjä, eikä muita värejä ollenkaan. suolta polku kaarsi taas metsän suojaan ja yllättävän nopeasti tupsahdimme kansallispuiston portille. Koko 3,7 km retkeen meni puolisentoista tuntia eli kiirettä ei kulkiessa pidetty mutta kaipa tuossakin jokunen kinkkusiivu tuli sulatettua.










keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Uusilla pitkospuilla

Marras-joulukuun kelit eivät ole millään tavalla houkutelleet patikoimaan täällä Lounais-Suomessa; harmaata, märkää, pimeää. Onneksi tuli lokakuussa käytyä useampia reissuja, joiden kuvia selailemalla pääsen retkitunnelmiin. Ainakin melkein.

Lokakuun alkupuolella bongasin Torronsuon  kansallispuiston sivuilta, että uudet pitkospuut ovat valmistuneet. Olen käynyt Torronsuolla monta kertaa, mutta koska osa ympyräreitistä on kulkenut maantietä pitkin, olen aina kulkenut Kiljamon parkkipaikalta katsoen vasemmalle ja suon yli louhokselle ja tullut
sitten samaa reittiä takaisin.  Reitti on  nyt linjattu Torron kylän puoleiselta osalta uudelleen ja kulkee metsän ja suon puolella lähes koko matkan.  Kunnostustyö on tehty metsähallituksen ja vankeinhoitolaitoksen yhteistyönä. Iso urakka! 




Päätin lähteä tutustumaan uuteen reititykseen heti tuoreeltaan , kun kerran olin sopivasti syyslomalla. Ajattelin että kulkisin Kiljamolta pari-kolme kilometriä vastapäivään ja palaisin sitten samaa reittiä takaisin. Alkumatkasta pitkospuut olivat vielä vanhat ja paikoitellen liukkaat ja huonokuntoiset. Suon upea syysväritys kuitenkin kuittasi nämä pienet hidasteet. Sammalet hehkuivat kaikissa punaisen ja oranssin sävyissä ,vaikka päivä oli pilvinen ja harmaa. Millainenhan väriloisto olisi ollutkaan sinistä taivasta vasten?


Muutaman sadan metrin päästä alkoi uusi reititys ja uudet hienot kestopuiset pitkokset. Olipas niitä pitkin mukava taivaltaa, vaikka maantien äänet kuuluivatkin selvästi ja puiden lomasta näkyi tuon tuosta tiellä liikkuvia autoja. Keskityin ihailemaan suomaisemaa ja  ihmettelemään uusia pitkospuita. Kyllä sadalle metrille aika monta lankkua on saanut kantaa ja kun tätä uutta osuutta on sentään kilometritolkulla, niin on pakko nostaa hattua tekijöille.







Nälkä kasvaa syödessä, sanotaan. Niin kävi tälläkin kertaa; en malttanut kääntyä takaisin vaan jatkoin matkaa uteliaana; mitähän tuon mutkan takaa löytyisi? Jospa jatkan vielä tuolle metsäsaarekkeelle. Jos vielä katsoisin seuraavan suopätkän. Tiedättehän tunteen? Oli mukava kulkea omassa rauhassa, pysähdellä välillä räpsimään kuvia ja kuuntelemaan josko kurjet antaisivat itsensä ilmi. Kuusimetsässä oli aivan erilainen tunnelma ja valo kuin suolla.








Torronsuohan on sillä tavalla jännä kansallispuisto, että siellä ei oikeastaan ole "mitään nähtävää". Paitsi suota silmänkantamattomiin. Lähellä Torron kylää reitti nousi kuin nousikin maantielle.  Työmiehillä oli kaiketi vielä hommia vanhojen pitkosten parissa koska siellä täällä oli asennusta odottamassa lankkukasoja ja kottikärryt olivat ketjulla lukittuna kuusikon siimeksessä. Yllättävä  semi-taiteellinen installaatio metsän keskellä.


Kuljin parisataa metriä maantietä pitkin ihmetellen, mihin sitten kuuluisi mennä: jatkaako maantietä pitkin vai kääntyäkö taas metsään, johon osoitti pieni ilvesreitin merkki? Vai pitäisikö peräti kääntyä takaisin? No ei sentään! Ainakin kävisin tutkimassa sammaloitunutta kiviaitausta pienen peltoläntin ympärillä. Kenenkähän pottumaa siinä liene joskus ollut, mietiskelin. 



Ilvesreitin merkinnät ja kohtuullisen selvä polku johdattivat pidemmälle metsään ja ylemmäs kohti kallioista saareketta suon eteläreunalla. Samalla muistin, että sieltä pitäisi löytyä laavu, joten mars eteenpäin (ja ylöspäin). Ja löytyihän se! Eikä vain laavu vaan myös lintutorni josta oli hulppeat näkymät suon yli. Mainio paikka evästauolle. Onneksi olin varautunut termarikahvilla ja kunnon voileivillä. Tästä  paikasta nimittäin olisi jotakuinkin yhtä pitkä matka autolle menisinpä sitten samoja jälkiä takaisin tai jatkaisin kierrosta eteenpäin.




 Evästauon aikana aurinko alkoi pilkistellä pilvien lomasta mutta silti kylmä hiipi hikiseen selkään nopeasti, kun en ruvennut tulia rustaamaan vain lämmittelyn takia. Eipä tullut makkaranpaistotarpeet mukaan nimittäin. 

Polku jatkui metsässä laskeutuen melko jyrkästi kalliolta kohti suon reunaa. Märät sammaleet luistivat jalan alla ja sain tosiaan olla kieli keskellä suuta, etten löytäisi itseäni laskemasta peffamäkeä. tai linksauttaisi polviani sijoiltaan. Toiseen suuntaan oli sentään ollut asiallinen varoituskyltti: waro huima lasku!


Suon reunassa oli jälleen osittain uutta pitkospuuta ja vanhat purkukasoina polun vieressä. Kun suurin osa kymmenen kilometrin mittaisesta rengasreitistä on pitkospuuta, taitaa korjaajilla riittää hommia vielä pitkään. Vanhalta kvartsilouhokselta eteenpäin reitti olikin minulle ennestään tuttua. 

Kun reitin uudella osuudella olin tavannut vain yhden ihmisen, tämä vanha pätkä oli suorastaan vilkas. Muutamien kanssa vaihdoin jokusen sanan ja kävi ilmi ,että monet olivat Torrolla ensimmäistä kertaa. Suosittelin heti kulkemaan koko lenkin nyt ,kun reitti ei enää mene maantiellä ja uudet pitkokset ovat mitä mainioimmassa kunnossa. Vanhalla osuudella sen sijaa oli muutamia aika haasteellisia paikkoja, joista onneksi selvisin kuivin jaloin.

Sen verran "tantta" minusta on tullut, etten malttanut olla huomauttamatta eräälle  vastaan tulleelle nuorelle naiselle, että kansallispuistoissa koiran pitää olla aina kytkettynä. Kuului mutisevan jotain koiraa hihnaan kytkiessään ja kun hetken päästä vilkaisin taakseni, koira juoksi taas irrallaan.  Grrr! Vaikka nyt oltiinkin syksyssä ja lintujen pesinnät ohi, pitää muistaa, että Torronsuokin on arvokas pesintäympäristö monille suolla viihtyville linnuille; isoa osaa alueesta koskee  täysi liikkumiskielto pesintäaikana.  

Tästä pienestä ärtymyksestä huolimatta, retki oli kokonaisuutena onnistunut. Matkaa kertyi vajaat 10 kilometriä ja kun valtaosa on maastoltaan tasaista, reissun pituuskaan ei tuntunut pahalta. Vielä kun saataisiin viitat tuon lyhyen maantieosuuden molempiin päihin ja nuo kaikista huonoimmat pitkospuut korjattua, niin tässä on mainio päiväretkireitti pitkospolkujen ystäville. 












































































































































































































































































































































































































































































































































































































































lauantai 9. marraskuuta 2019

Syksyinen retki Lotikonkellariin


Kaunis syksyinen ilma antoi hyvät puitteet lähiretkelle. Olin nimittäin vasta äskettäin hoksannut, että en ole koskaan tullut käyneeksi Lotikonkellarissa  Marttilan eräreitistöllä , vaikka sinne ei meiltä linnuntietä ole kuin viitisentoista kilometriä. Joskus viisitoista vuotta sitten oltiin kyllä partiolaisten kanssa perheretkellä reitistön toisessa päässä.  Aikani karttoja syynättyäni päätin lähteä kokeilemaan, josko löytäisin polun pään Ruskolaistentein varresta. Löytyihän se ja paikassa, jossa reitti ylittää tien olikin pieni levennys hiekkatien reunassa, mihin oli hyvää jättää auto parkkiin. Olin jostain lukenut, että reitin merkkaukset ja rakenteet vaatisivat korjausta, mutta ainakin tuolla kulkemallani osuudella merkinnät olivat erittäin selkeät. 





Alkumatkasta kuljin metsätraktorin jättämää leveää uraa pitkin. Eräreitistö on pääosin yksityisillä mailla, joten siellä tehdään talousmetsän hoitotöitä ihan normaalisti. Onneksi ei kuitenkaan mitään aukkohakkuita ollut reitin varrella. Polku nousi vaivihkaa ylämäkeen ja maapohjakin vaihtui vähitellen tasalakiseksi kallioksi, jossa sammaleet olivat sohjoutuneet traktorin pyörien alla möhjöksi.. Kauempana erottui hienoja jäkälikköjä mutta en lähtenyt noita herkkiä kasvustoja turhaan tallaamaan  


Jonkun aikaa kuljettuani oikealla erottui jo vähän korkeampiakin kallioita ja polku kapeni tavalliseksi metsäpoluksi. Välillä oli pakko tarkistaa kartasta, etten ole kävellyt harhaan. Luulin nimittäin kohteen olevan lähempänä. kuin se olikaan. Alkeellinen arviointivirhe. Maasto oli helppokulkuista ja mäntyjen välistä näki pitkälle. Tulihan se odottamani viitta ja risteys lopulta eteen: vasemmalle Huuhtaanmäki ,oikealle Lotikko. Tästä polku alkoikin nousta jyrkemmin kallioista rinnettä. pitkin kohti Lotikkoa. 

Reittiselostuksen perusteella osasin olla varuillani ,etten kulje vahingossa Lotikon Baarin ohi. Baari on pieni kalliolohkareiden muodostama luola, johon mahtuu useampikin ihminen sadetta pitämään. Tarina kertoo, että tässä on aikoinaan ollut paikallinen pontikkatehdas. Varmaan hyvä paikka sellaisellekin yritystoiminnalle. 

Baarin jälkeen polku jatkui edelleen ylämäkeen ja muutaman sadan metrin päästä bongasin laavun ja tulipaikan.  Erittäin hyvässä kunnossa näyttivät olevan. Jätin repun laavulle ja kiertelin hieman ympäristössä. Lotikonkellari on kapea ja pitkä kallionhalkeama jonka kummassakin päässä on luolamainen tila ,jonka kattona on  kallioseinämien väliin kiilautunut kivilohkare. Päätin hörpätä ensin kahvit ja syödä eväitä ja tutkia halkeamaa sitten paremmin. Kuten aina ennenkin, eväät maistuvat mainiosti reippaan ulkoilun päälle. Tällä kertaa minulla oli kahvit termarissa, koska en ollut varma olisiko kohteessa kunnollista tulipaikkaa ja polttopuita nokipannukahvien värkkäämistä varten. No, seuraavalla kerralla tiedän, että olisi ollut.










Evästelytauon jälkeen  lähdin tutkimusretkelle jyrkkää polkua pitkin alamäkeen ja kiersin rotkon alapäähän. Sielläkin oli luolamainen tila jonka kattona oli kallioseinien väliin kiilautunut kivenjärkäle. Luolan läpi näyttäisi pääsevän rotkon alapäähän mutta sen verran oli  vettä rotkon pohjalla etten lähtenyt edes kokeilemaan. Ja näinköhän olisin mahtunutkaan kun kapeimmillaan rotko näyttäisi olevan vain puolisen metriä leveä. Kiipesin takaisin laavulle ja kiertelin hetken rotkon reunalla ennen kuin keksin mistä pääsen turvallisesti pohjalle.  Olipa jännä seisoa  kapean halkeaman pohjalla pystysuorien kallioseinien kohotessa molemmin puolen metritolkulla yläpuolelleni. Ei ehkä sovi ahtaanpaikan kammoiselle tämä paikka mutta minusta oli mielenkiintoista ällistellä kallioseinän pintaa kuvioivia rosoja ja halkeamia: mitenkähän nuokin neliömäiset kuviot ovat syntyneet? Aikani ihmeteltyäni kiipesin taas ylös mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty.  Kiertelin vielä laavun takana kohoavalla kalliolla jonka laelta varmaan näkyisi melko pitkälle elleivät puut olisi tiellä. 



   Aurinko oli alkanut paistaa rotkossa rämpiessäni joten nautiskelin hienosta päivästä laavulla  ja söin hyvällä omalla tunnolla loputkin eväät.  Keli oli lämmennyt sen verran että sain vähentää yhden välikerroksen vaatetta etten läkähtyisi paluumatkalla. Kamat reppuun, reppu pykälään ja menoksi.



 Palasin autolle samaa reittiä kuin olin tullutkin. Nyt tosiaan huomasi, miten paljon korkeuseroa  reilun kahden kilometrin matkalle oli kertynyt.  Alamäkeen oli mukava rallatella menemään. Yllättävän pian olinkin takaisin autolla. Olipa hieno paikka ja ehdottomasti uusintakäynnin väärtti. Lotikonkellari sopii hyvin retkikohteeksi vaikka lasten kanssa, ja mikä ettei laavulla voisi yöpyäkin. 

PS. Marttilan Eräreitistöstä löytyy tietoja Heikolan kyläseuran sivuilta joskin näytti siltä niitä että ei ole päivitetty ihan äskettäin. Googlettamalla löytyy  lisäksi muutamia  retkikuvauksia. Kunnon maastokarttaa reitistöstä jäin kaipaamaan mutta hyvien reittimerkintöjen ansiosta eksymistä ei tarvinnut pelätä.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Talvinen sunnuntai Hitonhaudalla


Sunnuntaiaamu. Sininen taivas. Pari pakkasastetta. Mainio retkikeli siis. Keittelin kahvit termariin ja tein muutaman juustoleivän evääksi. Vielä pikainen tarkistus ajo-ohjeista ja sitten matkaan. Arvelin nimittäin, että näin hienona päivänä voisi Hitonhaudan luonnonsuojelualueella olla ruuhkaa, onhan oletettavaa että jääputoukset ovat juuri näin maaliskuun lopulla parhaimmillaan. 
Hirvaskankaalta ajelin muutaman kilometrin Suonenjoen suuntaan ja sitten käännyin oikealle Valkolaan päin. Hiekkatie oli jotakuinkin karseassa kunnossa; välillä puolen tien levyisiä teräväreunaisia kuoppia ja lätäköitä, varjopaikoissa sohjoksi sulavaa lunta. Muutaman kilometrin ajamiseen tuntui kuluvan pieni ikuisuus. Seurasin navigaattoria hieman liiankin uskollisesti, sillä huomasin kyllä Harisentien viitan, mutta kun navi käskee "after 500 meters turn right" ,niin minähän posottelin eteenpäin vain todetakseni, ettei siellä mitään risteystä enää ollut. No, ajelin eteenpäin kunnes pääsin kääntymään takaisinpäin. Nyt skarppasin ja huomasinkin pienet keltaiset kyltit, joissa kerrottiin, että tielinjausta on muutettu sorakuopan toiseen reunaan. Oikealle tielle päästyäni osasin jo odottaa Hitonhaudantietä. Se olikin aika "mielenkiintoinen" eli  kapea ja osin sohjoinen, osin jäinen metsäautotie, jossa ei todellakaan toivo vastaantulijoita näkevänsä. 


Hitonhaudan pienellä parkkipaikalla oli vasta muutama auto. Olin tyytyväinen, kun sain itseni liikkeelle aikaisin aamulla. Vetäisin nastaremmit kenkien päälle, heitin repun pykälään ja otin kameran kuvausvalmiiksi oikeaan käteen. Eihän sitä tiedä mitä tulee eteen yllättäen. Sain kuitenkin kulkea kieli keskellä suuta muutamia satoja metrejä sillä alamäkeen viettävä tie oli aivan peilijäässä.  Nastoista ei tuntunut olevan mitään hyötyä.Onneksi pian pääsi metsän suojaan jossa oli paljon helpompi kulkea lumisella polulla. Vasemmalle jäi järvenselkä, kauempana näytti olevan muutama pilkkijä nauttimassa kevätauringosta. Rannassa erottui jokunen rakennus, kesämökkejä varmaankin, ajattelin. Vähitellen polku alkoi nousta ylemmäs ja piti vähän jo puuskuttaa jyrkimmissä kohdissa. Räpsin kuvan sieltä toisen täältä.
Kallioseinät alkoivat kohota vähitellen kohota polun molemmin puolin. Jyrkkien seinämien täytyy olla ainakin 30 metriä korkeat mutta kuviin tuota korkeusvaikutelmaa on vaikea vangita.  On silti hienoa, kun katsoo suoraan ylöspäin linssin läpi ja molemmat seinämät saa mahtumaan samaan kuvaan.

Keskellä rotkoa tönöttää valtava lohkare jonka vieressä näytti olevan pieni mutta melko syvä lammikko. Kiersin lohkareen  ohi vasemmalta ja yhtäkkiä löysin itseni liukumasta peffallani polkua alas. No, samapa tuo kun ei kukaan nähnyt enkä loukannut itseäni. 

Pian huomasinkin ensimmäiset jäämuodostelmat vasemmalla. Olin vähän pettynyt kun ei se ollut sellainen jääputous jonka olin mielessäni kuvitellut. Jatkoin mutkittelevaa polkua eteenpäin - tai oikeastaan ylöspäin. Välillä oli pakko hiukan puhaltaa. Lopulta oikealla oli kunnon jääputous: varmaan toistakymmentä metriä korkea, monta metriä leveä ja ties kuinka paksu. Iso jääpuikko.

Räpsin kuvia mutta koska polku jatkui vielä eteenpäin ,päätin jatkaa ainakin jonkin matkaa. Tulin lähes rotkon yläreunojen tasolle mutta arvelin, että voisi olla suurta viisautta kääntyä takaisin ,ettei kunto lopu kesken reissun. Kartan mukaan kauempana olisi ollut ainakin yksi luola ja jos jonkinnäköisiä kivikoita ja jyrkänteitä. Jääpähän jotain tutkittavaa seuraavaan kertaan, tuumasin.



On jännä, miten maisema näyttää erilaiselta, kun sitä katsoo toisesta suunnasta. Ison jääputouksen vastapäätä muutaman metrin korkeudella rinteessä näytti olevan luolan tapainen syvennys, jota erään retkiporukan lapset innokkaasti tutkivat. Pitihän sinne minunkin kiivetä. Takaisin alas oli turha yrittää tulla millään aikuismaisella tavalla; peffallaan liukumalla pääsi parhaiten vaikka en tullut edes liukkaimmasta kohdasta (jota lapset laskivat ties monettako kertaa). 


 Jääputouksen taakse jäi monen ihmisen mentävä luola. Se tuntui lapsista olevan aika jännittävä paikka:"mitä sä hei tekisit jos noi jäät nyt romahtais meidän päälle?". … Hmmm. Enpäs tiedä olisiko siinä mitään tehtävissä, sen verran teräviltä jääpuikot näyttivät.



 Paluumatkalla huomasin että ison lohkareen toisella puolella oli toinen kivi kiilautuneena niin , että siihenkin muodostui pieni luola tai portti. Tästä olin nähnytkin netissä kuvia aikaisemmin. Kiertelin hetken räpsimässä kuvia eri kanteilta ennen kuin jatkoin matkaa. Olin ajatellut, että evästelisin metsässä mutta sopivaa paikkaa ei tuntunut löytyvän.   No, laavulle sitten, sillä olisi ainakin istumapaikkoja. 
 
Tuuli suhisi puissa ja lennätti hangelle mäntyjen rungoista irtoavia ohuita kuoren palasia, tintit huutelivat titityytään kilpaa. Rotkossa tuulta ei edes huomannut. Ehkä sinne ei tuuli sopinut tai sitten jouduin keskittymään niin tarkasti siihen ,että seuraavalle askeleelle löytyy paikka, etten  tuulta huomannut. 
Liukastelin laavulle jossa oli muitakin retkeläisiä. Hörpin kahvia ja mutustelin leipää nuotion savuisesta tuoksusta nauttien. Kylmä alkoi hiipiä hikiseen selkään aika nopeasti joten en jäänyt pidemmäksi aikaa muiden kanssa seurustelemaan. 

Parkkipaikka oli nyt aivan täynnä ja autoja oli kapean tien reunassakin. Yksi pariskunta etsi juuri paikkaa autolleen parkkipaikan risteyksessä. Sanoin, että jos vain saan autoni tuolta peränurkasta pois niin mahtuvat siihen. Kieli keskellä suuta vekslasin autoni nokan menosuuntaan. Kapealla metsätiellä tuli muutama auto vastaan mutta onneksi sattui edes pieni levennys juuri  kohdalle. Ei tosin jäänyt montaa senttiä peilien väliin. 

Kohde oli hieno ja on varmasti käymisen arvoinen myös kesällä. Silloin voi  toki olla omat, erilaiset haasteensa liikkumisessa sillä luulen, että polut ovat aika kivisiä. Nyt lumi peitti kivikot petollisen kauniiksi valkoisiksi kummuiksi. Voisi sunnuntain huonomminkin viettää kuin ulkoilemalla kivassa retkikohteessa kauniista kevätsäästä nauttien.