Kinkunsulattelua kansallispuistossa

Tapaninpäivän aamuna suuntasimme auton nokan kohti Pyhä-häkin kansallispuistoa pienelle patikkaretkelle joulunpyhien herkuttelun ja löhöilyn vastapainoksi.

Pari astetta pakkasta ja koko lailla pilvistä keliä oli tiedossa. Yrityksistä huolimatta en saanut kansallispuiston omilta sivuilta sen paremmin kuin kaupungin sivuiltakaan selkoa siitä, onko ladut jo ajettu tai ovatko polut kävellen kuljettavissa. Päädyimme ottamaan sukset mukaan varmuuden vuoksi. Se oli kuitenkin turhaa, sillä heti Pyhä-Häkin portilta katsoen oli selvää, että kävellen kulkijoita oli ollut riittävästi pitämään polut auki edellisillan lumisateesta huolimatta. Parkkipaikalla oli nytkin muutama auto. Ja heti meidän jälkeemme siihen kurvasi moottoripyörällä kypsässä iässä oleva motoristi, joka kehui olevansa perinteisellä tapaninajelulla. Hurjaa touhua!
Luminen metsä oli hiljainen ja ihmettelimme, missä kaikki muut kulkijat mahtoivat olla, kun ketään ei näkynyt. Suuntasimme askeleemme ensin kohti Isoa Puuta, jonne parkkipaikalta on vain kilometrin verran matkaa. Polku oli kapea mutta yllättävän hyvässä kunnossa; olin odottanut rankempaa lumessa tarpomista .

 Pyhä-Häkin kansallispuiston omaleimaisin alue on vanha aarniometsä, jossa vanhimmat puut ovat yli 400 -vuotiaita ja 200-vuotiaita kilpikaarnaisia mäntyjä ja valtavia keloja on laskematon määrä. Metsäpalotkaan eivät ole näitä jättiläisiä tuhonneet, vaikka palokoroja näkyikin siellä täällä. Vanha Iso Puu on arviolta 500 vuotta vanha mutta jo kokonaan kelottunut. Uusi Iso Puu on reilut sata vuotta nuorempi ja ympärysmitaltaan noin puoli metriä pienempi. Aika lyhyiltä tuntuivat meikäläisen käsivarret kun metrin verran jäi puuttumaan siitä, että saisi sormenpäät yhteen puuta halatessa. Kelottunut runko näytti läheltä katsoen olevan liikkeessä.

 Isoa puuta aikamme ihmeteltyämme päätimme kierrellä vielä Mastomäen kautta ,jottei tarvitsisi kävellä samaa reittiä takaisin. Jykevää metsää riitti tällekin osuudelle. On pidettävä melkeinpä ihmeenä, että tuo metsä on saanut kasvaa kaikessa rauhassa. satoja vuosia. Kansallispuiston sivuilla kerrotaan, että Isojaon yhteydessä soiden  keskellä oleva metsä ei kelvannut kenellekään vaan jäi kruununmetsäksi. Yli sata vuotta sitten Pyhä-Häkin aarniometsän harvinaisuus ja arvo luontokohteena jo ymmärrettiin ja se suojeltiin. Hyvä niin.  Oli mukava tallustella lumisessa metsässä ja antaa ajatusten vaeltaa omia reittejään.  Välillä piti tietenkin pysähtyä ihmettelemään tuulenkaatoja ja sitkeästi pystyssä seisovia käkkäräoksaisia keloja. Lumipeitto kivien ja kaatuneiden puiden  päälläteki maisemasta pumpulisen näköisen.

Polkujen risteyksessä mietimme hetken josko olisimme vielä tarponeet Kotajärven keittokatokselle mutta päätimme sitten jättää sen väliin ja suuntasimme kohti Riihinevaa. Pitkospuilla sai kulkea kieli keskellä suuta, ettei horjahda kosteikkoon. Muutamissa paikoissa nimittäin suolammikot olivat aivan sulia. Pilvisessä säässä lumisessa suomaisemassa näytti olevan vain harmaa-asteikon eri sävyjä, eikä muita värejä ollenkaan. suolta polku kaarsi taas metsän suojaan ja yllättävän nopeasti tupsahdimme kansallispuiston portille. Koko 3,7 km retkeen meni puolisentoista tuntia eli kiirettä ei kulkiessa pidetty mutta kaipa tuossakin jokunen kinkkusiivu tuli sulatettua.

Uusilla pitkospuilla

Marras-joulukuun kelit eivät ole millään tavalla houkutelleet patikoimaan täällä Lounais-Suomessa; harmaata, märkää, pimeää. Onneksi tuli lokakuussa käytyä useampia reissuja, joiden kuvia selailemalla pääsen retkitunnelmiin. Ainakin melkein.

Lokakuun alkupuolella bongasin Torronsuon  kansallispuiston sivuilta, että uudet pitkospuut ovat valmistuneet. Olen käynyt Torronsuolla monta kertaa, mutta koska osa ympyräreitistä on kulkenut maantietä pitkin, olen aina kulkenut Kiljamon parkkipaikalta katsoen vasemmalle ja suon yli louhokselle ja tullut
sitten samaa reittiä takaisin.  Reitti on  nyt linjattu Torron kylän puoleiselta osalta uudelleen ja kulkee metsän ja suon puolella lähes koko matkan.  Kunnostustyö on tehty metsähallituksen ja vankeinhoitolaitoksen yhteistyönä. Iso urakka! 

Päätin lähteä tutustumaan uuteen reititykseen heti tuoreeltaan , kun kerran olin sopivasti syyslomalla. Ajattelin että kulkisin Kiljamolta pari-kolme kilometriä vastapäivään ja palaisin sitten samaa reittiä takaisin. Alkumatkasta pitkospuut olivat vielä vanhat ja paikoitellen liukkaat ja huonokuntoiset. Suon upea syysväritys kuitenkin kuittasi nämä pienet hidasteet. Sammalet hehkuivat kaikissa punaisen ja oranssin sävyissä ,vaikka päivä oli pilvinen ja harmaa. Millainenhan väriloisto olisi ollutkaan sinistä taivasta vasten?

Muutaman sadan metrin päästä alkoi uusi reititys ja uudet hienot kestopuiset pitkokset. Olipas niitä pitkin mukava taivaltaa, vaikka maantien äänet kuuluivatkin selvästi ja puiden lomasta näkyi tuon tuosta tiellä liikkuvia autoja. Keskityin ihailemaan suomaisemaa ja  ihmettelemään uusia pitkospuita. Kyllä sadalle metrille aika monta lankkua on saanut kantaa ja kun tätä uutta osuutta on sentään kilometritolkulla, niin on pakko nostaa hattua tekijöille.

Nälkä kasvaa syödessä, sanotaan. Niin kävi tälläkin kertaa; en malttanut kääntyä takaisin vaan jatkoin matkaa uteliaana; mitähän tuon mutkan takaa löytyisi? Jospa jatkan vielä tuolle metsäsaarekkeelle. Jos vielä katsoisin seuraavan suopätkän. Tiedättehän tunteen? Oli mukava kulkea omassa rauhassa, pysähdellä välillä räpsimään kuvia ja kuuntelemaan josko kurjet antaisivat itsensä ilmi. Kuusimetsässä oli aivan erilainen tunnelma ja valo kuin suolla.

Torronsuohan on sillä tavalla jännä kansallispuisto, että siellä ei oikeastaan ole "mitään nähtävää". Paitsi suota silmänkantamattomiin. Lähellä Torron kylää reitti nousi kuin nousikin maantielle.  Työmiehillä oli kaiketi vielä hommia vanhojen pitkosten parissa koska siellä täällä oli asennusta odottamassa lankkukasoja ja kottikärryt olivat ketjulla lukittuna kuusikon siimeksessä. Yllättävä  semi-taiteellinen installaatio metsän keskellä.

Kuljin parisataa metriä maantietä pitkin ihmetellen, mihin sitten kuuluisi mennä: jatkaako maantietä pitkin vai kääntyäkö taas metsään, johon osoitti pieni ilvesreitin merkki? Vai pitäisikö peräti kääntyä takaisin? No ei sentään! Ainakin kävisin tutkimassa sammaloitunutta kiviaitausta pienen peltoläntin ympärillä. Kenenkähän pottumaa siinä liene joskus ollut, mietiskelin. 

Ilvesreitin merkinnät ja kohtuullisen selvä polku johdattivat pidemmälle metsään ja ylemmäs kohti kallioista saareketta suon eteläreunalla. Samalla muistin, että sieltä pitäisi löytyä laavu, joten mars eteenpäin (ja ylöspäin). Ja löytyihän se! Eikä vain laavu vaan myös lintutorni josta oli hulppeat näkymät suon yli. Mainio paikka evästauolle. Onneksi olin varautunut termarikahvilla ja kunnon voileivillä. Tästä  paikasta nimittäin olisi jotakuinkin yhtä pitkä matka autolle menisinpä sitten samoja jälkiä takaisin tai jatkaisin kierrosta eteenpäin.

 Evästauon aikana aurinko alkoi pilkistellä pilvien lomasta mutta silti kylmä hiipi hikiseen selkään nopeasti, kun en ruvennut tulia rustaamaan vain lämmittelyn takia. Eipä tullut makkaranpaistotarpeet mukaan nimittäin. 

Polku jatkui metsässä laskeutuen melko jyrkästi kalliolta kohti suon reunaa. Märät sammaleet luistivat jalan alla ja sain tosiaan olla kieli keskellä suuta, etten löytäisi itseäni laskemasta peffamäkeä. tai linksauttaisi polviani sijoiltaan. Toiseen suuntaan oli sentään ollut asiallinen varoituskyltti: waro huima lasku!

Suon reunassa oli jälleen osittain uutta pitkospuuta ja vanhat purkukasoina polun vieressä. Kun suurin osa kymmenen kilometrin mittaisesta rengasreitistä on pitkospuuta, taitaa korjaajilla riittää hommia vielä pitkään. Vanhalta kvartsilouhokselta eteenpäin reitti olikin minulle ennestään tuttua. 

Kun reitin uudella osuudella olin tavannut vain yhden ihmisen, tämä vanha pätkä oli suorastaan vilkas. Muutamien kanssa vaihdoin jokusen sanan ja kävi ilmi ,että monet olivat Torrolla ensimmäistä kertaa. Suosittelin heti kulkemaan koko lenkin nyt ,kun reitti ei enää mene maantiellä ja uudet pitkokset ovat mitä mainioimmassa kunnossa. Vanhalla osuudella sen sijaa oli muutamia aika haasteellisia paikkoja, joista onneksi selvisin kuivin jaloin.

Sen verran "tantta" minusta on tullut, etten malttanut olla huomauttamatta eräälle  vastaan tulleelle nuorelle naiselle, että kansallispuistoissa koiran pitää olla aina kytkettynä. Kuului mutisevan jotain koiraa hihnaan kytkiessään ja kun hetken päästä vilkaisin taakseni, koira juoksi taas irrallaan.  Grrr! Vaikka nyt oltiinkin syksyssä ja lintujen pesinnät ohi, pitää muistaa, että Torronsuokin on arvokas pesintäympäristö monille suolla viihtyville linnuille; isoa osaa alueesta koskee  täysi liikkumiskielto pesintäaikana.  

Tästä pienestä ärtymyksestä huolimatta, retki oli kokonaisuutena onnistunut. Matkaa kertyi vajaat 10 kilometriä ja kun valtaosa on maastoltaan tasaista, reissun pituuskaan ei tuntunut pahalta. Vielä kun saataisiin viitat tuon lyhyen maantieosuuden molempiin päihin ja nuo kaikista huonoimmat pitkospuut korjattua, niin tässä on mainio päiväretkireitti pitkospolkujen ystäville.