sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Helteinen Ölökyn ähkäsy





Heinäkuun lopulla päätimme Miehen kanssa tehdä yhdistetyn motoristi- ja reppuretkireissun Kuusamon ja Suomussalmen tienoille. Ykköstavoitteena oli kiertää uudessa Hossan kansallispuistossa joku sopiva päiväretki ja toisena päivänä pyörähtää Oulangan kansallispuistossa pieni lenkki. Sen verran Glamping- retkeilijöitä kuitenkin olimme, että varasimme Rukalta loma-asunnon, mikä olikin sesongin ulkopuolella yllättävän edullista.

Moottoripyöräilyssä ja retkeilyssä on yllättävän paljon yhteistä. Ensinnäkin, kummassakaan ei ole mitään vitsiä vesisateella. Toiseksi, mukana kuljetettavan tavaran määrä on rajallinen. Kolmanneksi, hyvät varusteet tekevät reissusta mukavamman ja turvallisemman. Lisäksi kummassakin lajissa on syytä pysähtyä ja pitää tauko ennenkuin on ihan pakko, muuten matkanteosta tulee silkkaa kärsimystä.

Hyvin nukutun yön ja tukevan aamupalan jälkeen pakkasimme eväät ja juomiset sekä retkivermeet moottoripyörän sivulaukkuun, sonnustauduimme ajovarusteisiin ja lähdimme kohti Hossaa. Matkaa Rukalta  Suomussalmelle Hossaan tulee reilut sata kilometriä. Suurin osa matkasta oli hyvää asfaltoitua tietä mutta viimeiset 8-9 km oli kuoppaista ja kivistä hiekkatietä, jossa moottoripyörän renkaat olivat kovilla. Välillä Mies kuului kiroilevan teräviä kiviä ja minulla takapenkin matkustajana tuli muutama tärsky alaselkään, kun en ehtinyt ennakoida kaikkia kuoppia ja töyssyjä. Pääsimme kuitenkin kaikinpuolin ehjinä Julma-Ölkyn parkkipaikalle, joka on Ölökyn ähkäsyn reitin lähtöpaikka. Kevyen varusteidenvaihtojumpan ja ajovarusteiden laukkuihin tunkemisen jälkeen olimme valmiita matkaan.

Julma-Ölkky on kapea ja pitkä rotkojärvi, jota ympäröivät molemmin puolin kymmenien metrien korkuiset pystysuorat kallioseinät. Alkukesästä valmistui riippusilta, joka ylittää rotkon suunnilleen järven puolivälissä. Suunnitelmissamme oli kiertää lenkki kahdeksikkona, jolloin riippusilta ylitettäisiin kahteen kertaan. Aurinkoinen ja poutapilvinen keli tuntui lupaavalta myös valokuvaamisen kannalta.

 
 
 
Muutamia satoja metrejä kuljettuamme Mies muisti, ettei ollut lukinnut pyörän laukkuja. "Mihinkäs laitoit lompakon? ", kysyin. Sekin oli jäänyt lukitsemattomaan lokeroon. Minä jatkoin hissun kissun eteenpäin repun kanssa sillä aikaa, kun Mies teki ylimääräisen pyrähdyksen parkkipaikalle ja takaisin. Retkeilijät ovat ymmärtääkseni rehellistä porukkaa, mutta olisi ollut kurja murehtia koko päivä, onko kamat ja etenkin lompakko vielä tallessa, kun kierrokselta palataan.

Alkuosa reitistä nousee vähitellen ylöspäin ja aika pian avautuvat huikeat maisemat järvelle ja vastakkaiselle kallioseinämälle.



 
Julma-Ölkyn pääsee kiertämään ilman, että laskeutuu riippusillalle mutta meille juuri tuo osuus oli yksi reissun odotetuimmista huippukohdista. Riippusilta on melko paljon alempana kuin kallioseinämän korkeimmat kohdat, joten molemmille rannoille on rakennettu kiviportaat ja toisella rannalla on lisäksi teräksiset kierreportaat jyrkimmässä kohdassa. Riippusilta tuntui tukevalta ja maisemat olivat henkeäsalpaavat.   Sen verran jyrkkä nousu vastarannalla otti voimille, että katsoimme parhaaksi pitää kahvitauon kestolankkukasan päällä. (Ilmeisesti uusia rakenteita tulossa,siis). Kyllä näitä maisemia kannatti katsella, etenkin kun aurinko paistoi täydeltä terältä ja taivas ei kai voi tuon sinisempi olla.




 


Kierroksen takalenkin kiersimme vastapäivään; kallion lakea, kangasmetsää, pari kosteampaa notkelmaa. Välillä reitti kulki aika kaukana jyrkänteessä keskellä ihan tavallista suomalaista sekametsää, mikä vaikutti suorastaan tylsältä alkuosan wau- maisemien jälkeen. Polku alkoi laskeutua  mutkitellen alaspäin ja sitten tultiinkin laavupaikalle. Väkeä oli laavulla paljon, enimmäkseen ranskalaisia ja saksalaisia retkeilijöitä ja muutama suomalainenkin. Ranskan joukkue puuhasi eräoppaansa kanssa nuotion sytyttämisen kimpussa, joten jäimme odottamaan sopivia makkaratulia.  Päivä oli kuuma - kesän ainoita hellepäiviä-  joten odotellessamme kävin huuhtomassa kasvot ja niskan laavupaikan läheisessä purossa. Kylmä vesi freesasi ihmeesti. Nuotiomakkaroiden, voileipien ja kahvin vahvistamana jatkoimme eteenpäin. 

 Taas noustiin järvenpinnan tasosta noin 50 -70 metriä ylemmäksi kalliolle. Paikka paikoin polku oli tilskaantunut sammalen ja mudan muodostamaksi märäksi mössöksi. Noihin paikkoihin varmaan / toivottavasti tulee myöhemmin pitkokset. Nyt jokainen kulkija joutui hakemaan kulkureittiä varvikosta ja maaston kulumisen jäljet näkyivät nyt jo vaikka reitti on melko uusi. Näyttää siltä että Hossan kansallispuisto löi itsensä kerralla läpi suosikkikohteena ja retkeilijöitä tulee riittämään jatkossakin.


 Tulimme uudelleen riippusillalle. Tällä kertaa edellämme kulki kaksi kypsässä keski-iässä olevaa pariskuntaa, joista toisella rouvalla tuntui olevan paitsi korkeanpaikan kammo myös aika huono kunto ja kipeät polvet. Toisten kannustamana hän kuitenkin ylitti riippusillan urheasti. Vastarannan portaiden nouseminen sen sijaan tuntui olevan työn ja tuskan takana. En suosittele tätä reittiä jalkavaivaisille, sen verran rankkoja nuo nousut ovat. Ja korkeanpaikankammoisille tuo pitkä riippusilta on ymmärrettävästi aikamoinen haaste, puhumattkaaan jyrkistä kallioseinämistä rotkon reunalla.

Me jatkoimme matkaa kohti parkkipaikkaa. Nyt polku oli melko helppokulkuista mutta minulla väsymys alkoi painaa jaloissa, joten pysähtelimme muutamaan kertaan. Tosin olivat maisematkin pysähtmelemisen arvoisia.

Huomasimme, että juomista olisi pitänyt olla enemmän näin kuumana päivänä.  Lopulta kuitenkin tupsahdimme parkkipaikan vieressä olevalle keittokatokselle. Vieressä olevasta kioskista ostimme juotavaa, joka tuntui imeytyvän suoraan suun limakalvoilta. Söimme vielä jätskit päälle palkinnoksi viiden tunnin patikoinnista.

Loppuverryttelynä meillä oli ajovarustejumppaa ja vuorostaan retkikamppeiden ahtamista sivulaukkuihin ja sitten tien päälle. Autoilijoilta toivoisi jonkinlaista huomaavaisuutta hiekkatiellä moottoripyörää ohittaessa; nyt saimme hiekkapölyt silmille niin, että oli pakko pysähtyä odottelemaan pölyn laskeutumista, jotta näkisi ajaa eteenpäin. Ehdotin, että pitäismme pienen tauon jossain levähdyspaikalla puolivälissä paluumatkaa. Viisas ratkaisu. Oli hyvä nousta pois pyörän päältä ja venytellä hiukan. Ölökyn ähkäisy oli nimensä veroinen, sen verrän ähkimistä oli havaittavissa moottoripyörältä noustessa.

Tämä oli kaikinpuolin hieno reissu; hienot maisemat ja sopivasti vaativa reitti. Reittikuvauksen mukaan Ölökyn ähkäsy on 10km pituinen mutta meillä matkaa tuli GPSn mukaan ainakin 12 km, tosin hieman lisämatkaa tuli riippusillan ylityksistä. Juomista olisi pitänyt olla enemmän mutta muuten evästä oli sopivasti, ei liikaa. Nilkka tukevat retkikengät olivat ainakin minulle tarpeen kivikkoisilla ja juurakkoislla poluilla kulkiessa. Paljon näytti porukkaa kulkevan shortsessakin mutta itse tykkään pitää pitkälahkeisia varvikossa kulkiessa. Kuiva t-paita oli kiva vaihtaa päälle reissun jälkeen.Oli muuten ihanaa päästä saunaan päivän rehkimisen jälkeen. Glampingissa on puolensa!

lauantai 9. syyskuuta 2017

Puolimaratonin mittainen patikkaretki Salamajärvellä

Sateista ja harmaata syyskuun päivää katsellessa on mukava palata kesän patikkaretkiin kuvien ja muisteluiden kautta. Heinäkuun lopulla eräänä sunnuntaina oli mukavan näköinen keli kokopäiväretkelle. Ihastuin edellisenä kesänä heti ensivisiitillä Salamajärven kansallispuiston vaihteleviin maastoihin ja maisemiin, joten sinne olisi kiva lähteä uudelleen. Tuolla aikaisemmalla reissulla olin vielä vähän toipilas ja jännitin, jaksanko kulkea reilun kymmenen kilometrin rengaslenkin Koirasalmi-Heikinjärvi-Pyydyskoski-Koirasalmi. Jaksoin kuin jaksoinkin mutta aikaakin meni runsaasti. Vuodessa patikointikunto on parantunut huimasti, joten odotin nautinnollista retkeä keskellä kauneinta Suomea.

Jätin auton Koirasalmen parkkipaikalle ja päätin kiertää lenkin samoin kuin edellisellä kerralla eli myötäpäivään. Ensimmäinen osuus on loivasti kumpuilevaa kangasmaastoa, johon tosin kivä on viskattu enemmän kuin tarpeeksi. Kävellessä saa katsoa koko ajan jalkoihinsa, ettei nilkka pyörähdä kivisellä polulla. Hämmästyin, miten nopeasti olin ensimmäisellä taukopaikalla, missä edellisellä kerran olin pysähtynyt huilaamaan. Nyt ei ollut tarvetta välipysähdyksille paitsi valokuvaustarkoituksessa. Ennestään tutulla polulla oli mukava kulkea, kun tiesi vähän mitä odottaa; suolampi, harjua, pitkoksia, rakkakivikoita toisensa jälkeen, koivikkoa, pieniä puroja. Nuo kivikot ovat mykistäviä eikä niiden laajuutta pysty meikäläisen kuvauskalustolla mitenkään vangitsemaan; kivikkoa tuntuu jatkuvan joka suuntaan vaikka kuinka pitkälle. Ei uskoisi, että keskisuomalaisten soiden keskellä on tällaisia pirunpeltoja.


 

Kulkijoita oli reitin alkupäässä vai muutamia. Heikinjärven laavulla näytti olevan pari telttaa mutta retkeilijät taisivat vielä nukkua. Minulla matkaa oli takana tunnin verran ja kokemusten opettamana pidin kahvitauon; pitää levätä ennen kuin väsyttää ja juoda ennen kuin janottaa. Tulia en alkanut väsäämään vaan kaivoin repusta termarin ja voileivät. Seuraavan pätkä kohti Pyydyskoskea oli helppoa kuljettavaa kuten muistin edelliseltä kerralta; soiden ylityksiä pitkospuita pitkin ja välillä helppokulkuista polkua harjumaastossa.

Kesä oli monella tavalla myöhässä, sillä komeasti kukkivia maariankämmeköitä näkyi siellä täällä ja toisaalta mustikat ja lakat alkoivat vasta vähitellen kypsyä vaikka oltiin jo heinäkuun lopulla. Onneksi sieltä täältä pitkospuilta yletti poimimaan suon kultamarjoja suoraan suuhun pantavaksi. Keli oli mitä parhain, taivas sininen ja valkoisia poutapilviä näkyi siellä täällä. Suomen kesä ihan parhaimmillaan, siis.


Pyydyskoskella on kiva kotalaavu ja olin suunnitellut pidemmän tauon siihen. Savu näytti kiemurtelevan kodan katon aukosta. Laavulle oli pysähtynyt pari koko 55 km mittaisen Hirvaan kierroksen kiertänyttä retkeilijää ja päiväretkellä lastenlasten kanssa olleet isovanhemmat. Kyselin tarkemmin pitkän lenkin tehneiden kokemuksista, kun mielessä on itselläkin tuollaisen parin-kolmen yön reissun tekeminen tulevaisuudessa.  Toisten kokemuksista on hyvä ottaa opiksi ja ainakin miettiä, miten pitkiin päivämatkoihin oma kunto riittää täyden rinkan kanssa. On nimittäin olennaisesti eri juttu taivaltaa pikkurepun kuin 15 kg painavan rinkan kanssa. Kyllä minäkin vielä joskus...

Perinteistä nuotiomakkaraa mutustellessani totesin, että retkeeni oli tähän mennessä kulunut vasta vajaat kolme tuntia. Voisinkohan? Jaksaisinkohan? Vastaus oli myönteinen eli sen sijaan, että palaisin Koirasalmelle suoraan voisin ehkä kiertää koko Vaatimen kierroksen eli matkaa tulisi yhteensä suunnilleen 18 kilometriä. Pyydyskoskella takana oli vajaa puolet tuosta ja reilusti toinen mokoma edessä. Lastenlasten kanssa touhuava ukki kertoi, että seuraava etappi Ahvenlammille olisi todella helppo ja nopea kulkea. Ja totta puhui. Polku kulki mustikkametsästä pari heinäsuota ja rakkakivikkoa kiertäen kuivalle kanervikkokankaalle, kulki pienen matkaa metsäautotietä pitkin  ennen kuin pujahti taas metsän siimekseen ja yhtäkkiä tupsahdin Ahvenlammen varaustuvan pihaan.



Nautiskelin kauniista järvimaisemasta ja kivasta pihapiiristä nauttiessani loput eväät. Täytin vielä juomapullon pumppukaivolla. Otin hetkeksi retkikengät jalasta; tuntuivat kauniina aurinkoisena päivänä aika hiostavilta. Siinä istuskellessani isovanhemmat lapsenlapsineen pyrähtivät paikalle kilpaa juosten. Ukki patisteli lapsi juoksemaan äkkiä autolle ennen kuin alkaa sataa. Minä vähän hymähdin; noinkohan sentään tulisi saadetta! En ollut huomannut patikoidessani että keli oli todellakin muuttumassa ja poutapilvet olivat tehneet tilaa uhkaavan harmaille sadepilville.

Lähdin kuitenkin toiveikkaasti liikkeelle ajatuksenani ehtiä pois sateen alta, mutta juuri kun olin keskellä puutonta nevaa taivas putosi niskaan. Kiskoin sadeviitan päälleni mutta eipä se paljon suojannut kun vettä tuli vaakasuoraan´kuin turkin hihasta ja varvut ja heinät kastelivat lahkeet ja kengät hetkessä. Olisin voinut tietysti palata Ahvenlammellle katoksen alle mutta totesin, että olin jo ihan märkä, joten ihan sama olisi kävellä kohti Koirasaslmea. Eteenpäin! Kävi kyllä pari kertaa mielessä, että jos olisin noudattanut alkuperäistä suunnitelmaa ja oikaissut Pyydyskoskelta suoraan Koirasalmelle istuisin nyt lämpimässä autossa. Vaan turhapa sitä oli enää murehtia ja loppuun asti on taaperrettava satoi tai paistoi.

Retkielämyksiä on monenlaisia. Yksi tämän reissun mieleen painuvia hetkiä oli se, kun bongasin leveälehtikihokkeja pitkospuiden vieressä. Tietenkin satoi vielä vaikkei enää niin rankasti kuin aikasemmin, mutta pitkospuut olivat märät ja liukkaat ja molemmin puolin oli laajat vesijorpakot. Tein joukon 'kevätjuhlaliikkeitä', että sain taiteltua itseni ja kameran matalampaan asentoon  ja sain kuin sainkin kuvattua tuon noin kymmensenttisen erikoisuuden putoamatta jorpakkoon. Jes!


Loppumatkan eli kolmisen kilometriä vesi tirskahteli kengissä joka askeleella. Jostain syystä oikean jalan kenkä tuntui falskaavan vasenta enemmän ja sukkakin tuntui märältä. Kun ei nyt alkaisi hiertää, rakot tästä nyt vielä puuttuisivat! Vesisade loppui mutta maasto oli rankkasateen jäljiltä märkä, kivet ja juuret niljakkaan liukkaita. Koirajärveä lähestyttäessä maasto muuttui taas kivikkoiseksi kankaaksi. Märissä kamppeissa taivaltaminen alkoi tympäistä toden teolla ja viimeiset kilometrit tuntuivat tosi pitkiltä. Kameran olin tunkenut reppuu jo aikaisemmin; sitä oli turha enempää kastella.

Pitkäkin matka loppuu joskus. Yllättäen tupsahdin Koirasalmen tielle ja hetkeä myöhemmin olin jo parkkipaikalla. Olin ottanut varalta autoon kuivan paidan joka olikin mukava vetäistä päälle hiestä ja sateesta kastuneen tilalle. Olisinkpa älynnyt ottaa myös kuivat sukat ja kengät! Ei kaikkea huomaa ajatella kun hyvällä kelillä lähtee liikkeelle. Jäätelö olisi tehnyt eetvarttia urakan päälle mutta luontotuvan kahvila oli mennyt kiinni jo neljältä iltapäivällä. Tuonkin asian olisi voinut tietenkin etukäteen tarkistaa reissua suunnitellessa. No, Kivijärven keskustan kaupasta sain mielenhyvikettä vähän myöhemmin.

Olin kuitenkin tyytyväinen päivän urakkaan; suunnilleen 27000 askelta, reilut 18 kilometriä yli 250 kuvaa, kuutisen tuntia. Yksi ystäväni tokaisi reissusta kertoessani; no sehän on melkein puolimaratoni! Totta. Vaikka olinkin aika väsynyt ja käveleminen oli seuraavana päivänä melko neliskanttista, olin ylpeä jaksamisestani. Omien rajojen ylittäminen taitaa olla yksi juttu, mikä retkeilyssä koukuttaa ja tuo hienoja elämyksiä upean luonnon lisäksi.