maanantai 5. kesäkuuta 2017

Norjalaismetsässä

Norjalaiset ovat ymmärtäneet pitää helluntain kalenterissa oikealla paikallaan ja kaksipäiväisenä (su-ma), toisin kuin ruotsalaiset ja suomalaiset. Käytettävissä olisi siis pitkä viikonloppu, johon oli hyvä suunnitella vähän pitempi patikkaretki.  Sääennuste viikonlopulle ei ollut kovin lupaava: pilvistä ja sadetta, lämpötila kymmenen asteen tienoilla.

Kuten monesti ennenkin, olin selannut netistä kiinnostavia kohteita ja reittejä etukäteen. Olin aikaisemmin talvella käynyt Vettakollenilla, joka on hieno näköalapaikka asuntoni ja Holmenkollenin puolessa välissä,  mutta nyt mielessä siinteli ajatus jatkaa siitä vielä eteenpäin Frognerseteriin. Netistä osui silmiin myös kuvaus Gaustad gruvesta, joka on ikivanha rautalouhos vain parin kilometrin päässä. Arvelin, että pieni poikkeama polulta voisi olla mukava lisä päivän retkeen. Koko reissulle tulisi matkaa arviolta kymmenisen kilometriä ja melkein koko matka olisi enempi tai vähempi ylämäkeä. Silkkaa hulluutta, epäilemättä. Toisaalta reissun pystyisi katkaisemaan puolesta välistä, jos matkanteko tuntuisi ylivoimaiselta tai keli kääntyisi kaatosateeksi. 


Lauantaiaamuna sää näytti kuitenkin kohtuulliselta, joten keitin Presidentti-kahvit termariin ja pakkasin eväät, varavaatteet ja hanskat reppuun. Sadeviitan otin varmuuden vuoksi mukaan ja sitähän voi aina käyttää istuin alustana, jos sattuu olemaan märkää taukopaikalla. Onneksi tulin vielä tarkastaneeksi kameran akun ennen lähtöä: vain 15 % jäljellä. Ei riitä. Eipä auttanut kuin laittaa akku lataukseen ja istua sohvalle latautumaan itsekin. Yhdentoista maissa pääsin lopulta liikkeelle.



 Ensimmäinen kilometri Sognsvannista länteen kulkee hiekkatietä, pohjoisten kaupunginosien reunamilla. Kilometrin kohdalta polku poikkeaa metsään ns. Gamle Ankerveienille. Tieinsinööri,  veieintendent Peder Anker rakennutti tien 1700- luvun lopulla Vettakollenin ja Maridalin välille, jotta louhoksilta kaivettu malmi saatiin kuljetettua Hammerin masuuniin. Jonkun matkan päässä tulikin vastaan viitta pohjoiseen "Gaustad gruve, kulturminne, umerket sti". Eli merkkaamaton polku. Sinne siis! Yhä ylemmäs isojen kuusten lomassa mutkitteleva polku oli kulunut niin  selväksi, että eipä merkintöjä tarvinnutkaan.

Lopulta näkyviin tuli luolan suuaukko. Kyltti kertoi luolan olevan noin 70 metriä pitkä ja johtavan avolouhokseen. Muutama vuosi sitten paikalliset lukiolaiset olivat hankkineet luolan alkupäähän metallisen portin, joka pidetään suljettuna lokakuusta huhtikuulle. Tarkoituksena on antaa rauha luolassa talvihorrosta viettäville lepakoille. Nyt portti olisi kaiketi ollut auki mutta en tuntenut suurta halua rämpiä kivikkoisessa, kosteassa ja pimeässä luolassa, etenkään kun ei ollut edes taskulamppua mukana.

Sen sijaan kiipesin ylemmäs avolouhoksen reunalle. Luolan louhoksen puolenen suuaukko oli selvästi havaittavissa parikymmentä metriä syvän louhoksen pohjalla.  Myöhemmin lueskelin netistä louhoksen historiaa enemmänkin. Malmia alettiin louhia jo 1540-luvulla mutta  Gaustadin louhoksen kulta-aika osui 1800-luvun alkupuoliskolle. Rautamalmin lisäksi kiviaineksesta voitiin erottaa kuparia, sinkkiä ja lyijyä, joita oli kuitenkin vain pieninä pitoisuuksina. Louhiminen lopetettiin 1854 ja  maanomistajat täyttivät louhoksen osittain 1960-luvulla, koska pelkäsivät korvausvastuuta jos joku olisi pudonnut louhokseen (Ei kaiketi tullut mieleen aidata monttua!). Mielenkiintoinen paikka.



Louhokselta suuntasin kohti Båntjern- järveä, joka on vain muutamia satoja metrejä pitkä ja alle sata metriä leveä, mutta erittäin syvä. Sen karmivampaan historiaan kuuluvat tarinat aviottomana syntyneiden vastasyntyneiden hukuttamisesta "pohjattomaan" järveen. Pohjoisrannan pystyseinäinen korkea kallioseinämä tuo maisemaan oman viehätyksensä, eteläpuolen ranta on pehmeäpiirteisempää kalliota ja järven länsipäässä on pieni suoalue. Båntjern on suosittu piknik- kohde, joten rannalla on useampikin pöytäryhmä eväiden syömistä varten,  Minäkin istahdin
hetkeksi kahvittelemaan ja keräämään voimia ennen seuraavaa etappia. Järven ympärillä oli otolliset olosuhteet monenlaisille lehto- ja kosteikkokasveille ja osuipa silmiini villiomenapuukin täydessä kukassa keskellä metsää.

Seuraava parin kilometrin pätkä Båntjernilta Vettakollenille on pelkää jyrkkää ylämäkeä. Viimeisen kilometrin matkalla nousua on 150 metriä. Joka askeleelle piti katsoa paikka ja miettiä pitääkö kengät paremmin kalliolla vai juurakoisessa, märässä polun syrjässä. Kulkijoita oli tälläkin kertaa paljon sekä ylä- että alamäkeen ja kuulemieni kielten kirjo melkoinen; norjaa, englantia, espanjaa, ranskaa, tanskaa, puolaa... Edellisestä kerrasta viisastuneena kiipesin omaan rauhalliseen tahtiini välillä sykettä tasoitellen ja tulihan se kohde lopulta näkyviin.


Näköalapaikka lienee noin 410 m merenpinnan yläpuolella kun taas Vettakollenin korkein kohta on 419 metrissä hieman kauempana. Näköalapaikalta on hyvät maisemat etelään kaupungin yli Oslo- vuonolle ja länteen Holmenkollenille mutta itäänpäin katsellessa täydessä lehdessä olevat puut peittivät jo aika paljon näkymästä. Etsin itselleni mukavan kallionnyppylän, levitin sadeviitan piknik-alustaksi ja kaivoin repusta eväät esiiin. Puolivälissä ja hyvissä voimissa, ajattelin.Istuskellessa alkoi kuitenkin tulla vilu hikiseen selkään ,joten heitin "repun pykälään" ja jatkoin matkaa pohjoiseen.

Jonkin matkaa sain kulkea aika tasaista kalllion lakea mutta sitten polku lähti laskeutumaan vähitellen alaspäin. Pienen suon reunassa katselin hetken josko näkyisi kurkia tai muita suolla viihtyviä lintuja. Ei näkynyt. Välillä tuli jo vähän epäilys, olenko oikealla reitillä, kun ei näkynyt viitan viittaa, mutta jatkoin eteenpäin luottavaisesti vaaleansinisiä maalimerkkejä seuraten. 

Jossain seitsemän kilometrin paikkeilla oikea lonkka alkoi juilia. Se oli yllättävää, olin kyllä ennakoinut että pariin kertaan leikellyt polvet alkaisivat huutaa hallelujaa, mutta niiden kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Lepuuttelin hetken ja venyttelin lihaksia. Jatkoin eteenpäin kuulostellen tuntemuksia; tasaisella ja alamäessä ei mitään, ylämäessä tuntuu. Jees ja viimeinen osuus on pelkkää nousua! Saapas nähdä kuinka ämmän käy!

 
Onneksi matkalle osui taas mielenkiintoista ihmeteltävää. Yhden hakkuuaukean/ taimikon reunassa oli kyltti: Framtids bibliotek/ Future library. Mikähän ihme tuokin on? Ei mitään selitystä missään. Myöhemmin selvisi (kiitos Harrin), että kyseessä on ympäristötaidepläjäys, jossa sadan vuoden ajan kasvatetaan puita, joista tehdylle paperille sitten painetaan tekstejä, joita kerätään matkan varrella eri kirjailijoilta. Mahtaa olla ko. taiteilijoilla kova luotto omaan elinikäennusteeseensa!

 Suunnilleen 8,5 kilometrin kohdalla metsäpolku vaihtuu latupohjaksi ja viittta osoittaa Frognerseteriin.  Loppusuora, siis. Ylämäki, jonka jälkeen uusi ylämäki, pieni notkelma ja seuraava ylämäki. Lonkka sattuu jo joka askeleella. Seuraava ylämäki. Vajaa kilometri vielä. Jonkun jyrkemmän töppyrän kiipeän sivuttain tamppaamalla ihmetellen samalla, miten hiihtäjät näyttävät menevän nämä pätkät suorastaan juosten sukset jalassa. Pysähdyn huilaamaan. Vielä muutama sata metriä, kyllä minä sen pääsen vaikka väkisin, tsemppaan itseäni. Parkkipaikka näkyy jo! Viimeiset sata- kaksisataa metriää asfaltoidun parkkipaikan poikki ja portaat ylös Frognerseterin kahvilan pihalle. Istahtaminen penkille tuntuu autuaalta. Paita ja takki aivan märkänä, hiki tippuu hiusten latvoista. Mutta olen maalissa!

Lepään, katselen maisemaa ja hörpin vettä. Vielä pitää jaksaa kiivetä metroasemalle joka on - tietenkin- parisataa metriä ylämäkeen. Housunlahkeet ja kengät näyttävät olevan kurassa mutta ei läheskään yhtä paljon kun eräillä polkujuoksijoilla, jotka istahtavat samaan vaunuun.

Köröttelen puolen tunnin matkan Majorstueniin jossa vaihdan Sognsvannin linjalle. Alkaa sataa. Hyvä ajoitus. Kotiovi kolahtaa vähän neljän jälkeen eli yhteensä viiden tunnin reissu. Reilut 15000 askelta kertoi aktiivisuusranneke.

Hienoja maisemia, mielenkiintoisia paikkoja, ihana luonto. Hyvä reppuretki, parempi mieli!

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Wau-elämyksiä Botaniska Hagessa

Kasvitieteellinen puutarha ei ehkä ole ihan perinteinen reppuretkikohde; ei metsässä rämpimistä, ei tasapainoilua pitkospuilla tai nokipannukahveja nuotioon tuijotellen. Joskus kuitenkin kaupunkiretki puolustaa paikkaansa. Satunnaiselle Oslon kävijälle tai sellaiselle, joka on jo kolunnut perinteiset ja pakolliset kohteet kuten Holmenkollenin ja Vigeland-puiston, visiitti kasvitieteelliseen voisi olla oivallinen hengähdystauko  tai piknikkohde keskellä suurkaupunkia .

Oslon yliopiston kasvitieteellinen puutarha eli Botaniska Hage on perustettu jo 1814 ja on osa luonnonhistoriallista museota. Puutarha on  Toyenin kaupunginosassa, vain parin metroaseman päässä rautatieasemalta ja aivan Munch -museon vieressä. Samalla reissulla voi siis tyydyttää monenlaista kauneuden nälkää. Kätevimmin paikalle pääsee metrolla, sillä kaikki metrolinjat kulkevat Toyenin  kautta. Ratikalla ja bussilla pääsee parin korttelin päähän jos tykkää mieluummin katsella maisemia, eikä matka keskustasta kävelleenkään ole ylivoimainen.

Puutarhan alue on kompakti mutta sinne on saatu mahdutettua peräti 5500 kasvilajia.  Aluella on kaksi suurta kasvihuonetta trooppisille kasveille, arboretum ja useita teemapuutarhoja, kuten "tunturikasvit", "Isoäidin puutarha" tai "viikinkipuutarha". Kasvikokoelmia hyödynnetään opetuksessa ja kasvitieteellisessä tutkimuksessa ja samalla pyritään turvaamaan lajeja joiden säilyminen norjalaisessa luonnossa on eri syistä vaarantunut.

Kävin Oslon kasvitieteellisssä puutarhassa ensimmäisen kerran huhtikuun puolivälin tienoilla, jolloin yleissävy oli talven jäljiltä vielä ankean harmaa ja vain varhaisimmat kevätkukkijat, kuten vuokot ja krookukset värittivät kukkapenkkejä. Rinnettä myötäilemään rakennetun kalliopuutarhan lomitse kiemurteleva puro ja muutamat keinolammet olivat vielä kuivillaan ja kasvilajien tunnistekyltit törröttivät yksinäisen näköisinä osoittamassa istutusten paikkoja.

Vappuviikonloppuna teimme tyttären ja eskari-ikäisen Pikku-Akan kanssa oikein eväsretken kasvitieteelliseen puutarhaan, sillä kasvit ja etenkin kukat tuntuvat kiinnostavan pientä retkeilijää. Tuolloin katseltavaa olikin jo huomattavasti enemmän. Erilasia sipulikasveja alkoi nousta esiin, esikoita, helmililjoja ja monenlaisia vuokkoja ja kylmänkukkia oli siellä täällä.  Alempana rinteessä puiden katvessa kasvoi kiurunkannuksia valtavina violetinsinertävinä kasvustoina.


Puron reunalla rentukat aloittelivat kukintaansa ja aikaisimmat kukkivat pensaatkin olivat jo kauneimmillaan. Pikku-Akkaa jaksoi kiinnostaa mistä purossa virtaava vesi saa alkunsa ja hän kiipeilikin kiveltä toiselle pitkin puron vartta moneen kertaan. Evästauko päätettiin pitää viikinkipuutarhan tuntumassa isoilla pyökkipuun pätkillä istuskellen. Evästauon jälkeen kierreltiin vielä katselemassa arboretumin havupuumetsikköä ja kirsikkapuita ja muotopuutarhaa, jossa tosin on kasviston uusimistyö käynnissä; perennoita jaetaan ja istutetaan uudelleen, ylikasvaneita kasveja vähennetään ja kasvuoloja parannetaan muutenkin.  Todella paljon oli ihmisiä nauttimassa aurinkoisesta kevätpäivästä. Ei mikään ihme!

Kolmannella reissulla toukokuun puolivälin jälkeen tavoitteena oli ihailla alppiruusuja. Ja niitä todella riitti joka makuun sekä värien että muotojen puolesta. Kukkivia kasveja oli jo laskematon määrää ja kevän vihreys oli ryöpsähtänyt esiin viime päivien sateiden myötä. Suurten puiden katveessa oli mukava kuljeskella ja miettiä, millainen vihreä hämy siellä mahtaakaan olla myöhemmin kesällä.

Väkeä oli keväisellä piknikillä kiitettävä määrä, osa näytti ottavan aurinkoa nurmikolla ja osa kierteli leppoisaaan tahtiin istutusten lomassa eväskorinsa kanssa. Olkoonkin, että kasvitieteellinen puutarha on tavallaan keinotekoisesti rakennettu versio luonnosta ja sen kasvimaailmasta, nautin kyllä tällaisistakin reissuista. Wau- elämyksiä on tullut joka kerralla. Ihana paikka!



sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Taikalintu ja harmaa lievetakki Heinäjoen luontopolulla



 
 
 
 
"Kurjen mietelauseena
ties monettako vuotta
-Minä olen riippuvainen
en voi elää suotta."( Jukka Itkonen)

 

Pääsiäislomalla Pihtiputaalla oli hyvää aikaa tehdä pieniä retkiä mökiltä käsin lähikohteisiin, vaikka maisemat olivat vielä yllättävän talviset. Pakkasta oli aamulla lähes kymmenen astetta, järvi oli paksussa jäässä ja lunta oli vielä reilusti etenkin varjoisissa paikoissa.
Heinäjoen luontopolku kirkonkylän kupeessa on kiva retkipaikka varsinkin nyt, kun talkooväki on kunnostanut pitkospuita ja muita rakenteita viime kesän aikana niin, että kulkeminen on mukavaa ja turvallista. Tosin tällä kertaa pääsin kulkemaan suurimman osan matkasta kantavaa hankea pitkin. 
 Koko lenkille saisi matkaa reilut kuusi kilometriä mutta siitä olisi yli puolet maantien reunaa pitkin kävelyä, joten tein tälläkin kertaa edestakaisen reissun Karjasillan viereiseltä parkkipaikalta Jokisaaren sillan viereiselle tulipaikalle. Näin matkaa yhteen suuntaan tulee pari kilometriä.


Ponttoonisilta vie Matalajoen yli
Tällä kertaa poikkesin vain ensimmäiseen lintutorniin kun huomasin, että  Matalajoki oli vielä jäässä eikä vesilinnuilla ollut sinne vielä oikein asiaa. Myöhemmin keväällä kaislikon reunassa seisova lintutorni on mainio bongauspaikka, nyt oli vielä hiljaista.  Hieman etäämmältä kulkee ponttoonisilta soistuvan kaislikon yli pieneen kuivan maan saarekkeeseen. Pysähdyin siihen kuvaamaan suolla tepastelevia kurkia, jotka eivät näyttäneet läsnäolostani häiriintyvän.  

Kurkia katsellessani mieleeni tuli jostain muistojen syövereistä runo Kurjesta ja joutsenesta, joka taisi olla Lauri Pohjanpään käsialaa. Siinä ”Kulki kurki arvokkaana suolla, päällä harmaa, vanha lievetakki…” Enempää en muista tuosta aika pitkästä runosta enkä löytänyt tekstiä netistäkään. Pitääpä kaivella lapsuuskodin kirjahyllyä seuraavan kerran käydessä.

Jokisaaren silta
Luontopolku jatkuu suon jälkeen metsäosuudella suurten kuusten katveessa mutkittelevaa polkua pitkin Jokisaaren toiseen reunaan. Tällä puolella on varsinainen veneellä kuljettava jokiuoma, joka yhdistää Alvajärven ja Koliman. Sillan kupeessa on nuotiopaikka, ruokailukatos, puuvaja ja laituri.  Aurinko paistoi mukavasti, joten päätin istua laiturinnokkaan hörppäämään eväskahvit ja kuuntelemaan tinttien tityy-tityy konserttia. Tuulettomassa säässä aurinko lämmitti jo mukavasti ja kahvi ja korput maistuivat hyvältä, niin kuin ulkoilmassa aina.

Paluumatkalla pysähdyin vielä Karjasillalle, jonka kohdalla veden virtaus pitää joen sulana suurimman osan talvesta. Hätkähdin, kun telkkäpari lähti sillan pielestä hätäisesti räpiköiden kauemmaksi. Koskikara sen sijaan ei ollut moksiskaan meikäläisestä, vaan jatkoi pyrähtelyä virrassa. Vanhan kansan uskomuksissa koskikaraan on liitetty taikalinnun ominaisuuksia, koska linnun uskottiin saaneen kosken voimat.  Koskikaran vironkielinen nimi on muuten aika kiva: ’vesipapp’! Tuo liittynee mustaan pukuun ja valkoiseen kaulaan, joka näyttää vähän lipereiltä. Koskikara on melko harvinainen Suomessa pesivänä lintuna; alle 300 yksilöä. Suurin osa meillä talvehtivista koskikaroista muuttaa pesimään Pohjois-Norjaan tai Pohjois -Ruotsiin.
 
Olin kokolailla tyytyväinen retken lintubongauksiin mutta pysähdyin vielä kirkonkylän keskellä olevalle Heinäjoen kaksikaariselle kivisillalle kuvaamaan joutsenia, joita näkyi pari-kolmekymmentä uiskentelemassa virrassa ja tepastelemassa jään reunalla. Mikäs sen hienompaa!