tiistai 12. toukokuuta 2020

Wau-hetkiä Kapeenkoskella



Joskus sitä on jälkeenpäin tyytyväinen, kun saa itsensä liikkeelle vaikka kuinka laiskottaisi. Tänään oli juuri sellainen päivä. Aamu oli aurinkoinen mutta kolea. Eilisen räntä-ja lumisateeseen verrattuna keli vaikutti erinomaiselta. Olin kuitenkin nukkunut huonosti ja olo oli jotenkin vetämätön. Viitsitytti. Lähtisikö vai eikö lähtisi? Ja jos lähtisi, niin mihin lähtisi? Johonkin lähikohteeseen vai johonkin kauemmaksi? Lähimmissä kansallispuistoissa olin käynyt monta kertaa ja nyt teki mieli katsella jotain uutta paikkaa. Lähtisikö pitkälle vai lyhyelle patikalle, ja mitä evääksi että jaksaa mutta ei olisi turhaan kannettavaa?


Onneksi olen seurannut monenlaisia luonto- ja retkipalstoja, joissa esitellään kivoja retkikohteita. Muutama päivä sitten bongasin kuvia Kapeenkoskelta, joka on Äänekoskella Hirvaskankaalta kymmenkunta kilometriä Suolahteen päin. Opasteet kantatieltä olivat selvät eikä alueen porttikaan voinut jäädä huomaamatta.

Kapeenkoski on oikeastaan useamman kosken jono: Kapeenkosken lisäksi Makasiinikoski, Luijankoski ja Kärmekoski kiertävät Kapeenniemen kärkeä. Alueen toisessa reunassa on Kapeenkosken sulku, joka liittyy Keiteleen kanavaan. Kapeenniemellä vanhimmat asutuksesta kertovat löydöt ovat kampakeraamiselta kaudelta noin 7000 vuoden takaa. Niemellä on useita kulttuurihistoriallisesti kiinnostavia paikkoja, kuten Lahkomylly ja aittakylä, Honkaristi sekä ns veneheitot. Veneheitot  tai suntit ovat telateitä joita pitkin muinoin vene on vedetty lyhintä reittiä maitse koskien ohi järveltä toiselle. Nykyään alue kuuluu Natura 2000 -ohjelmaan osana Vatianjärven-Saraveden -kohdetta ja kosket on suojeltu koskiensuojelulailla

Tutkin hetken parkkipaikan reunassa olevaa alueen karttaa ja päätin kiertää koko niemen vastapäivään kulkien. Lähdin eväsreppu selässä ja kamera kädessä kävelemään portin ohi pitkin hiekkatietä. Vasemmalla puolellani kohosi niemen keskiosaa dominoiva Luijanharju, oikealla kimalteli virtaava vesi. Ensimmäiset wau- elämykset tulivat jo siinä vaiheessa, kun näin Myllyn pilkistävän tien päässä.  Missä mylly, siellä koski, päättelin. Mutta ensin oli pakko ihastella rinteessä ja rannassa seisovia vanhoja aittoja. Selvitin myöhemmin Wikipediasta, että metsäyhtiö Karhula Oyn vuorineuvos Anders Kramer oli siirrättänyt kyseiset aitat lähistöltä Kapeenniemeen 1920-luvun alussa. Hänen tarkoituksenaan oli tehdä alueesta yhtiön johtokunnalle virkistys- ja kalastuspaikka. Jokaiselle johtokunnan jäsenelle oli oma nimikoitu aitta. Jokainen aitta on siis erilainen, joten ne edustavat hyvin keskisuomalaista rakennusperinnettä. Tutun näköisiä pytinkejä useammastakin ulkomuseosta, luulisin.

Itse mylly seisoi -tietenkin- aivan kosken partaalla. Myllytoiminnasta on tietoja jo vuodelta 1786 mutta nykyisen myllyn rakennusvuosi ei ole tiedossa.








Kiertelin myllyn ympärillä katselemassa kosken pauhuja. Valtavan voimakas virta vaikka koko puolentoista kilometrin koskijonon matkalla korkeuseroa on vain muutamia metrejä. Nykyään alueella toimii elämysmatkailuyritys joka tarjoaa muunmuassa koskenlaskua. Paikka näyttää siihen hommaan aivan optimaaliselta; ei liian hurjia pudotuksia mutta riittävästi virtausta ja vauhtia ( huom! tämä yhden Ruunaan koskenlaskun tuomalla vahvalla kokemuksella arvioiden)

 Jatkoin virran viertä kulkevaa juurakkoista polkua eteenpäin mutta jouduin kääntymään melkein samantien takaisin, koska vastaan tuli kieltokyltti:"yksiityisessä käytössä" . Äh! No, ei auta. olkoonkin, että kielto oli vain A4 arkille tussilla kirjoitettku lappunen. Palasin takaisin aittojen luo ja kiipesin harjun laelle aittojen lomitse kiemurtelevaa polkua. Harjun laella polku oli leveämmäksi tallaantunut, paikoitellen aika kivinenkin.
Nousua tuntui riittävän edelleen, syke nousi ja kolea ilma tuntui viiltävältä kurkussa. Totesin että patikointikunto on aika heikko näin alkukaudesta.  Tässähän se paranee, kun vain saa itsensä liikkeelle.

Harjupolku kulki varmaan kolmekymmentä metriä vedenpintaa korkeammalla ja siihen tuuli otti ihan erilailla kuin rantaan. Korvia paleli, pitäisikö kaivaa pipo repusta? Harjulta oli hulppeat näkymät molempiin suuntiin, ainakin näin lehdettömänä aikana. Harjun laella puusto oli enimmäkseen mäntyjä mutta rannassa näytti olevan lehtipuita ja isoja kuusiakin.

Polkujen risteyksessä oli viitta "Laani" ja laavun merkki. Se olisi varmaan sopiva paikka pieneen taukoon. Laavulle päästyäni istuin paistattelemaan päivää pöydän ääreen ja kaivoin eväät ja kahvitermarin esiin. Miksiköhän retkellä on aina eväsnälkä?  Evästellessä sain seurata isokoskelojen ja telkkien uiskentelua. Västäräkki ja kirjosieppo olivat sen verran uteliata, että tulivat ihan muutaman metrin päähän oksalle keikistelemään.  
Minullakin iski uteliaisuus kun huomasin keltaisen kyltin rannan tuntumassa juuri siinä suunnassa, josta olin tullut.


Tässä  päässä ei ollut kieltokylttiä, joten päätin tutkia, millaista reittiä Kalastajan polku tarjoaisi. Olihan siinä kieli keskellä kuljettava, kun pitkokset olivat paikoitellen vielä kosteat ja juuria ja kiviä oli välipaikoissa riittämiin. Putoaminen hyiseen veteen ei tuntunut houkuttelevalta, joten en edes yrittänyt kuvat kävellessä, vaan pysähdyin sopiviin, helppoihin kohtiin kuvaamaan. Harjun rinnettä myötäileviä portaita oli tuon tuostakin ja osa niistä vei alas veteen asti. Epäilemättä pelastusvälineet polun varrella eivät olleet turhia koristeita vaan ihan tarpeeseen. Parit portaat laskeuduin rantaan asti. Koskimaisema oli joka kohdassa erilainen. Jossain kiivas virtaus, isoja pyörteitä pohjakivien ympärillä ja  jossain vain pieni pinnan väreily paljasti että vesi virtaa. 







Kiipesin takaisin harjupolulle ja jatkoin eteenpäin alkuperaiseen kulkusuuntaani. Kattilasaaren kohdalla virta näytti matalalta ja kapealta. Mahtaako kesällä päästä kahlaamalla saareen? Toisella puolella saarta virtaus näytti kovemmalta. Jääkauden jälkiä lienevät nekin isot kivet ja siirtolohkareet joita oli vastarannalla  melkein vierivieressä mutta tällä rannalla ei yhtään. 


Aikani maisemaa ihailtuani kiipesin portaat takaisin harjun päälle. (Portaiden kiipeäminen alkoi tuntua jo aika hapokkaalta) Harjun päällä oli jälleen laavupaikka. Niitä olikin alueella yllättävän monta. En jäänyt enää tätä ihmettelemmään, vaan suuntasin Honkaristille. Se on paikalla, jossa on ammoisina aikoina pidettu pakanallisia palvontamenoja. Sujuvasti samassa paikassa alettiin pitää jumalanpalveluksia erämaiden 'kirkottomille'  asukkaille 1400-luvulta alkaen. Mikäpä siinä; komea paikka.
 Siihen nähden miten hankalalta aamulla lähteminen tuntui, reissu oli mitä onnistunein. Hieno luontopolku, upeat koskimaisemat, lintuja joka lähtöön, aurinkoinen sää. Wau-hetkiä moneen kertaan päivän mittaan. Tänne voisin tulla uudelleenkin. Varmaan ruskan aikaan ja talvellakin hieno maisema.




































sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Kevätretki Huopanankoskelle








Huopanankoski on aivan valtatien 77 vieressä kolmisenkymmentä kilometriä Viitasaarelta Vaasaan päin. Huopanankoski juoksuttaa vedet Vuosjärvestä Muuruejärveen ja sitä kautta Keiteleen vesistöön. Muistan meidän joskus lapsuuden mummolamatkalla pysähtyneen ihailemaan kosken kuohuja. Sitten onkin aina ollut olevinaan kiire eikä ole tullut pysähdyttyä.

Huopanankoski on ollut jo lähes 150 vuotta suosittu urheilukalastuskohde ja on sitä edelleen. Harjusta, taimenta ja järvitaimenta siitä nousee edelleen ,vaikka nykyään alueen säännöt velvoittavatkin laskemaan em. kalat takaisin koskeen jotta niiden lisääntymistä voitaisiin turvata. Tunnetuin, joskaan ei ensimmäinen 'onkherra', on epäilemättä kirjailija Juhani Aho, joka viihtyi 1900-luvun alussa Huopanankoskella  14 vuoden ajan keväästä syksyyn kalastellen ja kirjoittaen. Hän oli jopa perustamassa Suomen Urhelukalastajien yhdistystä, mikä kertonee miehen innostuneisuudesta aiheeseen. Pitää varmaan lukea nuo Huopanankoskella kirjoitetut Lohilastut ja kalakaskut. Vaikka kalastaminen ei niin kiinnostaisikaan, niissä voisi olla mielenkiintoista luonnon ja paikallisten ihmisten kuvausta. (Taas yksi aukko yleissivistyksessä, huomaan)

Toissa talvena tein kuvausreissun Huopanankoskelle ensimmäisen kerran. Silloin oli rapsakka pakkanen. Sekä näpit että kameran akku hyytyivät aika nopeasti, kun vahtasin koskikarojen pulahtelua virtaan kamera tanassa (laitoin pari vertailukuvaa talvireissulta jutun loppuun). Nyt äitienpäivän aamuna olikin mukava tehdä vähän pitempi reissu koskimaisemaan kaikessa rauhassa. Heti parkkipaikan vieressä oli ensimmäinen opastaulu, josta kävi ilmi, että kosken ympäri kulkee kulttuuripolku, jonka varrella voi ihailla sekä ihmeelistä luontoa että kulttuurimaisemaa myllyineen ja vanhoine voimaloineen. Sinne siis.

Kuljin ensin pienen pätkän ylävirtaan päin aina 77 -tien sillan kupeeseen. Vuolaan virran kohina peitti helposti liikenteen äänet. Aivan mahtava pauhu! Kuljin virran reunaa pitkin polkua seuraillen.  Oli mukava seurata, miten virran tyrskyt rauhoittuivat pieneen tyveneen vain kiihtyäkseen uudelleen kauempana poukkoilemaan kivien välissä.  


Vesilinnuilla näytti olevan pesäntekopuuhat käynnissä. Koskikaroja ei nyt näkynyt, lienevät jo siirtyneet pohjoisemmaksi pesimäseuduilleen. Muita vesilintuja ja pikkutirskuttajia oli runsaasti. Lintujen laulu tosin peittyi kosken pauhuihin. Seurasin hetken isokoskeloparia, joka sukelteli virrassa. Kovin olivat arkoja eivätkä ilmeisestikään ollenkaan julkisuuden kipeitä. Aina kun sain linnut tähtäimeen, ne sukelsivat ja pulpahtivat pintaan aivan eri paikassa.

Virran oikeaa reunaa  on aikoinaan oikaistu ihmisvoimin ja siihen uomaan tehty vesivoimala näyttäisi edelleen olevan käytössä. Pieni kävelysilta johti voimalan kohdalta virran keskellä olevaan kapeaan harjumaiseen saareen, jonka toisella puolella vesi virtasi luontaisella väylällään. Siinä harjanteella olikin muutama mainio kuvauspaikka. Palasin takaisn rannalle ja jatkoin kohti kylätien siltaa, jonka kupeessa on useampi kaunis vanha rakennus. Vanhaa myllyä  kuvasin talvellakin, joten nyt otin vertailukuvat samasta paikasta. Sillalta saa myös hyvän näkymän alajuoksulle. Kiertelin hetken myllyn ympärillä, mutta uutta kiinnostavaa kuvauspaikkaa oli vaikea löytää, joten palasin sillalle. Tien toisella puolen myllyä vastapäätä on kaunis punamullalla maalattu hirsirakennus. Minua harmitti, kun huomasin, että rakennuksen kaikki ikkunat oli rikottu. Mikä ihme ihmisiä vaivaa? Toivottavasti omistajalla tai jollain yhteisöllä olisi voimia ja varoja vielä pelastaa tuo rakennus ennen kuin vesisateet tekevät korvaamatonta vahinkoa.

Sillan vierestä jatkoin vastarannan polkua pitkin kuusimetsään. Polku oli kuitenkin vetinen ja liejuinen ja kun olin pelkillä lenkkareilla liikkeellä, päätin kääntyä takaisin. Pitänee käydä kesemmällä uudelleen ja kumppareiden kanssa, jotta pääsee  kiertämään koko lenkin. Matkana lenkki ei taida olla kuin kilometrin verran mutta luonnoltaan erityslaatuinen, joten kannattaa käydä. Eli jos ajelet 77-tietä (ns Sinistä tietä) vaikka Vaasan ja Kuopion väliä,  Huopanankoski on mainio helppo  paikka pienelle, nopealle luontoretkelle.

Vasemmassa reunassa 77-tien siltapenger





Keskellä koskea kiveen iskettu rautalenkki taitaa  liittyä Hupanankosken uittohistoriaan





Vanha mylly seisoo jykevänä kosken partaalla


Luonnon muovaama jokiuoma sillalta ylävirtaan päin



vertailun vuoksi talvinen maisema

Mylly talvisessa asussaan

































 

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Vuoden viimeinen reppuretki

Uuden vuoden aattona aurinko pilkahti esiin koko viikon kestäneiden sateisten ja pilvisen harmaiden päivien jälkeen. Täällä Lounais-Suomessa ei lumesta ole tietoakaan mutta voisinhan tehdä "no onkos tullut kesä"- henkisen talviretken. Hetken mietin ,lähtisinkö Liesjärvelle vai Teijolle, joihin matkaa meiltä on suunnilleen saman verran. Teijo vei voiton tällä kertaa. 
Kuten niin monesti aiemminkin lähtö viivästyi, koska kameran akku oli melkein tyhjä. Milloinkahan oppisin laittamaan akun lataukseen heti reissulta tultuani ,ettei tarvitsisi lähdön päässä kököttää retkitamineissa odottelemassa latautumista? Eväiden tekoonkaan en saanut nyt aikaa hupenemaan, sillä arvelin pärjääväni termoskahvilla ja pipareilla, ehkä pari mandariinia lisäksi. 

Teijon kansallispuistossa kurvasin entisen luontotuvan parkkipaikalle Matildanjärventien päähän. Siitä olin monta kertaa aloittanut retken aikaisemminkin. Vain muutama auto oli parkkeerattuna, joten ruuhkaa ei taitaisi olla tällä kertaa.

 
Suuntasin askeleet Matildanjärveä kiertävälle polulle. Rannassa tuuli tuntui navakalta. Aurinko kultasi upeasti rantakaislikkoa vastarannalla. Polku nousee ensin muutaman kerran kalliota ylös ja alas laskeutuakseen sitten kaislikkoon ja soistuneeseen rantaan. Pitkospuut olivat kosteat ja tuntuivat liukkailta tossun alla. Parissa kohdassa ympärillä olevat matalat vesiammikot olivat ohuessa jäässä. Muutaman kerran jalka lähti jo uhkaavaan liukuun ja tein sarjan kevätjuhlaliikkeitä tasapainon säilyttämiseksi. Onneksi en kuitenkaan mulahtanut pitkosten molemmin puolin läikkyvään jorpakkoon. 

Reittisuunnitelmani oli aika hatara mutta järveltä puhaltava tuulen tuiverrus tuntui sen verran vilpoisalta, että päätin suunnata Teerisaaren tai Endalin laavulle järven kiertämisen sijaan. Käytännössä reilun parin kilometrin matka Teerisaaren laavulle on kokonaan pitkospuuta; vain pienen pätkän puron rannassa pystyi kulkemaan pitkosten vieressä suopursuvarvikkoon tallautunutta polkua pitkin. Suomaisema oli kuin lokakuulta. Ei talvesta tietoakaan.





Teerisaaren laavu on Puolakkajärven rannassa pienellä nyppylällä. Savun tuoksu tuntui jo pienen matkan päästä. Muuan retkeilijä siellä keitteli risukeittimellä kahvia laavulla. Yhteen ääneen ihmettelimme koleaa tuulta, joka yllättäen tuntui puhaltavan  tällekin laavulle, joka aikaisempien reissujen kokemusten perusteella oli aina ollut tuulensuojainen paikka.
Retkellä on aina mukava rupatella muiden retkeilijöiden kanssa ja vaihtaa kokemuksia eri retkipaikoista.  Hän kertoi edellisenä päivänä sammuttaneensa toisella laavulla puolimetrisillä liekeillä palaneen nuotion, jota kukaan ei ollut vahtimassa. Ilmeisesti Joku oli tehnyt isot tulet ja lähtenyt jatkamaan matkaa miettimättä , että maa on sula ja kipinät voivat helposti jäädä sammalikkoon kytemään. Pari vuotta sitten Teijolla paloi toista hehtaaria metsää. Palo oli  silloin lähtenyt luvattomasta nuotiosta mutta rakennetuilla tulipaikoillakin olisi syytä varovaisuuteen tulen käsittelyssä. Tulin miettineeksi, miten tuonne soisen taipaleen taakse olisi mahdollista saada ylipäätään minkäänlaista sammutuskalustoa. Rankkaa hommaa olisi sammuttajille.

Siinä rupatellessamme ja kumpikin omaa kahviaan ryystäessä seuraamme liittyi vanhempi pariskunta, joka oli myös lähtenyt kauniin aurinkoisen kelin innoittaman reissuun. He alkoivatkin puuhata makkaranuotiota saman tien. Itselläni alkoi jo hieman selkää viluttaa mutta jäin hetkeksi "ottamaan nuotion tuoksua" ennen kuin lähdin paluumatkalle.





Taivas oli vetäytynyt pilveen, aurinko paistoi vielä juuri ja juuri puiden latvojen lomitse mutta iltapäivän hämärä alkoi laskeutua. Mennessä olin taiteillut kosteilla pitkoksilla mutta nyt oli muutama kohta selvästi jäinen. Jos oli kapeilla liukkailla pitkospuilla käveleminen haaste jo itsekseenkin niin vastaantulijoiden väistely vasta olikin taiteenlaji vailla vertaa!   Hyvällä huumorilla siitäkin selvittiin. 







Koukkasin Roosiniemen laavulle ihan vain maisemaa katselemaan. Oli aika kummallista huomata, että vaikka Teerisaaren ja Roosiniemen laavut aukeavat jotakuinkin vastakkaisiin ilmansuuntiin, pureva tuuli osui tällä kertaa kumpaankin. Porukkaa oli Roosiniemessä sen verran että en jäänyt siihen pidemmäksi aikaa vaan jatkoin matkaa kohti lähtöpistettä. Suota, metsäpolkua, avokalliota, järvenrantaa. Siis perin suomalaista maisemaa tarjosi Teijon kansallispuisto tälläkin kertaa. 

Matkaa ei tällekään reppuretkelle kertynyt kuin reilut n 4 km, mutta parempi pieni retki kuin ei retkeä ollenkaan. Uutena vuonna uudet retket!