lauantai 29. elokuuta 2020

Iso-Melkutinta kiertämässä




Elokuun lopussa vietetään Suomen luonnonpäivää. Taitaa olla tuorein kalenterissa oleva liputuspäivä, muuten. Olimme sopineet meillä asuvan Miehen kanssa, että voisimme käydä patikoimassa jossain tänä viikonloppuna, jos keli olisi suosiollinen. Ehdotin muutamaa suhteellisen lähellä olevaa kohdetta (alle 100km kotoa) ja paria vähän kauempana olevaa. Päädyimme siihen, ettemme lähde kauas tai yön yli -retkelle. vaan tehdään lyhyempi päiväretki jotta viikonloppuna ehditään tehdä myös  arkisia kotihommia. Lopen Räyskälässä oleva Melkuttimien alue tuntui molemmista kiinnostavalta, tosin eri syistä. Miestä kiinnosti nähdä paikka ilmailuharrastajana ja minua sen vuoksi, että olin lukenut ihastelevia kommentteja järvien kirkkaista vesistä.

Melkuttimien alue kuuluu niin sanottuun Hämeen järviylänköön ja on kokonaan Natura2000-aluetta. Kartalta katsottuna alue näyttäytyy pienten järvien pirstomalta harjukankaalta suppineen ja pienine korkeuseroineen. Iso-Melkutin -järveen työntyy muutama pitkä ja kapea harjumainen niemi, joista yksi lähes katkaisee järven. Alueen kasvillisuus on soraharjuille tyypillistä männikköä, jossa aluskasvillisuus on matalaa mustikka- ja puolukkavarvikkoa. Luontoon.fi-sivuilta selvisi sekin, että keväällä alueelta voisi bongata jopa erittäin harvinaista ja rauhoitettua hämeenkylmänkukkaa. 

Aikaisemmista reissuun lähdöistä viisastuneena muistin ladata kameran akun edellisenä iltana.  Monta kertaa olen nimittäin istunut täydessä tällingissä retkikamppeet päällä odottamassa, että akku latautuisi edes puoliksi. Vanheneminen näyttää tuovan viisautta. Tai laiskuutta  tyyliin "pienemmän riesan tie". Aamulla ei siis tarvinnut kuin keittää kahvit termariin ja pakata eväät reppuun. Parkkipaikalla Tauluntien varressa oli kymmenkunta autoa kun kymmenen maissa siihen saavuimme. Selkeät viitat ja keltaiset polkumerkit osoittivat suunnan järvelle päin. Keli oli mitä mainioin , sillä lämpötila oli noussut  15 asteen tuntumaan ja taivaalla oli valkoisia poutapilviä.


Olimme päättäneet kiertää Iso-Melkuttimen myötäpäivään ja pitää juomataukoja tarpeen mukaan. järven toisessa päässä olevalle laavulle voisimme sitten pysähtyä kunnolla evästelemään. Järven rannassa näkyi ensimmäinen reitin kahdesta laavupaikasta mutta emme tietenkään siihen pysähtyneet muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen. Ensimmäiseen niemeen menimme vähän vahingossa; merkit eivät olleet tässä kohti erityisen selkeät mutta arvelimme että seurataan rantaa niin ei kovin kauaksi eksytä ainakaan. No pian huomasimme, että olimme niemen kärkeen johtavalla polulla. Tämä pikkumutka ei sinänsä paljon hidastanut matkantekoa. Seuraava niemi - Tokholmannokka - olikin patikoinnin arvoinen: 350m pitkä ja kapeimmillaan vain kymmenisen metriä leveä niemi jonka keskellä ylös-alas polveilevaa harjannetta kulkeva polku oli mukava mennä ihan loppuun asti. Harjanteella tuuli tuntui viileältä ja takki tarpeelliselta. 



Seuraava niemi oli nimeltään Nappilahdennokka mutta päätimme jättää sen väliin ja suuntasimme eteenpäin kohti  Iso-Melkuttimen ja Vähä-Melkuttimen erottavaa salmea ja sen ylittävää siltaa. Auringossa kimmeltävä järvi erottuikin pian puiden lomassa vasemmalla. Silta näytti hieman mahtipontiselta mutta ehkä kevättulvien aikana vesi on korkeammalla. Olin ajatellut, että tuo silta ja sen ympäristö voisivat olla kiva kuvauspaikka mutta harmittavasti piti antaa tilaa muutamalle maastopyöräilijälle enkä voinut jäädä sillalle toljailemaan. 




Hieman sillan jälkeen alkoi jo tuntua savuntuoksua, joka kantautui lahdenpohjukan vastakkaiselta puolelta laavulta. Muutamia telttoja ja tarppeja erottui värikkäinä läiskinä  laavupaikan lähistöllä. Polku kulki aivan rannan tuntumassa ja veden kirkkaus  oli helppo havaita omin silmin. oli vaikea arvioida veden syvyyttä kun kaikki pohjassa olevat kaatuneet puut sun muut näkyivät selvästi kuin vesilasissa. 

Laavulla ei ollut kuin pari nuorta naista  ja hekin juuri lähdössä. Aloimme puuhaamaan tulia jotta saisimme makkaramme paistettua. Hetken päästä seuraamme liittyi muuta porukkaa melkein ruuhkaksi asti. Yksi ja toinen lisäsi puita nuotioon ja tuntui että toinen toistaan enemmän savuavia puita olivatkin löytäneet. Savusta huolimatta eväsleivät, termarikahvit ja omenapiirakan palat maistuivat hyvältä, kuten ulkona aina. 

Retken loppuosuus oli samanmoista harjumännikköä kuin mitä oli nähty järven toisella puolellakin.  Pienen matkan päässä oli sukeltajaporukoiden oma ranta. Varmasti Melkuttimilla onkin hieno sukeltaa kun näkyvyys veden alla on poikkeuksellisen hyvä. 


Loppuosuudella polku oli kulunut vielä leveämmäksi baanaksi  kuin toisella puolella järveä ja vastaantulijoita oli runsaasti. Ehkä monet kulkevat vain laavulta toiselle ja samaa reittiä takaisin. Maasto on lapsillekin helppoa kuljettavaa vaikka puunjuurakoiden takia askeliaan pitää koko ajan asetella ettei kompuroisi nenälleen.  Yllättävän nopeasti tupsahdimme ekalle laavulle. Tai oikeastaanhan se on tuplalaavu jossa kahden vastakkain rakennetun laavun välissä on tulipaikka. Porukkaa näytti siinäkin olevan runsaasti. 

Matkalla kohti parkkipaikkaa pysähdyimme vielä kuvaamaan pienelle suolammelle, jossa syksyn värit alkoivat jo voittaa kesän vihreyden. Parkkipaikka oli tupaten täynnä ja autoja oli pitkin tienvarsia ja p-paikan ympärillä metsän puolellakin. Meidän ajoituksemme taisi olla aika hyvä, sillä enimmäkseen saimme patikoida ihan rauhassa ja vasta loppumatkasta väkeä oli liiaksi asti. 



Kaiken kaikkiaan patikoitavaa kertyi 9,2 kilometriä. Helppo reitti ja vaikka järvimaisema olikin hieno ja vesi kirkasta, olin  ihan vähän pettynyt. Olin luullut paikkaa enemmän erämaamaiseksi mutta maasto olikin yllättävän kulunutta. Toisaalta hyvä reitti aloitteleville retkeilijöille tai lasten kanssa kulkeville kun maasto ei haasta suurilla korkeuseroilla tai muuten hankalakuluisuudella. Kyllä tämä luonnonpäivän juhlistamiseen kelpasit ällä kertaa. Loppuun vielä muutamia tunnelmapaloja reitin varrelta












perjantai 31. heinäkuuta 2020

Heinäkuun lopun kierros Vitikkamäen luontopolulla

Tänä kesänä olen kierrellyt paljon vanhoja tuttuja polkua, joten blogiinkaan ei ole kertynyt kirjoiteltavaa. Pari päivää sitten bongasin jostain sosiaalisesta mediasta Vitikkamäen luontopolun Pyhäjärven eteläosassa lähellä Pihtiputaan rajaa. Netistä löytyikin sekä kartta että muuta tietoa ja jonkinverran kuviakin tästä Pyhäjärven kaupungin ylläpitämästä reitistä.
Usein on tullut katseltua noita muutamia korkeampia nyppylöitä, jotka mökkimaisemamme horisontissa erottuvat: Tuulimäki, Havukkamäki ja Pohjoismäki. Näistä Pohjoismäki osuu luontopolun varrelle, joten oli mielenkiintoista lähteä katsomaan millaiset maisemat sieltä avautuisivatkaan. Lähdin reissuun aamukahvi termarissa ja aamupalaleivät eväsrasiaan pakattuna. Arvelin että pari kilometriä taivallettuani voisi syödä aamiaisen laavulla. Uskoin pärjääväni hyvillä retkikengillä vaikka reittiselostuksessa sanottiin polun oleva paikoitellen kosteikkoinen.
Nelostieltä Haapamäelle vievältä tieltä (Suezintie) oli viitta luontopolun parkkipaikalle, johon matkaa maantieltä on puolisentoista kilometriä. Ei näkynyt muita autoja parkkipaikalla aamuvarhaisella.

Parkkipaikan vierestä lähti selkesti merkitty polku hakkuuaukean poikki kohti metsikköä; sinne siis!

Suopursut ja muut varvut kahisivat lahkeissa, kun kuljin polkua eteenpäin. Yöllisen sateen jäljiltä oli vielä märkää mutta onneksi retkihousujen lahkeet eivät päästä ihan pientä kosteutta läpi. Sen verran huolimattomasti olin katsonut karttaa parkkipaikalta lähtiessä, että valitsemani polku johtikin suoraan Havukkalammelle eikä reitin pohjoisosaan niinkuin olin ajatellut. No, samapa tuo; taivallan sitten vain puolikkaan eli viitisen kilometriä yhteensä reilun 9 km reitistä.


Havukkalammen maisema näytti mukavalta aamuisessa auringossa. Telkkä pyrähti uimaan jostain suolammen rannan heinikosta eikä tuntunut ollenkaan välittävän meikäläisestä. Lammen rannasta hieman ylempänä oli laavu ja tulipaikka, mutta koska olin taivaltanut vasta hetken, päätin säästää aamukahvini toiselle laavulle, joka osuisi paremmin puolimatkaan.


 Männikkökangasta ja kuusikkoa oli vaihtelevasti. Paikoitellen polun pohja oli pelkkää mutalöllöä ja yritin loikkia mättäillä ja kivillä, etten kastelisi kenkiä ihan märäksi. Turha toivo. Polku lähti vähitellen nousemaan rinnettä ylös ja ajattelin jo että nyt märkyys helpottaa. Paitsi että yhdessä kohdassa polku oli enemmänkin puro, joka iloisesti solisi minua vastaan.  Onneksi välillä oli pieni kallioinen osuus, jossa ei ollut juurinaan aluskasvillisuutta vaan pelkkää sammalta ja jäkälää.



Opastaulu jyrkän kallioseinän vieressä kertoi alueen geologisesta historiasta ja jääkauden merkeistä alueen luonnossa. Muutenkin opastauluja oli kivasti siellä täällä reitin varrella ja "olet nyt tässä"- kartat helpottivat reitin hahmottamista.Näistä pisteet reitin ylläpitäjille.

Kylmänkolonlampi ja sen rannalla oleva siisti laavu putkahtivat eteeni hieman yllättäen. Kukahan lienee tuonkin lammen nimennyt? Sinänsä kahden kallioisen mäen välinen notkelma voisi olla talvella hyvinkin kylmä kolo! En alkanut tulia tekemään, kun ei siihen ollut erityistä tarvetta. Aamukahvi voileipineen maistui hyvältä kuten luonnossa aina. Aurinko paistoi mukavasti ja housunlaahkeet kuivuivat hetkessä mutta kengät ja sukat tuntuivat läpimäriltä; toivottavasti ei vaan al hiertämään rakoille loppumatkasta!




Lepohetken jälkeen jatkoin matkaa Pohjoismäelle. Ei sieltä kovin hyvin  Elämäjärvelle näkynyt, kun puut olivat edessä mutta muutaman kuvan räpsäisin kuitenkin "kotiinpäin". Matkaa Pohjoismäeltä meidän mökille on linnuntietä vain vajaat kahdeksan kilometriä, autolla joutuu kiertämään lähes 30 km matkan. Isäni puhui aina siitä, että Suomenselän harju on vedenjakaja jonka pohjoispuolelta joet laskevat Pohjanlahteen ja eteläpuolelta vedet kulkevat kohti Suomenlahtea. Sitäkin muistan meidän lapsena pohtineen, että jos harju jostain syystä murtuisi kapeimmasta kohdasta niin Pyhäjärvi tyhjenisi, koska eteläpuolen järvet ovat paljon alempana merenpintaan nähden.  Tällaisia juttuja muistellen jatkoin matkaa. Polku kulki pitkin kallion harjannetta ja siinä sain nauttia hienoista jäkäliköistä.  































Koko reissun ainoa muu ihminen tuli vastaan juuri kun polku lähti laskeutumaan  Pohjoismäeltä alas. Muutaman sana vaihdoimme ja sitten kumpikin jatkoimme omaan suuntaamme.

Luontopolku sivuaa Niinikorven luonnonsuojelualueen reunaa.  Niinikorvessa on yksi pohjoisimmista luontaisista metsälehmuksen kasvupaikoista, kerrottiin opastaulussa. Olinkin etukäteen miettinyt, mitähän erityistä suojeltavaa tuolla olisi ja nyt tämäkin selvisi.  En kyllä bongannut yhtään lehmusta mutta valtavia kuusia sitäkin enemmän.


























Aivan reitin loppuosa kulki metsäautotietä. Yleensä en tykkää tarpoa tietä pitkin mutta tällä kertaa se tuntui suorastaan helpotukselta: retkikengät olivat litimärät ja tietä kulkiessa ei ne ainakaan kastuisi lisää.


Kaiken kaikkian mainio luontopolku, erinomaisen hyvin merkitty reitti ja hyvät opasteet. Erittäin siistit laavut tulipaikkoineen. Maasto oli monipuolista eikä kovin raskasta kulkea muutamasta reippaasta noususta huolimatta.Tämä kiertämäni vajaa viisi kilometrinen sopisi oikein hyvin lastenkin kanssa kuljettavaksi ja ehkä jopa yönyli-retkikohteeksi. Laavuilla olisi ihan hyvä yöpyä.



Ehkä ne kumpparit olisi olleet parempi valinta, toteaa hän jälkiviisaasti.







tiistai 12. toukokuuta 2020

Wau-hetkiä Kapeenkoskella



Joskus sitä on jälkeenpäin tyytyväinen, kun saa itsensä liikkeelle vaikka kuinka laiskottaisi. Tänään oli juuri sellainen päivä. Aamu oli aurinkoinen mutta kolea. Eilisen räntä-ja lumisateeseen verrattuna keli vaikutti erinomaiselta. Olin kuitenkin nukkunut huonosti ja olo oli jotenkin vetämätön. Viitsitytti. Lähtisikö vai eikö lähtisi? Ja jos lähtisi, niin mihin lähtisi? Johonkin lähikohteeseen vai johonkin kauemmaksi? Lähimmissä kansallispuistoissa olin käynyt monta kertaa ja nyt teki mieli katsella jotain uutta paikkaa. Lähtisikö pitkälle vai lyhyelle patikalle, ja mitä evääksi että jaksaa mutta ei olisi turhaan kannettavaa?


Onneksi olen seurannut monenlaisia luonto- ja retkipalstoja, joissa esitellään kivoja retkikohteita. Muutama päivä sitten bongasin kuvia Kapeenkoskelta, joka on Äänekoskella Hirvaskankaalta kymmenkunta kilometriä Suolahteen päin. Opasteet kantatieltä olivat selvät eikä alueen porttikaan voinut jäädä huomaamatta.

Kapeenkoski on oikeastaan useamman kosken jono: Kapeenkosken lisäksi Makasiinikoski, Luijankoski ja Kärmekoski kiertävät Kapeenniemen kärkeä. Alueen toisessa reunassa on Kapeenkosken sulku, joka liittyy Keiteleen kanavaan. Kapeenniemellä vanhimmat asutuksesta kertovat löydöt ovat kampakeraamiselta kaudelta noin 7000 vuoden takaa. Niemellä on useita kulttuurihistoriallisesti kiinnostavia paikkoja, kuten Lahkomylly ja aittakylä, Honkaristi sekä ns veneheitot. Veneheitot  tai suntit ovat telateitä joita pitkin muinoin vene on vedetty lyhintä reittiä maitse koskien ohi järveltä toiselle. Nykyään alue kuuluu Natura 2000 -ohjelmaan osana Vatianjärven-Saraveden -kohdetta ja kosket on suojeltu koskiensuojelulailla

Tutkin hetken parkkipaikan reunassa olevaa alueen karttaa ja päätin kiertää koko niemen vastapäivään kulkien. Lähdin eväsreppu selässä ja kamera kädessä kävelemään portin ohi pitkin hiekkatietä. Vasemmalla puolellani kohosi niemen keskiosaa dominoiva Luijanharju, oikealla kimalteli virtaava vesi. Ensimmäiset wau- elämykset tulivat jo siinä vaiheessa, kun näin Myllyn pilkistävän tien päässä.  Missä mylly, siellä koski, päättelin. Mutta ensin oli pakko ihastella rinteessä ja rannassa seisovia vanhoja aittoja. Selvitin myöhemmin Wikipediasta, että metsäyhtiö Karhula Oyn vuorineuvos Anders Kramer oli siirrättänyt kyseiset aitat lähistöltä Kapeenniemeen 1920-luvun alussa. Hänen tarkoituksenaan oli tehdä alueesta yhtiön johtokunnalle virkistys- ja kalastuspaikka. Jokaiselle johtokunnan jäsenelle oli oma nimikoitu aitta. Jokainen aitta on siis erilainen, joten ne edustavat hyvin keskisuomalaista rakennusperinnettä. Tutun näköisiä pytinkejä useammastakin ulkomuseosta, luulisin.

Itse mylly seisoi -tietenkin- aivan kosken partaalla. Myllytoiminnasta on tietoja jo vuodelta 1786 mutta nykyisen myllyn rakennusvuosi ei ole tiedossa.








Kiertelin myllyn ympärillä katselemassa kosken pauhuja. Valtavan voimakas virta vaikka koko puolentoista kilometrin koskijonon matkalla korkeuseroa on vain muutamia metrejä. Nykyään alueella toimii elämysmatkailuyritys joka tarjoaa muunmuassa koskenlaskua. Paikka näyttää siihen hommaan aivan optimaaliselta; ei liian hurjia pudotuksia mutta riittävästi virtausta ja vauhtia ( huom! tämä yhden Ruunaan koskenlaskun tuomalla vahvalla kokemuksella arvioiden)

 Jatkoin virran viertä kulkevaa juurakkoista polkua eteenpäin mutta jouduin kääntymään melkein samantien takaisin, koska vastaan tuli kieltokyltti:"yksiityisessä käytössä" . Äh! No, ei auta. olkoonkin, että kielto oli vain A4 arkille tussilla kirjoitettku lappunen. Palasin takaisin aittojen luo ja kiipesin harjun laelle aittojen lomitse kiemurtelevaa polkua. Harjun laella polku oli leveämmäksi tallaantunut, paikoitellen aika kivinenkin.
Nousua tuntui riittävän edelleen, syke nousi ja kolea ilma tuntui viiltävältä kurkussa. Totesin että patikointikunto on aika heikko näin alkukaudesta.  Tässähän se paranee, kun vain saa itsensä liikkeelle.

Harjupolku kulki varmaan kolmekymmentä metriä vedenpintaa korkeammalla ja siihen tuuli otti ihan erilailla kuin rantaan. Korvia paleli, pitäisikö kaivaa pipo repusta? Harjulta oli hulppeat näkymät molempiin suuntiin, ainakin näin lehdettömänä aikana. Harjun laella puusto oli enimmäkseen mäntyjä mutta rannassa näytti olevan lehtipuita ja isoja kuusiakin.

Polkujen risteyksessä oli viitta "Laani" ja laavun merkki. Se olisi varmaan sopiva paikka pieneen taukoon. Laavulle päästyäni istuin paistattelemaan päivää pöydän ääreen ja kaivoin eväät ja kahvitermarin esiin. Miksiköhän retkellä on aina eväsnälkä?  Evästellessä sain seurata isokoskelojen ja telkkien uiskentelua. Västäräkki ja kirjosieppo olivat sen verran uteliata, että tulivat ihan muutaman metrin päähän oksalle keikistelemään.  
Minullakin iski uteliaisuus kun huomasin keltaisen kyltin rannan tuntumassa juuri siinä suunnassa, josta olin tullut.


Tässä  päässä ei ollut kieltokylttiä, joten päätin tutkia, millaista reittiä Kalastajan polku tarjoaisi. Olihan siinä kieli keskellä kuljettava, kun pitkokset olivat paikoitellen vielä kosteat ja juuria ja kiviä oli välipaikoissa riittämiin. Putoaminen hyiseen veteen ei tuntunut houkuttelevalta, joten en edes yrittänyt kuvat kävellessä, vaan pysähdyin sopiviin, helppoihin kohtiin kuvaamaan. Harjun rinnettä myötäileviä portaita oli tuon tuostakin ja osa niistä vei alas veteen asti. Epäilemättä pelastusvälineet polun varrella eivät olleet turhia koristeita vaan ihan tarpeeseen. Parit portaat laskeuduin rantaan asti. Koskimaisema oli joka kohdassa erilainen. Jossain kiivas virtaus, isoja pyörteitä pohjakivien ympärillä ja  jossain vain pieni pinnan väreily paljasti että vesi virtaa. 







Kiipesin takaisin harjupolulle ja jatkoin eteenpäin alkuperaiseen kulkusuuntaani. Kattilasaaren kohdalla virta näytti matalalta ja kapealta. Mahtaako kesällä päästä kahlaamalla saareen? Toisella puolella saarta virtaus näytti kovemmalta. Jääkauden jälkiä lienevät nekin isot kivet ja siirtolohkareet joita oli vastarannalla  melkein vierivieressä mutta tällä rannalla ei yhtään. 


Aikani maisemaa ihailtuani kiipesin portaat takaisin harjun päälle. (Portaiden kiipeäminen alkoi tuntua jo aika hapokkaalta) Harjun päällä oli jälleen laavupaikka. Niitä olikin alueella yllättävän monta. En jäänyt enää tätä ihmettelemmään, vaan suuntasin Honkaristille. Se on paikalla, jossa on ammoisina aikoina pidettu pakanallisia palvontamenoja. Sujuvasti samassa paikassa alettiin pitää jumalanpalveluksia erämaiden 'kirkottomille'  asukkaille 1400-luvulta alkaen. Mikäpä siinä; komea paikka.
 Siihen nähden miten hankalalta aamulla lähteminen tuntui, reissu oli mitä onnistunein. Hieno luontopolku, upeat koskimaisemat, lintuja joka lähtöön, aurinkoinen sää. Wau-hetkiä moneen kertaan päivän mittaan. Tänne voisin tulla uudelleenkin. Varmaan ruskan aikaan ja talvellakin hieno maisema.