sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Ruskaruuhkaa Teijolla


Kaunis syyssunnuntai. Lämpötila jo aamupäivällä viidentoista asteen tietämillä ja pilvetön sininen taivas. Oli helppo tehdä päätös ruskaretkestä, ja mielessäni oli heti Teijon kansallispuiston pienten järvien kiertely luontokeskukselta lähtien. Onneksi tällä kertaa älysin tarkistaa kameran akun ENNEN lähtöä; 3% virtaa jäljellä. Eli lähtö viivästyi akun latauksen verran. (Pitäisi varmaan hankkia vara-akku, sanoo viisas ääni takaraivossa).
Jonkun verran puolen päivän jälkeen lähestyin Matildedahlin luontokeskusta. Autoja oli pysäköitynä kahden puolen tietä monen sadan metrin matkalla. Jaahas, saapa nähdä tyssääkö koko reissu siihen, ettei saa autoa parkkeerattua! Päätin ajella varsinaiselle parkkipaikalle asti, saisihan siellä ainakin auton käännettyä. Samalla jo mietin varasuunnitelmaa, minne mennä jos tänne ei mahdukaan. No, onneksi jotkut olivat jo lähdössä, joten sain kuin sainkin autoni parkkipaikalle, ehkä puolilaittomalle paikalle mäntyjen väliin, mutta pysäköitynä turvallisesti pois tieltä kuitenkin.
Suuntasin parkkipaikalta kohti rantaa ja siitä Roosiniemen suuntaan. Kalliot olivat vielä iltapäivälläkin metsänkatveessa kosteita ja erittäin liukkaita. Pitkospuille päästyäni totesin, että porukkaa kulkee melkeinpä yhtenä jonona ja vastaantulijoita sai väistellä yhtä mittaa. Varjopaikoissa pitkokset olivat niljakkaan liukkaat ja koko ajan piti vähän jännittää ylimääräisesti, ettei liukastu. Vähän jo harmittikin, sillä tämä jonokävely ei oikein vastannut ennakkosuunnitelmiani rauhallisesta luontoelämyksestä.
Osa porukasta kääntyi Matildanjärveä kiertävälle lenkille mutta osa jatkoi eteenpäin, kuten minäkin. Olin suunnitellut että joko Teerisaaren tai Endalin laavulla olisi hyvä pitää evästelytauko. Teerisaaressa oli kuitenkin porukkaa koko nuotioringin täydeltä ja muutama retkikunta kauempanakin, joten kävelin vain pienen kierroksen katselemassa mahdollisia teltan paikkoja tulevia retkiä silmälläpitäen.

Endalin laavulle päin oli jo huomattavasti vähemmän kulkijoita. Muutama retkeilijä näytti poimivan karpaloita Puolakkajärven päässä olevalla suolla. Minä jatkoin pitkospuita kohti vastarannalla kohoavaa metsikköä. Polku nousikin yllättävän paljon rannan tasosta ja pujotteli kuusien ja mäntyjen lomitse syvemmälle metsään. Endalin laavu on kivasti metsän keskellä ja aika mukavasti tuuleltakin suojassa, mutta kuitenkin niin, että järvi näkyy puiden lomitse. Kaksi pariskuntaa oli tullut laavulle juuri ennen minua ja he olivat jo sytyttämässä nuotiota, joten sain istua odottelemaan sopivia makkaratulia kaikessa rauhassa. Muuan nuori nainen oli ollut kahden yön reissulla ja piti laavulla pientä lepotaukoa ennen viimeistä patikkaosuuttaan. Tälläkin kertaa jutunjuurta löytyi itse kunkin reitistä, loistavasta syysilmasta ja siitä mihin kukakin oli suunnitellut seuraavaksi menevänsä. Makkaroita paisteltiin hyväntahtoisen vitsailun säestyksellä: kyllä sen makkaran pitää hiukan kärvähtää ja kerran käydä maassa tai hiilloksessa ennen kuin se on kunnon retkieväs!



Evästelyn jälkeen päätin käydä rannassa ihailemassa syksyn väreissä suhisevaa kaislikkoa. Yllättäen  sieltä näyttikin menevän poluntapainen läheiseen 'saareen', Ängsdalinholmaan (Tämän saaren nimen selvitin jälkikäteen). Pitkospuut oli purettu ja uusia lautoja näytti olevan pinossa polun vieressä. No, kokeillaan pääseekö kuivin jaloin ja jos ei onnistu niin voin kääntyä takaisin.  Vesi oli niin alhaalla että kosteikko ei edes kunnolla tirskahdellut retkikengän alla. Saaressa bongasin luvattoman notskipaikan ja kun katselin hetken ympärilleni niin huomasin metsäpalon jäljet;  aluskasvillisuus oli jo toipumaan päin mutta puiden hiiltyneet rungot ja pienten kuusien neulasettomat oksat kertoivat selvää kieltä. Olisikohan ollut viime kesän kuivuus ja huolimaton/luvaton tulenkäsittely tässäkin taustalla. Pistää oikein vihaksi tuommoinen ajattelemattomuus!

Paluumatkalla sain kulkea aikalailla omaa vauhtiani. Ihailin suon ja järvenrantojen ruskavärejä, kuuntelin lintujen ääniä ja kaislikon suhinaa tuulessa ja pysähdyin välillä kuvaamaan. Nyt alkoi henkinen reppukin keventyä, mikä oli tietenkin reissun tarkoituskin.
Roosiniemen laavulla näytti sen verran rauhalliselta, että pysähdyin vielä hörppäämään termarikahvit ja laittamaan tuulitakin päälle.  Aukealla suolla tuuli nimittäin alkoi tuntua vilpoiselta hikisellä iholla. Miten lie termarin korkki mennyt huonosti kiinni edellisellä paikalla, kun nyt oli kahvit pitkin reppua. Kiitos sille pariskunnalle, jolta sain talouspaperia, että sain suurimmat kuivattua repun pohjalta!  Ja tuulitakinhan saa aina pestyä. Onneksi jäi vielä pullakahvin verran juotavaksikin
Loppujen lopuksi ihan mukava retkipäivä tästäkin tuli. Matkaa kaikkine lisäkoukeroineen tuli reilut kahdeksan kilometriä. Se oli ihan hyvä matka tälle päivälle ja tälle kunnolle.

tiistai 25. syyskuuta 2018

Päiväkävelyllä Torronsuolla

Tänään pidin etäpäivää töistä ja kun olin saanut päivän urakan suunnilleen tehtyä, päätin tuulettaa päätä ulkoilemalla edes parituntisen iltapäivän aurinkoisessa syyssäässä.
Torronsuon kansallispuisto on sopivan lyhyen ajomatkan päässä ja minulle tuttu paikka jo useamman vuoden ajalta. Sinne on mukava mennä rentoutumaan, kun ei tarvitse stressata oikeiden reittien löytämisen kanssa.
Kaikki Torrolla käyneet tietävät, että siellä menee oikeastaan vain yksi pitkospuulenkki. Se kulkee suon poikki vanhalle louhokselle. Pääsisihän siellä ympyrälenkinkin, mutta osan matkasta joutuu kävelemään kylätien reunaa, joten harvat koko lenkkiä kulkevat. Luulen, että useimmat taivaltavat louhokselle ja takaisin eli 3,5 km suuntaansa tai sitten kääntyvä tmuuten vain sopivasta kohdasta takaisinpäin.
Torronsuon kansallispuistosta itseasiassa suurin osa on kesäaikaan rajoitusaluetta eli rauhoitettu lintujen pesinnälle. Aika lähellä parkkipaikkaa on Kiljamon lintutorni, josta on hulppeat näkymät suolle. Sen juurella on myös tulipaikka liitereineen ja huussi. Tällä kertaa en kuitenkaan kiivennyt torniin, vaan jatkoin suoraan suolle.
Heti suon reunassa varoiteltiin pitkospuiden huonosta kunnosta ja aivan syystä; katkenneita ja lahoja pitkosuita oli tuon tuosta ja kävellessä sai tosiaan pitää kielen keskellä suuta, kun osa pitkoksista keikahteli yllättävästi. Uusimishomma oli jo saatu alkuun, sillä Kiljamon puoleisessa päässä paikalle oli kuljetettu  uutta puutavaraa.
Suolla tuuli navakasti ja vajaan kymmenen asteen lämpötila tuntui o aika vilpoisalta. Onneksi olin älynnyt ottaa hanskat mukaan, pipokaan ei olisi ollut pahitteeksi.


Olen aina ihaillut suolla kasvavien männyn känkkyröiden jääräpäisyyttä. Vaikka minkälaista mutka ja koukeroa on sekä rungoissa että oksistossa. Entäpä kelopuiden harmaa, sileä pinta. Eikös vain houkuttelekin koskettamaan vähitellen kiertyvää runkoa?
Suon väritys ei ollut vielä ihan parhaimmassa syysloistossa mutta kyllä nytkin löytyi meikäläiselle mieluisia värisävyjä. Nuo värit ja muodot kun saisi vangittua neuleeseen niin tulisipa ihania villasukkia!

Yhtä ja toista pientä ja isompaa kuvattavaa osui kameran eteen tälläkin kertaa, vaikka tein vain reilun tunnin mittaisen lenkin. Olen tyytyväinen,että tuli lähdettyä; aina ei tarvitse tarpoa tuntitolkulla hyvän fiiliksen saadakseen!
 
















 

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Pakkaspäivän retki Kyynäränharjulle


Alkuvuosi meni retkeilyn suhteen pipariksi pitkään kestäneen Räkä&Köhkä- taudin ja nilkkavaivan takia. Kun lisäksi helmikuun viikonloppuihin osui aika rapsakkaa pakkaskeliä, jäivät kuvausretketkin lyhyiksi piipahduksiksi lähiympäristössä. Tänä aamunakin pakkasta oli 18 astetta, mutta keskipäivään oli ennusteessa luvattu selvää lauhtumista. Suuntasin autonnokan kohti Liesjärven kansallispuistoa ja siellä Kyynäränharjun maisemiin.
Kurvatessani puolenpäivän aikoihin Pirttilahden parkkipaikalle pakkasta oli edelleen 12 astetta, taivas sininen, aurinko paistoi muttei varsinaisesti lämmittänyt vielä. Hienoinen tuulenvire sai ilman tuntumaan vielä hiukan kylmemmältä, joten kiskoin tuubihuivin puolittain naaman eteen. Hiihtohanskatyyppiset käsineet tuntuivat liian ohuilta heti lähdössä mutta tiesin kyllä että liikkeellä ollessa kädetkin lämpenevät. Muuten vaatetus tuntui riittävältä; merinovillakerrasto, talviulkoiluhousut, paksu korkeakauluksinen fleece ja päällimmäisenä
softshell-takki, jalassa kahdet merinovillasukat ja retkikengät, joihin vetäisin vielä nastaremmit päälle pidon varmistamiseksi. Ja pipo tietenkin.

Pirttilahden parkkipaikalla oli vain pari autoa mutta porukkaa näytti kulkevan jäällä hiihtäen ja kävellen, muutama pilkkijäkin kökötti kauempana. Ilmeisesti osa oli tullut joko Korteniemeen tai Kopinlahteen  autolla ja lähtenyt sieltä jäälle. Lähdin kulkemaan aikaisemmilta kerroilta tuttua polkua pitkin Kyynäränharjua eteenpäin.

Tuo toista kilometriä pitkä kannas halkaisee käytännössä järven kahtia. Kapeimmillaan kannas on vain muutaman metrin levyinen. Polku oli näin keskitalvellakin paljon kuljettu ja siinä mielessä helppokulkuinen. Järvellä näytti kiertelevän juuri ajettu latu-ura. Edellisellä kerralla käydessäni bongasin rantapöpeliköstä hippiäisiä mutta nyt ei näkynyt edes talitinttejä.

Kyynäränharju katkeaa yhdessä kohdassa kapeaan virtaan, jonka ylittää vanha puinen kävelysilta. Se on varmasti yksi koko Liesjärven kansallispuiston kuvatuimmista paikoista. Niinpä minäkin kiertelin kamerani kanssa eri puolilla etsimässä hyviä kuvakulmia. Virtauksesta johtuva sula ulottuu monen sadan metrin päähän kävelysillasta etelään päin. 





Minulla ei ollut mitään hinkua mennä jäälle kävelemään, joten jatkoin matkaa Korteniemeä kohti.
Ajattelin kävellä jonkin matkaa keltaisilla reittimerkeillä merkittyä Ilvesreittiä Korteniemen suuntaan nähdäkseni ,minkä tyyppistä maastoa olisi tarjolla. Polku erkani järven rannasta metsän siimekseen ja lähti nousemaan hieman ylemmäs järven pinnan tasosta.  Matkaa Korteniemen perinnetilalle olisi ollut muutama kilometri mutta totesin että varusteeni eivät olleet riittävät näin napakkaan pakkaseen. Taisin olla kotoa lähtiessä turhan optimistinen lauhtumisen suhteen.
On aina hauska huomata, miten paluumatkalla valo on ihan erilainen kuin mennessä. Räpsin kuvia sieltä täältä. Päätin hakeutua tuulensuojaiseen paikkaan paistattelemaan  auringossa ja syömään eväitä. Kahvi lämmitti mukavasti ja voileivät maistuivat hyviltä, kuten aina retkellä.  Lepuutin silmiä kimmeltävällä hangella ja ihailin evästelypaikan vieressä kasvavaa mäntyä, jonka jokainen oksa oli erikoisen känkkyräinen. Mikähän tuonkin ilmiön takana mahtaa olla, pohdiskelin. Pakkanen piti huolen siitä etten jäänyt pidemmäksi aikaa haaveilemaan vaan pakkasin termarin ja tyhjän eväslaatikon takaisin reppuun ja lähdin hiljakseen kävelemään Pirttilahtea kohti. Yksi pilkkimies tuli parkkipaikalle yhtä aikaa. Kysymykseeni saalista hän tokaisi virne naamalla että mitään ei tullut mutta menipähän tuossakin muutama tunti elämästä. No, huonomminkin voisi aikansa käyttää kuin ulkoilemalla kauniissa maisemassa. Itse kuljin vain nelisen kilometriä tänään mutta sekin tuntui mukavalta pitkän tauon jälkeen.




keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Finnish nature in blue and white

 

Today - December 6th - Finland is
celebrating 100 years of independence. Many countries around the world have joined to celebrate the centennial anniversary by setting blue-white lights on famous buildings or nature landmarks, e.g. Colosseum in Rome, Holmenkollen skitower in Norway, or the Niagara falls in the US. 

For those who don't know or remember; blue and white are the colors of the Finnish flag. There are many stories about why these colors were chosen originally but I believe that mid-19th century Finnish historian and author  Zacris Topelius was the first to point out that blue and white are colors of our country; white as the snow in the winter and blue as the lakes in the summer.
As pictures tell more than thousand words, I trust the following photos tell a whole story about the beaty of Finnish nature. It is easy to see where Topelius got his inspiration. Pictures presented here are from five national parks (Torronsuo, Kurjenrahka, Tiilikkajärvi, Selkämeri and Hossa) as well as from Reposaari in Pori and various locations in Pihtipudas.  Happy Independence Day!