sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Taikalintu ja harmaa lievetakki Heinäjoen luontopolulla



 
 
 
 
"Kurjen mietelauseena
ties monettako vuotta
-Minä olen riippuvainen
en voi elää suotta."( Jukka Itkonen)

 

Pääsiäislomalla Pihtiputaalla oli hyvää aikaa tehdä pieniä retkiä mökiltä käsin lähikohteisiin, vaikka maisemat olivat vielä yllättävän talviset. Pakkasta oli aamulla lähes kymmenen astetta, järvi oli paksussa jäässä ja lunta oli vielä reilusti etenkin varjoisissa paikoissa.
Heinäjoen luontopolku kirkonkylän kupeessa on kiva retkipaikka varsinkin nyt, kun talkooväki on kunnostanut pitkospuita ja muita rakenteita viime kesän aikana niin, että kulkeminen on mukavaa ja turvallista. Tosin tällä kertaa pääsin kulkemaan suurimman osan matkasta kantavaa hankea pitkin. 
 Koko lenkille saisi matkaa reilut kuusi kilometriä mutta siitä olisi yli puolet maantien reunaa pitkin kävelyä, joten tein tälläkin kertaa edestakaisen reissun Karjasillan viereiseltä parkkipaikalta Jokisaaren sillan viereiselle tulipaikalle. Näin matkaa yhteen suuntaan tulee pari kilometriä.


Ponttoonisilta vie Matalajoen yli
Tällä kertaa poikkesin vain ensimmäiseen lintutorniin kun huomasin, että  Matalajoki oli vielä jäässä eikä vesilinnuilla ollut sinne vielä oikein asiaa. Myöhemmin keväällä kaislikon reunassa seisova lintutorni on mainio bongauspaikka, nyt oli vielä hiljaista.  Hieman etäämmältä kulkee ponttoonisilta soistuvan kaislikon yli pieneen kuivan maan saarekkeeseen. Pysähdyin siihen kuvaamaan suolla tepastelevia kurkia, jotka eivät näyttäneet läsnäolostani häiriintyvän.  

Kurkia katsellessani mieleeni tuli jostain muistojen syövereistä runo Kurjesta ja joutsenesta, joka taisi olla Lauri Pohjanpään käsialaa. Siinä ”Kulki kurki arvokkaana suolla, päällä harmaa, vanha lievetakki…” Enempää en muista tuosta aika pitkästä runosta enkä löytänyt tekstiä netistäkään. Pitääpä kaivella lapsuuskodin kirjahyllyä seuraavan kerran käydessä.

Jokisaaren silta
Luontopolku jatkuu suon jälkeen metsäosuudella suurten kuusten katveessa mutkittelevaa polkua pitkin Jokisaaren toiseen reunaan. Tällä puolella on varsinainen veneellä kuljettava jokiuoma, joka yhdistää Alvajärven ja Koliman. Sillan kupeessa on nuotiopaikka, ruokailukatos, puuvaja ja laituri.  Aurinko paistoi mukavasti, joten päätin istua laiturinnokkaan hörppäämään eväskahvit ja kuuntelemaan tinttien tityy-tityy konserttia. Tuulettomassa säässä aurinko lämmitti jo mukavasti ja kahvi ja korput maistuivat hyvältä, niin kuin ulkoilmassa aina.

Paluumatkalla pysähdyin vielä Karjasillalle, jonka kohdalla veden virtaus pitää joen sulana suurimman osan talvesta. Hätkähdin, kun telkkäpari lähti sillan pielestä hätäisesti räpiköiden kauemmaksi. Koskikara sen sijaan ei ollut moksiskaan meikäläisestä, vaan jatkoi pyrähtelyä virrassa. Vanhan kansan uskomuksissa koskikaraan on liitetty taikalinnun ominaisuuksia, koska linnun uskottiin saaneen kosken voimat.  Koskikaran vironkielinen nimi on muuten aika kiva: ’vesipapp’! Tuo liittynee mustaan pukuun ja valkoiseen kaulaan, joka näyttää vähän lipereiltä. Koskikara on melko harvinainen Suomessa pesivänä lintuna; alle 300 yksilöä. Suurin osa meillä talvehtivista koskikaroista muuttaa pesimään Pohjois-Norjaan tai Pohjois -Ruotsiin.
 
Olin kokolailla tyytyväinen retken lintubongauksiin mutta pysähdyin vielä kirkonkylän keskellä olevalle Heinäjoen kaksikaariselle kivisillalle kuvaamaan joutsenia, joita näkyi pari-kolmekymmentä uiskentelemassa virrassa ja tepastelemassa jään reunalla. Mikäs sen hienompaa!


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Vaisakon vuokot - varma kevään merkki

Vuosi sitten kävin  Vaisakon luonnonsuojelualueella Halikossa ensimmäisen kerran huhtikuun puolivälissä ja sen jälkeen vielä monta kertaa.  Näistä retkistä olen kirjoittanut aikaisemmissa blogeissa. Vaisakon alue tunnetaan nimenomaan hienosta vuokkojen kevätkukinnasta suurten tammien ja vaahteroiden juurella.
Tänään lähdin käymään Vaisakossa hieman epävarmana siitä, ovatko edes sinivuokot vielä auenneet. Muiden vuokkojen aikahan on vasta äitienpäivän tienoilla. Ajattelin, että joka tapauksessa voisin katsella ja kuunnella lintuja, joita varmasti olisi sekä metsässä että Halikonlahdella, joka on aika tunnettu monipuolisesta vesilinnustostaan.

Vaisakkoon johtava kävelytie ja pitkospuupolku olivat kuivat ja helpot kulkea. Ympärillä oli märkää ja varjoisimmissa paikoissa näkyi olevan vielä luntakin. Muutamissa paikoissa huomasin yksittäisiä sinivuokkoja, joten toiveikkuuteni sai lisäpontta.
Varsinaisessa tammilehdossa sinivuokkoja oli jo aika paljon mutta luulen, että paras kukinta on ehkä viikon-parin päästä. Ainakin viime keväänä koko rinne oli sinisenään vuokkoja. 

Silti oli mukava kulkea reilun kilometrin mittainen lenkki tammilehdossa ja ihalla kaikissa sinisen sävyissä aurinkoa kohti kurkottelevia vuokkoja. 

Isot tammet ovat lehdettöminäkin majesteetillisia. Isoimpien kokoa ei  edes kunnolla hahmota ennenkuin seisoo ihan vieressä. Muutamalla tammella lienee ympärysmittaa lähes neljä metriä.





Yhdessä kohdassa oli muutama punertavan sävyinen sinivuokkoyksilö ja vasta kotona kuvia katsellessani huomasin, että niissä oli terälehtiäkin enemmän kuin normaalisti. Yleensähän terälehtiä on 6-7 kpl mutta näissä oli 10-11, eli jonkinlainen kerrottu/ puolikerrottu variaatio oli kyseessä.

Kun vielä bongasin Halikonlahdella isokoskeloita, voi todeta että oli onnistunut luontoretki.










sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kuviteltu kasviretki omalle mökkipihalle

 


Kuulun sellaiseen väliiputoajasukupolveen, jonka ei tarvinnut koulussa kerätä kasveja. Silloin olin varmaan tyytyväinen, kun ei tarvinnut rämpiä pöpeliköissä läpi kesän etsimässä niitä viimeisiä viittä viidestäkymmenestä, kuten muistan sisareni tehneen aikoinaan. Jälkeenpäin on kuitenkin harmittanut, että kasvituntemus on jäänyt perustasolle. Siinä vaiheessa kun nuorimmilla lapsillani oli koulussa kerättävänä kolmekymmentä kasvia, tuli tietysti katseltua peltoja ja pientareita enemmän sillä silmällä.




Niittyleinikki ja metsäkurjenpolvi
Pari kesää sitten innostuin mökillä Keski-Suomessa aloittamaan digikasvion eli kuvasin tuttujakin kasveja pihapiirissä ja rannassa. Vähitellen silmä alkoi löytää uusia ja itselle vieraampia kasveja ja hyllyssä pölyttyneet kasvioppaat pääsivät oikeaan käyttöön. Viime kesänä hoksasin että netistä löytyy aivan loistava tunnistusapu luontoportti.fi sivuilta. Siinä saa muutamalla rajauksella tarkennettua haun niin, että aika helposti löytyy kuva ja kuvaus, joita sitten voi verrata omiin havaintoihin ja kuviin.

Teen tässä blogissa mielikuvitusmatkan mäellä sijaitsevan mökin pihasta heinäpellon poikki kulkevaa entistä kärrytietä pitkin alas rantaan. Rannassa kärrytie on aikoinaan jatkunut kapeaa soraharjannetta pitkin järven ja soistuneen kosteikon eli murahaudan välistä. Nyt tien paikalla on enää kapea polku  molemmin puolin kasvavien katajapuskien välissä ja lapsuuteni hevoshaka kasvaa koivikkoa. Kasvien kirjo on jo tällä matkalla melkoinen; niittykasveja, kuivan kedon kasveja, rantavedessä viihtyviä keskikesän kukkijoita, kuivaa mäntymetsää suosivia lajeja ja tietenkin kostean lehdon kasveja.  Koska matka tehdään mielikuvituksessa en välitä sellaisesta pikkujutusta kuin mihin aikaan mikäkin kasvi oikeasti kukkii; aina kukkii jotain. Oikeassa elämässä matkaa kertyy parisataa metriä. tervetuloa mukaan kesää odotellessa!


ojakellukka 

niittynätkelmä 

hiirenvirna 
 Heti hoidetun nurmikkoalueen ulkopuolella ja kahden puolen rantatietä rehottavat keltaiset niittyleinikit ja violetin erisävyissä kukkivat metsäkurjenpolvet. Seassa kasvaa siellä täällä ujosti nuokkuvia ojakellukoita, joiden alkukesän herkkyys muuttuu myöhemmin kesällä vaatteisiin tarttuvaksi takiaiseksi. Kasvi onkin kansan suussa saanut hauskan lisänimen: vanhanpiian lempi.

harakankello
Hiirenvirnat ja niittynätkelmät muodostavat omia kiipeileviä kasvustojaan sinne tänne. Joskus kannattaa katsoa kukintoja läheltä niin huomaa miten tarkasti niitä on iso käsi piirtänyt. Päivänkakkara ja harakankello kuuluvat tietenkin heinäpellon reunaan.  Ja kukapas ei olisi yrittänyt soittaa kirjopillikettä lapsena!

Ja sitten on tietenkin apilat ja poimulehdet, koiranputket, hevonhierakat ja suolaheinät ja ja ja...

kirjopillike





lähes valkoinen kissankello  
Siankärsämö on yleensä valkoinen
Kuivan kedon kasveja ovat mm siankärsämö ja kissankello. Siänkärsämöstä löysin lähes vaaleanpunaisen kukinnon vaikka suurin osa on tietenkin valkoisia.
Kissankellojakin meillä on kahta sorttia. Niitä tavallisia vaalean sinisiä kasvaa rantatien varressa mutta rannassa on noin neliömetrin alueella lähes valkoista värimuunnosta. Suojelen tätä erikoisuutta kuin parempaakin natura-aluetta. Toinen no-go alue on läntti kissankäpälää, jota on kasvanut samassa paikassa niin kauan kuin minä muistan. Sekin on kuulemma kovasti harvinaistunut.



kissankäpälä 


isotalvikki
tähtitalvikki
 Rannassa bongasin heinikon seasta pari kesää sitten isotalvikin ja sitten osasin etsiä muitakin talvikkeja. Löytyihän niitä; pikkutalvikki, nuokkutalvikki ja  muutama tähtitalvikkikin.  Tähtitalvikin kukinto on todella kaunis. Se nousee ohuen kukkavanan varassa ehkä viisi- kuusi sentiä maasta ja muistuttaa tietystä kulmasta katsottuna lähinnä lumihiutaletta. Kaunis.

Nuokkutalvikin vaaleanvihreä kukinto jää helposti huomaamatta puolukanvarpujen seasta mutta kun löysin yhden huomasin, että niitä kasvoi pienellä alueella kymmenittäin.

nuokkutalvikki
pikkutalvikki




















rohtovirmajuuri
rohtotädyke




Hiekkarannan reunassa ihmettelin taannoin voimakasta mutta miellyttävää tuoksua, jonka lähteeksi paljastui rohtovirmajuuri. Sitä on aikoinaan käytetty lääkekasvina; siitä on tehty valeriaanaa. Toinenkin lääkekasviksi luokiteltava kasvi löytyi rantasaunan vierestä. Rohtotädyke on vain kymmenen sentin korkuinen ja kukat vain pari milliä halkaisijaltaan mutta tehoa on sitäkin enemmän; se tepsii kuulemma yskään, nivelvaivoihin, vatsavaivoihin, ruokahaluttomuuteen, veren puhdistamiseen, kuumeeseen ja noitien karkoitukseen. Ei kai lääkekaappiin sitten muuta tarvittaisikaan!


keltakurjenmiekka
Kosteikossa viihtyvät hyvin erilaiset heinäkasvit ja saniaiset, mutta parissa kohdassa kasvaa myös keltakurjenmiekkaa joka on Keski-Suomessa silmälläpidettävä laji.
Kurjenjalka on puolestaan rantaviivan lähellä viihtyvä tapaus. Sanotaankin, että  kurjenjalka kasvaa siellä missä kenkä kastuu.












Kurjenjalka
 
Kaiken kruunaa  matalasta hiekkapohjasta ponnistava valkoinen pohjanlumme, joka on minun mielestäni kaikista kaunein luonnonkasvi. Vaikka kauniitahan ne ovat kaikki kun tarkemmin ajattelee.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Kuvausretki koskimaisemiin keskellä Osloa



Tänään oli todella hieno aurinkoinen kevättalven päivä heti aamusta alkaen. Olin jo pari viikkoa suunnitellut kuvausretkeä Osloa halkovalle Akerselva-joelle, jota kulkee Maridal- järveltä koko kaupungin keskustan läpi aina Oslo-vuonolle asti. Molemmin puolin jokivartta on puistoja, joten periaattessa pystyisi tekemään  noin kahdeksan kilometrin puistovaelluksen aivan kaupungin sydämessä. Tänään päätin kuitenkin tyytyä vähän vähempään ja suuntasin kohti paria isompaa vesiputousta tuolla reitillä.
Oslossa joukkoliikenne toimii hyvin ja joka paikkaan pääsee metrolla, bussilla tai ratikalla. Päätin nauttia kaupunkimaisemista, joten vaihdoin Majorstuenissa metrosta ratikkaan (11) joka kiertelee kuninkaanlinnan ja historiallisen museon takaa kohti Grünelokkan kaupunginosaa. Hyppäsin pois  Biermannsgatanin pysäkiltä, josta oli vain korttelin verran matkaa ensimmäisen kosken rantaan. Kävelin joen vartta alaspäin ja tuon tuostakin oli edessä kävelysilta , jota pitkin pääsi halutessaan vaihtamaan toiselle puolelle. Åmotin teräksinen riippusilta on tuotu Telemarkista jo toistasataa vuotta sitten. Yhdellä uusimmista kävelysilloista voi myös lukita rakkautensa munalukolla sillankaiteeseen, ainakin kuvainnollisesti. Aika moni olikin näin tehnyt, huomasin. Joen länsirannalla näytti olevan aika monta kahvilaa ja gourmet-ravintolaa mutta ohitin ne tällä kertaa kylmästi. Sorsillekin oli kuppilansa.

Vanhat teollisuusrakennukset tekevät koskimiljööstä mielenkiintoisen. Vesivoimaa on hyödynnetty näillä huudeilla jo monta sataa vuotta.  Oslo-opaskirjani mukaan ensimmäinen tunnettu viljamylly oli näillä paikkeilla jo 1300-luvun puolivälissä ja paperitehdaskin avattiin jo 1600-luvun lopulla. Teollistumisen myötä 1840-luvulla alueelle alkoi nousta tekstiiliteollisuutta ja työpajoja.  Yhdellä sillalla olikin pronssiin ikuistettuna tehtaan tyttöjä, pumpulienkeleitäkö lienevät meikäläisittäin 
Fabrikjtjenten, Ellen Jakobsen 1986
Olin päättänyt käväistä myös Telthusbakkenin vanhoja taloja ihmettelemässä samalla reissulla. Hyvistä tuoksuista huolimatta kiirehdin kauppahallin eli Mathallenin ohi ja lähdin kiipeämään kohti Akerin vanhaa kirkkoa. Oslossa yleensä joutuu nimittäin aina kiipeämään ylämäkeen päästäkseen sinne minne haluaa. Telthusbakkenilla on tehtaan työläisten 1700-luvulla  rakentamia pikkuruisia värikkäitä taloja jyrkässä rinteessä.  On kuulemma trendikäs asuinpaikka nykyään. Aika idyllisen näköistä vaikka taloja olikin vähemmän kuin kuvittelin; yhden kadun varrella kaikki.


Hieno kuvausilma ja kivoja kuvauspaikkoja. Hyvä retki tämäkin.