lauantai 9. marraskuuta 2019

Syksyinen retki Lotikonkellariin


Kaunis syksyinen ilma antoi hyvät puitteet lähiretkelle. Olin nimittäin vasta äskettäin hoksannut, että en ole koskaan tullut käyneeksi Lotikonkellarissa  Marttilan eräreitistöllä , vaikka sinne ei meiltä linnuntietä ole kuin viitisentoista kilometriä. Joskus viisitoista vuotta sitten oltiin kyllä partiolaisten kanssa perheretkellä reitistön toisessa päässä.  Aikani karttoja syynättyäni päätin lähteä kokeilemaan, josko löytäisin polun pään Ruskolaistentein varresta. Löytyihän se ja paikassa, jossa reitti ylittää tien olikin pieni levennys hiekkatien reunassa, mihin oli hyvää jättää auto parkkiin. Olin jostain lukenut, että reitin merkkaukset ja rakenteet vaatisivat korjausta, mutta ainakin tuolla kulkemallani osuudella merkinnät olivat erittäin selkeät. 





Alkumatkasta kuljin metsätraktorin jättämää leveää uraa pitkin. Eräreitistö on pääosin yksityisillä mailla, joten siellä tehdään talousmetsän hoitotöitä ihan normaalisti. Onneksi ei kuitenkaan mitään aukkohakkuita ollut reitin varrella. Polku nousi vaivihkaa ylämäkeen ja maapohjakin vaihtui vähitellen tasalakiseksi kallioksi, jossa sammaleet olivat sohjoutuneet traktorin pyörien alla möhjöksi.. Kauempana erottui hienoja jäkälikköjä mutta en lähtenyt noita herkkiä kasvustoja turhaan tallaamaan  


Jonkun aikaa kuljettuani oikealla erottui jo vähän korkeampiakin kallioita ja polku kapeni tavalliseksi metsäpoluksi. Välillä oli pakko tarkistaa kartasta, etten ole kävellyt harhaan. Luulin nimittäin kohteen olevan lähempänä. kuin se olikaan. Alkeellinen arviointivirhe. Maasto oli helppokulkuista ja mäntyjen välistä näki pitkälle. Tulihan se odottamani viitta ja risteys lopulta eteen: vasemmalle Huuhtaanmäki ,oikealle Lotikko. Tästä polku alkoikin nousta jyrkemmin kallioista rinnettä. pitkin kohti Lotikkoa. 

Reittiselostuksen perusteella osasin olla varuillani ,etten kulje vahingossa Lotikon Baarin ohi. Baari on pieni kalliolohkareiden muodostama luola, johon mahtuu useampikin ihminen sadetta pitämään. Tarina kertoo, että tässä on aikoinaan ollut paikallinen pontikkatehdas. Varmaan hyvä paikka sellaisellekin yritystoiminnalle. 

Baarin jälkeen polku jatkui edelleen ylämäkeen ja muutaman sadan metrin päästä bongasin laavun ja tulipaikan.  Erittäin hyvässä kunnossa näyttivät olevan. Jätin repun laavulle ja kiertelin hieman ympäristössä. Lotikonkellari on kapea ja pitkä kallionhalkeama jonka kummassakin päässä on luolamainen tila ,jonka kattona on  kallioseinämien väliin kiilautunut kivilohkare. Päätin hörpätä ensin kahvit ja syödä eväitä ja tutkia halkeamaa sitten paremmin. Kuten aina ennenkin, eväät maistuvat mainiosti reippaan ulkoilun päälle. Tällä kertaa minulla oli kahvit termarissa, koska en ollut varma olisiko kohteessa kunnollista tulipaikkaa ja polttopuita nokipannukahvien värkkäämistä varten. No, seuraavalla kerralla tiedän, että olisi ollut.










Evästelytauon jälkeen  lähdin tutkimusretkelle jyrkkää polkua pitkin alamäkeen ja kiersin rotkon alapäähän. Sielläkin oli luolamainen tila jonka kattona oli kallioseinien väliin kiilautunut kivenjärkäle. Luolan läpi näyttäisi pääsevän rotkon alapäähän mutta sen verran oli  vettä rotkon pohjalla etten lähtenyt edes kokeilemaan. Ja näinköhän olisin mahtunutkaan kun kapeimmillaan rotko näyttäisi olevan vain puolisen metriä leveä. Kiipesin takaisin laavulle ja kiertelin hetken rotkon reunalla ennen kuin keksin mistä pääsen turvallisesti pohjalle.  Olipa jännä seisoa  kapean halkeaman pohjalla pystysuorien kallioseinien kohotessa molemmin puolen metritolkulla yläpuolelleni. Ei ehkä sovi ahtaanpaikan kammoiselle tämä paikka mutta minusta oli mielenkiintoista ällistellä kallioseinän pintaa kuvioivia rosoja ja halkeamia: mitenkähän nuokin neliömäiset kuviot ovat syntyneet? Aikani ihmeteltyäni kiipesin taas ylös mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty.  Kiertelin vielä laavun takana kohoavalla kalliolla jonka laelta varmaan näkyisi melko pitkälle elleivät puut olisi tiellä. 



   Aurinko oli alkanut paistaa rotkossa rämpiessäni joten nautiskelin hienosta päivästä laavulla  ja söin hyvällä omalla tunnolla loputkin eväät.  Keli oli lämmennyt sen verran että sain vähentää yhden välikerroksen vaatetta etten läkähtyisi paluumatkalla. Kamat reppuun, reppu pykälään ja menoksi.



 Palasin autolle samaa reittiä kuin olin tullutkin. Nyt tosiaan huomasi, miten paljon korkeuseroa  reilun kahden kilometrin matkalle oli kertynyt.  Alamäkeen oli mukava rallatella menemään. Yllättävän pian olinkin takaisin autolla. Olipa hieno paikka ja ehdottomasti uusintakäynnin väärtti. Lotikonkellari sopii hyvin retkikohteeksi vaikka lasten kanssa, ja mikä ettei laavulla voisi yöpyäkin. 

PS. Marttilan Eräreitistöstä löytyy tietoja Heikolan kyläseuran sivuilta joskin näytti siltä niitä että ei ole päivitetty ihan äskettäin. Googlettamalla löytyy  lisäksi muutamia  retkikuvauksia. Kunnon maastokarttaa reitistöstä jäin kaipaamaan mutta hyvien reittimerkintöjen ansiosta eksymistä ei tarvinnut pelätä.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Talvinen sunnuntai Hitonhaudalla


Sunnuntaiaamu. Sininen taivas. Pari pakkasastetta. Mainio retkikeli siis. Keittelin kahvit termariin ja tein muutaman juustoleivän evääksi. Vielä pikainen tarkistus ajo-ohjeista ja sitten matkaan. Arvelin nimittäin, että näin hienona päivänä voisi Hitonhaudan luonnonsuojelualueella olla ruuhkaa, onhan oletettavaa että jääputoukset ovat juuri näin maaliskuun lopulla parhaimmillaan. 
Hirvaskankaalta ajelin muutaman kilometrin Suonenjoen suuntaan ja sitten käännyin oikealle Valkolaan päin. Hiekkatie oli jotakuinkin karseassa kunnossa; välillä puolen tien levyisiä teräväreunaisia kuoppia ja lätäköitä, varjopaikoissa sohjoksi sulavaa lunta. Muutaman kilometrin ajamiseen tuntui kuluvan pieni ikuisuus. Seurasin navigaattoria hieman liiankin uskollisesti, sillä huomasin kyllä Harisentien viitan, mutta kun navi käskee "after 500 meters turn right" ,niin minähän posottelin eteenpäin vain todetakseni, ettei siellä mitään risteystä enää ollut. No, ajelin eteenpäin kunnes pääsin kääntymään takaisinpäin. Nyt skarppasin ja huomasinkin pienet keltaiset kyltit, joissa kerrottiin, että tielinjausta on muutettu sorakuopan toiseen reunaan. Oikealle tielle päästyäni osasin jo odottaa Hitonhaudantietä. Se olikin aika "mielenkiintoinen" eli  kapea ja osin sohjoinen, osin jäinen metsäautotie, jossa ei todellakaan toivo vastaantulijoita näkevänsä. 


Hitonhaudan pienellä parkkipaikalla oli vasta muutama auto. Olin tyytyväinen, kun sain itseni liikkeelle aikaisin aamulla. Vetäisin nastaremmit kenkien päälle, heitin repun pykälään ja otin kameran kuvausvalmiiksi oikeaan käteen. Eihän sitä tiedä mitä tulee eteen yllättäen. Sain kuitenkin kulkea kieli keskellä suuta muutamia satoja metrejä sillä alamäkeen viettävä tie oli aivan peilijäässä.  Nastoista ei tuntunut olevan mitään hyötyä.Onneksi pian pääsi metsän suojaan jossa oli paljon helpompi kulkea lumisella polulla. Vasemmalle jäi järvenselkä, kauempana näytti olevan muutama pilkkijä nauttimassa kevätauringosta. Rannassa erottui jokunen rakennus, kesämökkejä varmaankin, ajattelin. Vähitellen polku alkoi nousta ylemmäs ja piti vähän jo puuskuttaa jyrkimmissä kohdissa. Räpsin kuvan sieltä toisen täältä.
Kallioseinät alkoivat kohota vähitellen kohota polun molemmin puolin. Jyrkkien seinämien täytyy olla ainakin 30 metriä korkeat mutta kuviin tuota korkeusvaikutelmaa on vaikea vangita.  On silti hienoa, kun katsoo suoraan ylöspäin linssin läpi ja molemmat seinämät saa mahtumaan samaan kuvaan.

Keskellä rotkoa tönöttää valtava lohkare jonka vieressä näytti olevan pieni mutta melko syvä lammikko. Kiersin lohkareen  ohi vasemmalta ja yhtäkkiä löysin itseni liukumasta peffallani polkua alas. No, samapa tuo kun ei kukaan nähnyt enkä loukannut itseäni. 

Pian huomasinkin ensimmäiset jäämuodostelmat vasemmalla. Olin vähän pettynyt kun ei se ollut sellainen jääputous jonka olin mielessäni kuvitellut. Jatkoin mutkittelevaa polkua eteenpäin - tai oikeastaan ylöspäin. Välillä oli pakko hiukan puhaltaa. Lopulta oikealla oli kunnon jääputous: varmaan toistakymmentä metriä korkea, monta metriä leveä ja ties kuinka paksu. Iso jääpuikko.

Räpsin kuvia mutta koska polku jatkui vielä eteenpäin ,päätin jatkaa ainakin jonkin matkaa. Tulin lähes rotkon yläreunojen tasolle mutta arvelin, että voisi olla suurta viisautta kääntyä takaisin ,ettei kunto lopu kesken reissun. Kartan mukaan kauempana olisi ollut ainakin yksi luola ja jos jonkinnäköisiä kivikoita ja jyrkänteitä. Jääpähän jotain tutkittavaa seuraavaan kertaan, tuumasin.



On jännä, miten maisema näyttää erilaiselta, kun sitä katsoo toisesta suunnasta. Ison jääputouksen vastapäätä muutaman metrin korkeudella rinteessä näytti olevan luolan tapainen syvennys, jota erään retkiporukan lapset innokkaasti tutkivat. Pitihän sinne minunkin kiivetä. Takaisin alas oli turha yrittää tulla millään aikuismaisella tavalla; peffallaan liukumalla pääsi parhaiten vaikka en tullut edes liukkaimmasta kohdasta (jota lapset laskivat ties monettako kertaa). 


 Jääputouksen taakse jäi monen ihmisen mentävä luola. Se tuntui lapsista olevan aika jännittävä paikka:"mitä sä hei tekisit jos noi jäät nyt romahtais meidän päälle?". … Hmmm. Enpäs tiedä olisiko siinä mitään tehtävissä, sen verran teräviltä jääpuikot näyttivät.



 Paluumatkalla huomasin että ison lohkareen toisella puolella oli toinen kivi kiilautuneena niin , että siihenkin muodostui pieni luola tai portti. Tästä olin nähnytkin netissä kuvia aikaisemmin. Kiertelin hetken räpsimässä kuvia eri kanteilta ennen kuin jatkoin matkaa. Olin ajatellut, että evästelisin metsässä mutta sopivaa paikkaa ei tuntunut löytyvän.   No, laavulle sitten, sillä olisi ainakin istumapaikkoja. 
 
Tuuli suhisi puissa ja lennätti hangelle mäntyjen rungoista irtoavia ohuita kuoren palasia, tintit huutelivat titityytään kilpaa. Rotkossa tuulta ei edes huomannut. Ehkä sinne ei tuuli sopinut tai sitten jouduin keskittymään niin tarkasti siihen ,että seuraavalle askeleelle löytyy paikka, etten  tuulta huomannut. 
Liukastelin laavulle jossa oli muitakin retkeläisiä. Hörpin kahvia ja mutustelin leipää nuotion savuisesta tuoksusta nauttien. Kylmä alkoi hiipiä hikiseen selkään aika nopeasti joten en jäänyt pidemmäksi aikaa muiden kanssa seurustelemaan. 

Parkkipaikka oli nyt aivan täynnä ja autoja oli kapean tien reunassakin. Yksi pariskunta etsi juuri paikkaa autolleen parkkipaikan risteyksessä. Sanoin, että jos vain saan autoni tuolta peränurkasta pois niin mahtuvat siihen. Kieli keskellä suuta vekslasin autoni nokan menosuuntaan. Kapealla metsätiellä tuli muutama auto vastaan mutta onneksi sattui edes pieni levennys juuri  kohdalle. Ei tosin jäänyt montaa senttiä peilien väliin. 

Kohde oli hieno ja on varmasti käymisen arvoinen myös kesällä. Silloin voi  toki olla omat, erilaiset haasteensa liikkumisessa sillä luulen, että polut ovat aika kivisiä. Nyt lumi peitti kivikot petollisen kauniiksi valkoisiksi kummuiksi. Voisi sunnuntain huonomminkin viettää kuin ulkoilemalla kivassa retkikohteessa kauniista kevätsäästä nauttien.




























torstai 3. tammikuuta 2019

Kesämuistoja Harjuntakasesta










Aloin pimeän talvi-illan ratoksi selailemaan kesän kuvasatoa. Kuvista tuli väistämättä mieleen helteiset kesäkelit ,joiden takia viime kesänä tuli retkeiltyä todella vähän. Olin jo parina vuonna suunnitellut reissua Pihtiputaan Muurasjärven lähellä olevalle Harjuntakasen luonnonsuojelualueelle. Siellä minua kiehtoi erityisesti Imarrekivi- niminen valtava siirtolohkare ,josta olin nähnyt kuvia netissä. Olin arastellut lähteä seikkailemaan umpikorpeen mistä ei ollut kunnon karttaa ja tietämäni mukaan reittiviittoja ja -merkkejä harvakseltaan.


Nyt sain lopullisen sysäyksen  retkelle lähtemiseen  kunnan järjestämässä lomaputtaalaisten kahvitilaisuudessa käymästäni keskustelusta luontoreittien kehittämishankkeen projektipäällikön kanssa. "Harjuntakasesta maailmankartalle" -hankkeessa oli tavoitteena kartoittaa kunnan luontoreittien kuntoa ja kehittämismahdollisuuksia.  Hankkeen nettisivuilla kerrottiin että Harjuntakanen on monimuotoinen alue jossa jääkauden jäljet ovat havaittavissa; kangasharjut, muinaisrannat ja rakkakivikot sekä pienet järvet tuovat vaihtelua maisemaan. Alueelta on reittiyhteys Peuran polkua pitkin Salamajärven kansallispuistoon.Sain ko. projektipäälliköltä tarkemmat ajo-ohjeet Yölammille, jonka olin ajatellut retken alkupisteeksi mutta käytössäni olleesta kartasta ei selvinnyt, mitä reittiä sinne parhaiten pääsisi ,kun osa metsäautoteistä näytti olevan puomein suljettuja. Ohje oli aika yksinkertainen; laita navigaattoriin Yölammintie ja aja aina kääntöpaikalle asti, siihen mahtuu jättämään auton. Hän muistutti vielä, että reittimerkinnät ovat puutteellisia, viittoja puuttuu ja osa pitkospuistakin on korjauksen tarpeessa. Suunnittelemani reissu oli vain vajaan kuuden kilometrin ympyräreitti järviä vastapäivään kiertäen, joten arvelin pärjääväni.





Retkipäivän keli oli aurinkoinen ja taivas lähes pilvetön. Juomista piti siis varata reilusti. Tottakai eväitä pakattiin reppuun myös. Yölammille oli navigaattorin avulla helppo löytää vaikka metsäautoteitä tuntui risteilevän joka suuntaan. Auton jätimme kääntöpaikalle ja polun pää oli tässä kohdin helposti löydettävissä. Yölammilla on pieni varaustupa,mutta emme jääneet sitä sen kummemmin ihmettelemään vaan lähdimme tarpomaan reippaasti eteenpäin. Polku erottui maastossa helposti, joten emme kaivanneet maalimerkkejä, jotka erottuivat himmeinä puunrungoissa.  Maasto oli suhteellisen helppokulkuista ja korkeuserot vähäisiä mutta kivikkoisella polulla sai olla tarkkana, ettei nilkka pyörähdä. Muutamissa paikoissa pitkospuut kuljettivat kosteiden paikkojen yli. Minun mielestäni pitkokset olivat aika hyväkuntoiset vaikkakin paikoitellen pahasti pusikoituneet. 


Järvien pintaan heijastuvat poutapilvet ja sinitaivas tekivät maisemasta todella kesäisen. Muutamissa kohdissa polun noustessa harjulla korkeammalle vettä näkyi molemmin puolin. Reitille osui siis  monta pientä järveä: Yölampi, Raja-Käyränen, Neva-Käyränen, Koukku-Käyränen,Pikku-Harjuntakanen ja Harjuntakanen.
Männikköisellä kankaalla aluskasvillisuus on matalaa puolukka-ja mustikkavarvikkoa ja katse ylettää kauas. Onneksi. Bongasimme nimittäin rakkakivikon noin parin sadan metrin päässä reitistä ja päätimme poiketa tutkailemaan sitä tarkemmin. Kapea polku näytti kulkevan juuri oikeaan suuntaan. Hämmästyin, kun älysin, että kivikon vastakkaisella reunalla nousi ylväänä Imarrekiven profiili. Wau! Olipas tosiaan kuin Jukolan Jussin sivukuva. Itse asiassa tuo kesämökin kokoinen siirtolohkare on lohjennut useaan palaan ja niiden väliin mahtuu vaivatta seisomaan. Osa lohkoista tukeutuu muutamiin pienempiin kiviin ja voi vain ihmetellä, miten ne pysyvät keikahtamatta paikallaan. Kiertelimme Imarrekiveä hyvän tovin ja ihailimme sitä vielä kauempaa pitäessämme juomataukoa kivikon reunassa. Isoin ihmetys koski sitä, että minkään sortin viittaa emme olleet huomanneet, ja ilman tuota mäntyjen lomasta pilkottanutta kivikkoa olisimme kulkeneet onnemme ohitse.


 Matkan jatkuessa huomasimme, että reittiviittoja oli tosiaan vähänlaiseen ja metsäteiden risteyksissä oli pakko tarkistaa kartasta suuntaa. Osa viitoista lojui rikkinäisenä maassa tai oli tuettu nojalleen puuta vasten. Näihin on siis luvassa korjauksia ja lisäyksiä tulevaisuudessa.
Imarrekiveltä aina Harjuntakasen laavulle asti reitti kulki vanhaa metsätietä. Helppoa mutta tylsää. Harjuntakasen laavu oli sijoitettu pieneen notkelmaan kuusien ja leppien katveeseen. Hyttysiä siellä oli kuumasta päivästä huolimatta jopa yli minunkin sietorajani, joten päätimme hakeutua lähemmäs järven rantaan evästelemään. Koko Harjuntakasen järven ranta oli yhtä louhikkoa , mutta mukavat istumapaikat löytyivät helposti. Muitakin retkeilijöitä oli parkkeerannut evästelemään kivikkoon. Siinä tietenkin vaihdettiin retkikokemuksia ja reittivalintoja ja hämmästeltiin helteistä retkikeliä. Harvoin olen päässyt valittamaan, että on liian hieno/kuuma keli patikointiin mutta nyt vähän tuntui sellaiselta. 
 






Evästaukopaikkamme oli suunnilleen reittimme puolivälissä. Jatkoimme matkaa ensin metsätietä ja sitten hyvin tallaantunutta polkua pitkin. Maasto oli edelleenkin pääosin kuivaa männikkökangasta.Päivän tärkein luontohavainto oli bongaamamme tikka jonka koputtelu kuului selvästi. Kiinnitin huomiota tikan keltaiseen "lakkiin".Kamerassa ei tietenkään ollut teleobjektiivi paikallaan ja ennen kuin ehdin saada sen kiinnitettyä, tikka oli kiertänyt puun toiselle puolelle. Paikallaan seisten odottelimme tovin ja se kannatti; lintu käväisi näkyvissä ja lennähti meidät havaittuaan kauemmas erään kelon latvaan koputtelemaan. Myöhemmin tarkisti lintukirjasta että kyseessä oli Pohjantikka joka viihtyy kaukana asutuksesta eikä siis ole ihan tavallinen nakkenakuttaja. (Pahoittelen, että kuvan tarkennus on ihan pielessä mutta eiköhän siitä lintu erotu). 


Ympyrälenkin loppuosassa on vajaan kilometrin verran hiekkatietä. Kehittämishankkeen suunnitelmissa on reitittää tämäkin paikka uudelleen metsän puolelle. Kannatan. Odotan muutenkin mielenkiinnolla uusia reittimerkintöjä ja karttoja. Reppuretkeilijälle Harjuntakanen näyttäisi tarjoavan kivoja maisemia, monipuolista kasvillisuutta ja linnustoa. Pihtiputaalla on tunnetusti sekä pohjoisen että eteläisen Suomen kasvillisuutta ja linnustoa, jonkin verran harvinaisuuksiakin, joten tutkailtavaa riittää. Ensi kesänä voisin tehdä yön yli -retken vaikkapa Nuorasen laavulle tai Suurijärven tuvalle. Kyllä täällä Harjuntakasessa kelpaa retkeillä, etenkin jos rakenteita korjataan ja tulipaikkoja lisätään sopiviin paikkoihin. Suosittelen.






 









































E