torstai 3. tammikuuta 2019

Kesämuistoja Harjuntakasesta










Aloin pimeän talvi-illan ratoksi selailemaan kesän kuvasatoa. Kuvista tuli väistämättä mieleen helteiset kesäkelit ,joiden takia viime kesänä tuli retkeiltyä todella vähän. Olin jo parina vuonna suunnitellut reissua Pihtiputaan Muurasjärven lähellä olevalle Harjuntakasen luonnonsuojelualueelle. Siellä minua kiehtoi erityisesti Imarrekivi- niminen valtava siirtolohkare ,josta olin nähnyt kuvia netissä. Olin arastellut lähteä seikkailemaan umpikorpeen mistä ei ollut kunnon karttaa ja tietämäni mukaan reittiviittoja ja -merkkejä harvakseltaan.


Nyt sain lopullisen sysäyksen  retkelle lähtemiseen  kunnan järjestämässä lomaputtaalaisten kahvitilaisuudessa käymästäni keskustelusta luontoreittien kehittämishankkeen projektipäällikön kanssa. "Harjuntakasesta maailmankartalle" -hankkeessa oli tavoitteena kartoittaa kunnan luontoreittien kuntoa ja kehittämismahdollisuuksia.  Hankkeen nettisivuilla kerrottiin että Harjuntakanen on monimuotoinen alue jossa jääkauden jäljet ovat havaittavissa; kangasharjut, muinaisrannat ja rakkakivikot sekä pienet järvet tuovat vaihtelua maisemaan. Alueelta on reittiyhteys Peuran polkua pitkin Salamajärven kansallispuistoon.Sain ko. projektipäälliköltä tarkemmat ajo-ohjeet Yölammille, jonka olin ajatellut retken alkupisteeksi mutta käytössäni olleesta kartasta ei selvinnyt, mitä reittiä sinne parhaiten pääsisi ,kun osa metsäautoteistä näytti olevan puomein suljettuja. Ohje oli aika yksinkertainen; laita navigaattoriin Yölammintie ja aja aina kääntöpaikalle asti, siihen mahtuu jättämään auton. Hän muistutti vielä, että reittimerkinnät ovat puutteellisia, viittoja puuttuu ja osa pitkospuistakin on korjauksen tarpeessa. Suunnittelemani reissu oli vain vajaan kuuden kilometrin ympyräreitti järviä vastapäivään kiertäen, joten arvelin pärjääväni.





Retkipäivän keli oli aurinkoinen ja taivas lähes pilvetön. Juomista piti siis varata reilusti. Tottakai eväitä pakattiin reppuun myös. Yölammille oli navigaattorin avulla helppo löytää vaikka metsäautoteitä tuntui risteilevän joka suuntaan. Auton jätimme kääntöpaikalle ja polun pää oli tässä kohdin helposti löydettävissä. Yölammilla on pieni varaustupa,mutta emme jääneet sitä sen kummemmin ihmettelemään vaan lähdimme tarpomaan reippaasti eteenpäin. Polku erottui maastossa helposti, joten emme kaivanneet maalimerkkejä, jotka erottuivat himmeinä puunrungoissa.  Maasto oli suhteellisen helppokulkuista ja korkeuserot vähäisiä mutta kivikkoisella polulla sai olla tarkkana, ettei nilkka pyörähdä. Muutamissa paikoissa pitkospuut kuljettivat kosteiden paikkojen yli. Minun mielestäni pitkokset olivat aika hyväkuntoiset vaikkakin paikoitellen pahasti pusikoituneet. 


Järvien pintaan heijastuvat poutapilvet ja sinitaivas tekivät maisemasta todella kesäisen. Muutamissa kohdissa polun noustessa harjulla korkeammalle vettä näkyi molemmin puolin. Reitille osui siis  monta pientä järveä: Yölampi, Raja-Käyränen, Neva-Käyränen, Koukku-Käyränen,Pikku-Harjuntakanen ja Harjuntakanen.
Männikköisellä kankaalla aluskasvillisuus on matalaa puolukka-ja mustikkavarvikkoa ja katse ylettää kauas. Onneksi. Bongasimme nimittäin rakkakivikon noin parin sadan metrin päässä reitistä ja päätimme poiketa tutkailemaan sitä tarkemmin. Kapea polku näytti kulkevan juuri oikeaan suuntaan. Hämmästyin, kun älysin, että kivikon vastakkaisella reunalla nousi ylväänä Imarrekiven profiili. Wau! Olipas tosiaan kuin Jukolan Jussin sivukuva. Itse asiassa tuo kesämökin kokoinen siirtolohkare on lohjennut useaan palaan ja niiden väliin mahtuu vaivatta seisomaan. Osa lohkoista tukeutuu muutamiin pienempiin kiviin ja voi vain ihmetellä, miten ne pysyvät keikahtamatta paikallaan. Kiertelimme Imarrekiveä hyvän tovin ja ihailimme sitä vielä kauempaa pitäessämme juomataukoa kivikon reunassa. Isoin ihmetys koski sitä, että minkään sortin viittaa emme olleet huomanneet, ja ilman tuota mäntyjen lomasta pilkottanutta kivikkoa olisimme kulkeneet onnemme ohitse.


 Matkan jatkuessa huomasimme, että reittiviittoja oli tosiaan vähänlaiseen ja metsäteiden risteyksissä oli pakko tarkistaa kartasta suuntaa. Osa viitoista lojui rikkinäisenä maassa tai oli tuettu nojalleen puuta vasten. Näihin on siis luvassa korjauksia ja lisäyksiä tulevaisuudessa.
Imarrekiveltä aina Harjuntakasen laavulle asti reitti kulki vanhaa metsätietä. Helppoa mutta tylsää. Harjuntakasen laavu oli sijoitettu pieneen notkelmaan kuusien ja leppien katveeseen. Hyttysiä siellä oli kuumasta päivästä huolimatta jopa yli minunkin sietorajani, joten päätimme hakeutua lähemmäs järven rantaan evästelemään. Koko Harjuntakasen järven ranta oli yhtä louhikkoa , mutta mukavat istumapaikat löytyivät helposti. Muitakin retkeilijöitä oli parkkeerannut evästelemään kivikkoon. Siinä tietenkin vaihdettiin retkikokemuksia ja reittivalintoja ja hämmästeltiin helteistä retkikeliä. Harvoin olen päässyt valittamaan, että on liian hieno/kuuma keli patikointiin mutta nyt vähän tuntui sellaiselta. 
 






Evästaukopaikkamme oli suunnilleen reittimme puolivälissä. Jatkoimme matkaa ensin metsätietä ja sitten hyvin tallaantunutta polkua pitkin. Maasto oli edelleenkin pääosin kuivaa männikkökangasta.Päivän tärkein luontohavainto oli bongaamamme tikka jonka koputtelu kuului selvästi. Kiinnitin huomiota tikan keltaiseen "lakkiin".Kamerassa ei tietenkään ollut teleobjektiivi paikallaan ja ennen kuin ehdin saada sen kiinnitettyä, tikka oli kiertänyt puun toiselle puolelle. Paikallaan seisten odottelimme tovin ja se kannatti; lintu käväisi näkyvissä ja lennähti meidät havaittuaan kauemmas erään kelon latvaan koputtelemaan. Myöhemmin tarkisti lintukirjasta että kyseessä oli Pohjantikka joka viihtyy kaukana asutuksesta eikä siis ole ihan tavallinen nakkenakuttaja. (Pahoittelen, että kuvan tarkennus on ihan pielessä mutta eiköhän siitä lintu erotu). 


Ympyrälenkin loppuosassa on vajaan kilometrin verran hiekkatietä. Kehittämishankkeen suunnitelmissa on reitittää tämäkin paikka uudelleen metsän puolelle. Kannatan. Odotan muutenkin mielenkiinnolla uusia reittimerkintöjä ja karttoja. Reppuretkeilijälle Harjuntakanen näyttäisi tarjoavan kivoja maisemia, monipuolista kasvillisuutta ja linnustoa. Pihtiputaalla on tunnetusti sekä pohjoisen että eteläisen Suomen kasvillisuutta ja linnustoa, jonkin verran harvinaisuuksiakin, joten tutkailtavaa riittää. Ensi kesänä voisin tehdä yön yli -retken vaikkapa Nuorasen laavulle tai Suurijärven tuvalle. Kyllä täällä Harjuntakasessa kelpaa retkeillä, etenkin jos rakenteita korjataan ja tulipaikkoja lisätään sopiviin paikkoihin. Suosittelen.






 









































E








sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Ruskaruuhkaa Teijolla


Kaunis syyssunnuntai. Lämpötila jo aamupäivällä viidentoista asteen tietämillä ja pilvetön sininen taivas. Oli helppo tehdä päätös ruskaretkestä, ja mielessäni oli heti Teijon kansallispuiston pienten järvien kiertely luontokeskukselta lähtien. Onneksi tällä kertaa älysin tarkistaa kameran akun ENNEN lähtöä; 3% virtaa jäljellä. Eli lähtö viivästyi akun latauksen verran. (Pitäisi varmaan hankkia vara-akku, sanoo viisas ääni takaraivossa).
Jonkun verran puolen päivän jälkeen lähestyin Matildedahlin luontokeskusta. Autoja oli pysäköitynä kahden puolen tietä monen sadan metrin matkalla. Jaahas, saapa nähdä tyssääkö koko reissu siihen, ettei saa autoa parkkeerattua! Päätin ajella varsinaiselle parkkipaikalle asti, saisihan siellä ainakin auton käännettyä. Samalla jo mietin varasuunnitelmaa, minne mennä jos tänne ei mahdukaan. No, onneksi jotkut olivat jo lähdössä, joten sain kuin sainkin autoni parkkipaikalle, ehkä puolilaittomalle paikalle mäntyjen väliin, mutta pysäköitynä turvallisesti pois tieltä kuitenkin.
Suuntasin parkkipaikalta kohti rantaa ja siitä Roosiniemen suuntaan. Kalliot olivat vielä iltapäivälläkin metsänkatveessa kosteita ja erittäin liukkaita. Pitkospuille päästyäni totesin, että porukkaa kulkee melkeinpä yhtenä jonona ja vastaantulijoita sai väistellä yhtä mittaa. Varjopaikoissa pitkokset olivat niljakkaan liukkaat ja koko ajan piti vähän jännittää ylimääräisesti, ettei liukastu. Vähän jo harmittikin, sillä tämä jonokävely ei oikein vastannut ennakkosuunnitelmiani rauhallisesta luontoelämyksestä.
Osa porukasta kääntyi Matildanjärveä kiertävälle lenkille mutta osa jatkoi eteenpäin, kuten minäkin. Olin suunnitellut että joko Teerisaaren tai Endalin laavulla olisi hyvä pitää evästelytauko. Teerisaaressa oli kuitenkin porukkaa koko nuotioringin täydeltä ja muutama retkikunta kauempanakin, joten kävelin vain pienen kierroksen katselemassa mahdollisia teltan paikkoja tulevia retkiä silmälläpitäen.

Endalin laavulle päin oli jo huomattavasti vähemmän kulkijoita. Muutama retkeilijä näytti poimivan karpaloita Puolakkajärven päässä olevalla suolla. Minä jatkoin pitkospuita kohti vastarannalla kohoavaa metsikköä. Polku nousikin yllättävän paljon rannan tasosta ja pujotteli kuusien ja mäntyjen lomitse syvemmälle metsään. Endalin laavu on kivasti metsän keskellä ja aika mukavasti tuuleltakin suojassa, mutta kuitenkin niin, että järvi näkyy puiden lomitse. Kaksi pariskuntaa oli tullut laavulle juuri ennen minua ja he olivat jo sytyttämässä nuotiota, joten sain istua odottelemaan sopivia makkaratulia kaikessa rauhassa. Muuan nuori nainen oli ollut kahden yön reissulla ja piti laavulla pientä lepotaukoa ennen viimeistä patikkaosuuttaan. Tälläkin kertaa jutunjuurta löytyi itse kunkin reitistä, loistavasta syysilmasta ja siitä mihin kukakin oli suunnitellut seuraavaksi menevänsä. Makkaroita paisteltiin hyväntahtoisen vitsailun säestyksellä: kyllä sen makkaran pitää hiukan kärvähtää ja kerran käydä maassa tai hiilloksessa ennen kuin se on kunnon retkieväs!



Evästelyn jälkeen päätin käydä rannassa ihailemassa syksyn väreissä suhisevaa kaislikkoa. Yllättäen  sieltä näyttikin menevän poluntapainen läheiseen 'saareen', Ängsdalinholmaan (Tämän saaren nimen selvitin jälkikäteen). Pitkospuut oli purettu ja uusia lautoja näytti olevan pinossa polun vieressä. No, kokeillaan pääseekö kuivin jaloin ja jos ei onnistu niin voin kääntyä takaisin.  Vesi oli niin alhaalla että kosteikko ei edes kunnolla tirskahdellut retkikengän alla. Saaressa bongasin luvattoman notskipaikan ja kun katselin hetken ympärilleni niin huomasin metsäpalon jäljet;  aluskasvillisuus oli jo toipumaan päin mutta puiden hiiltyneet rungot ja pienten kuusien neulasettomat oksat kertoivat selvää kieltä. Olisikohan ollut viime kesän kuivuus ja huolimaton/luvaton tulenkäsittely tässäkin taustalla. Pistää oikein vihaksi tuommoinen ajattelemattomuus!

Paluumatkalla sain kulkea aikalailla omaa vauhtiani. Ihailin suon ja järvenrantojen ruskavärejä, kuuntelin lintujen ääniä ja kaislikon suhinaa tuulessa ja pysähdyin välillä kuvaamaan. Nyt alkoi henkinen reppukin keventyä, mikä oli tietenkin reissun tarkoituskin.
Roosiniemen laavulla näytti sen verran rauhalliselta, että pysähdyin vielä hörppäämään termarikahvit ja laittamaan tuulitakin päälle.  Aukealla suolla tuuli nimittäin alkoi tuntua vilpoiselta hikisellä iholla. Miten lie termarin korkki mennyt huonosti kiinni edellisellä paikalla, kun nyt oli kahvit pitkin reppua. Kiitos sille pariskunnalle, jolta sain talouspaperia, että sain suurimmat kuivattua repun pohjalta!  Ja tuulitakinhan saa aina pestyä. Onneksi jäi vielä pullakahvin verran juotavaksikin
Loppujen lopuksi ihan mukava retkipäivä tästäkin tuli. Matkaa kaikkine lisäkoukeroineen tuli reilut kahdeksan kilometriä. Se oli ihan hyvä matka tälle päivälle ja tälle kunnolle.

tiistai 25. syyskuuta 2018

Päiväkävelyllä Torronsuolla

Tänään pidin etäpäivää töistä ja kun olin saanut päivän urakan suunnilleen tehtyä, päätin tuulettaa päätä ulkoilemalla edes parituntisen iltapäivän aurinkoisessa syyssäässä.
Torronsuon kansallispuisto on sopivan lyhyen ajomatkan päässä ja minulle tuttu paikka jo useamman vuoden ajalta. Sinne on mukava mennä rentoutumaan, kun ei tarvitse stressata oikeiden reittien löytämisen kanssa.
Kaikki Torrolla käyneet tietävät, että siellä menee oikeastaan vain yksi pitkospuulenkki. Se kulkee suon poikki vanhalle louhokselle. Pääsisihän siellä ympyrälenkinkin, mutta osan matkasta joutuu kävelemään kylätien reunaa, joten harvat koko lenkkiä kulkevat. Luulen, että useimmat taivaltavat louhokselle ja takaisin eli 3,5 km suuntaansa tai sitten kääntyvä tmuuten vain sopivasta kohdasta takaisinpäin.
Torronsuon kansallispuistosta itseasiassa suurin osa on kesäaikaan rajoitusaluetta eli rauhoitettu lintujen pesinnälle. Aika lähellä parkkipaikkaa on Kiljamon lintutorni, josta on hulppeat näkymät suolle. Sen juurella on myös tulipaikka liitereineen ja huussi. Tällä kertaa en kuitenkaan kiivennyt torniin, vaan jatkoin suoraan suolle.
Heti suon reunassa varoiteltiin pitkospuiden huonosta kunnosta ja aivan syystä; katkenneita ja lahoja pitkosuita oli tuon tuosta ja kävellessä sai tosiaan pitää kielen keskellä suuta, kun osa pitkoksista keikahteli yllättävästi. Uusimishomma oli jo saatu alkuun, sillä Kiljamon puoleisessa päässä paikalle oli kuljetettu  uutta puutavaraa.
Suolla tuuli navakasti ja vajaan kymmenen asteen lämpötila tuntui o aika vilpoisalta. Onneksi olin älynnyt ottaa hanskat mukaan, pipokaan ei olisi ollut pahitteeksi.


Olen aina ihaillut suolla kasvavien männyn känkkyröiden jääräpäisyyttä. Vaikka minkälaista mutka ja koukeroa on sekä rungoissa että oksistossa. Entäpä kelopuiden harmaa, sileä pinta. Eikös vain houkuttelekin koskettamaan vähitellen kiertyvää runkoa?
Suon väritys ei ollut vielä ihan parhaimmassa syysloistossa mutta kyllä nytkin löytyi meikäläiselle mieluisia värisävyjä. Nuo värit ja muodot kun saisi vangittua neuleeseen niin tulisipa ihania villasukkia!

Yhtä ja toista pientä ja isompaa kuvattavaa osui kameran eteen tälläkin kertaa, vaikka tein vain reilun tunnin mittaisen lenkin. Olen tyytyväinen,että tuli lähdettyä; aina ei tarvitse tarpoa tuntitolkulla hyvän fiiliksen saadakseen!