Syyslomani sijoittui aivan lokakuun loppuun. Kelit Keski-Suomessa olivat aika sateisia ja tuulisia mutta päätin, että yritän kuitenkin tehdä pari reppuretkeä loman aikana sen sijaan, että kasvattaisin juuria mökin sohvalla. Kivijärven ja Perhon alueella sijaitsevan Salamajärven kansallispuiston Koirasalmelta lähtevillä reiteillä olen käynyt usein ja eri kokoonpanoilla, joten halusin katsella kansallispuiston muita alueita. Aikani karttoja ja reittikuvauksia tutkisteltuani päädyin siihen, että ajelen Perhon puoleiseen reunaan Pakosuon parkkipaikalle ja lähden siitä kohti Heikinjärveä. Lenkin pituutta en miettinyt etukäteen vaan ajattelin, että patikoin johonkin sopivaan paikkaan kahvittelemaan ja mietin sitten, mihin suuntaan askeleeni. Keli oli koleahko ja ohuesti vihmoi vettä, kun köröttelin hiekkatietä kohti parkkipaikkaa. Aika hiljainen oli parkkipaikka aamupäivällä.
Pakosuon ylittävät viivasuorat pitkokset olivat märät ja liukkaat, mikä kummasti jäykisti kävelemistä, kun joutui skarppaamaan jokaista askelta. Suomaisemassa näkyi edellisen yön jäljiltä vähän luntakin. Lehtipuut olivat jo pudottaneet lehtensä ja ruska-aika oli väistynyt loppusyksyn harmauden tieltä. Taivaskin oli kuin vaarin välihousunlahje, kuten lapsuuteni stand-up koomikko Eemeli aikoinaan sattuvasti ilmaisi.
Pakosuon ylityksen jälkeen polku nousi metsään. Kivistä polkua on näköjään tälläkin puolella kansallispuistoa, tuumasin. Muutamia palokoroja huomasin kannoissa ja keloissa. Milloinkahan täällä viimeksi on riehunut metsäpaloja?
Pysähtelin kuvaamaan puita ja sammalten peittämiä kiviä ja tietenkin lahomassa olevia puita, joiden kylkiä koristavat käävät ovat minusta jotenkin kiehtovia. Metsän siimeksessä pitkokset olivat jäässä ja pari kertaa askel lähti komeaan liukuun ja kerran kävin kontallani, kun laajakaariset kevätjuhlaliikkeetkään eivät pelastaneet minua kaatumiselta. Onneksi ei ollut ketään näkemässä. Ja pääasia että kamera ei kolahtanut säpäleiksi kivikossa. Myönnän, että olen vähän yliherkkä näiden liukkaalla kompurointien kanssa, mutta kun polvet ovat hajoilleet leikkauskuntoon pienemmissäkin haavereissa ja moneen kertaan, niin se lienee ymmärrettävää.
Kauluksen kämppä tai pikemminkin niittysauna vaikutti sopivalta taukopaikalta. Niittysaunoja on aikoinaan käytetty työväelle yösuojana, kun soiden ja järvien tulva-alueiden reunoilta on koottu niittyheinää karjan rehuksi. Tämän niittysaunan nimi on opastaulun mukaan peräisin siitä, että joku kappalainen oli muinoin levähtänyt saunalla ja unohtanut liperinsä seinälle, mihin oli ne ripustanut yöksi. Kauluksen niittysaunan nurkassa näytti olevan kivikasa, joka lienee ollut savusaunan kiukaan tapainen lämmön lähde. Pihapiirissä oli puuvaja/huussi ja nuotion ympärillä tukevista hirsilankuista tehty kehä. En ruvennut tekemään nuotiota, vaan levittelin kahvinkeittovehkeet kehäpenkille ja laitoin veden kiehumaan kaasupolttimella. Odotellessa kiertelin niittysauna ympärillä ja kävin suon reunassa katselemassa maisemaa. Hienoja kääpäpuita täälläkin. Evästellessä tuli fundeerattua reilun sadan vuoden takaisia heinäntekijöitä. Aikamoinen täytyi olla niittyheinän tarve, kun täältä kaukaa korvestakin sitä kannatti kerätä talven varaksi.
Vähitellen vilu pyrki hikiseen selkään. En jäänyt pidemmäksi aikaa hohhoilemaan, vaan pakkasin kamppeet rivakasti ja lähdin lompsimaan takaisinpäin. Ei siis tullut pitkä retki nytkään, vain nelisen kilometriä yhteensä. Pakosuo on niin kaukana asutuksesta, että sinne eivät kuulu liikenteen äänet ja kulkijoitakin tuntui olevan vähänlaiseen, sillä minä näin vain kaksi ihmistä retkelläni. Hiukan huvittuneena ajattelin muutamien suosituimpien kansallispuistojen ruuhkia, joita netissä ja eri ryhmissä päiviteltiin värikkäin sanankääntein. Kannattaa valita vähän pienempiä ja vähemmän muodikkaita retkipaikkoja jos luonnonrauhasta haluaa nauttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti