Kivimäen kierros on nimensä mukainen

Kivimäen kierros on Pihtiputaan Korppisilla oleva noin viiden kilometrin mittainen rengasreitti, joka kiertää vaihtelevassa maastossa Ison ja Pienen Kivimäen, Hoikkalammen ja Syväjärven ympäri.  Patikkareissun voi aloittaa joko entiseltä kyläkoululta eli nykyiseltä kylätalolta tai Kivimäelle rakennetun näkötornin lähellä olevalta entiseltä hiekkakuopalta.


Iso ja Pieni kivimäki ja niiden välinen rakkakivikko ovat näkyviä merkkejä jääkauden jäljistä. Noin 11000 vuotta sitten näillä paikkeilla oli Yoldia-meren ulkosaaristoa ja maankuori oli voimakkaasti  painunut. Nyt Iso Kivimäki on noin 185 m meren pinnan yläpuolella. Viereiseen Kivilampeen verrattuna korkeuseroa tulee yli kolmekymmentä metriä ja kauempana siintävään Kolima-järveen  peräti 70 metriä.

Olen käynyt näkötornilla viime vuosina varmaan parikymmentä kertaa eri vuoden aikoina mutta koko lenkin kiertämisestä oli kulunut varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Päätin lähteä patikoimaan näkötornin puoleisesta reunasta ja syödä eväät vasta reissun päätteeksi laavulle palatessani.

Jätin siis auton hiekkakuopalle ja lähdin kävelemään hiekkatietä varsinaisen reitin alkuun. Polku alkaa samantien nousta mutkitellen kohti Ison Kivimäen lakea. Suunnilleen puolessa välissä on valtava siirtolohkare, joka nojaa toiseen pienempään lohkareeseen, joten sen alle jää "luola", jossa voisi hätätilassa vaikka pitää sadetta. Tätä pienen kesämökin kokoista kiveä olin käynyt kuvaamassa usein, joten kiiruhdin eteenpäin. Kivimäen päällä on kyläseuran rakentama laavu ja tulipaikka sekä puuvaja. Ja tietenkin se näkötorni. Ilmoitustaululla olevasta kartasta tarkistin vielä karttaa ennenkuin lähdin kiertämään reittiä vastapäivään. Jo ensimmäisten satojen metrien aikana tulee varsin selväksi, että Kivimäki on nimensä veroinen; kivi kiven vieressä.


Pehmeämmälle polulle päästyäni kuulostelin etuoikealta kuuluvaa rytinää, joka kuulosti oksien katkeilemiselta ja toistui muutamaan kertaan. Olin huomannut jo muutamia hirven jätöksiä, joten ensimmäinen ajatus oli, että edessä saattaa olla hirvi tai ehkä jopa useampia. Kävelin ympärilleni pälyillen eteenpäin ja hetken päästä erotin tasaisen moottorin hyrinän ja pian sain näkyviinin metsäkoneen joka siellä teki parhaillaan muutaman kymmenen metrin levyistä aukkoa mäntymetsään. Siinä minun hirveni!

Aukon reunassa oli pakko tähystää seuraavaa reittimerkkiä mutta onneksi se näkyi hyvin.  Polku mutkittelee männikössä loivasti alaspäin ja pienen matkaa se kulkee ikiaikaista kulkureittiä, jota pitkin on kuljettu pitäjän koillisosasta kohti Koliman rantaa, josta on päästy veneellä kirkonkylälle.
Notkelmassa männikkö vaihtuu kuusimetsäksi ja maasto selvästi kosteammaksi. Metsäkortteet, saniaiset ja rahkasammalet antavat omat vihreän sävynsä ihailtavaksi.

Hoikkalammen eteläpää on niin kaisloittunut, ettei polulta käsin aluksi näe koko lampea ja ilman viittaa se olis tässä kohti saattanut jäädä huomaamatta. Hieman myöhemmin, kun polku jo lähti nousemaan notkelmasta selvästi ylöspäin lampikin erottui selvästi. Poikkesin polulta rantaan vain näpsäistäkseni muutaman kuvan.

Reitti jatkui metsästä  vanhan hakkuuaukean reunaa seuraillen ja nousi vähitellen rinnettä ylös.  Muutama iso siirtolohkare erottui heinien ja horsmien seasta täälläkin. Auringon porotus alkoi tuntua jo aika pistävältä.
Aukea näytti antavan hyvät olosuhteet kaiken maailman perhosille, joiden tunnistamiseen minun taitoni eivät riitä alkuunkaan; isoja ja pieniä, valkoisia ja tummia, oranssin sävyisiä ja sinisiä.
Mäen päällä on ollut aikoinaan Telala-niminen asuinpaikka ja sen peruja lienevät pihapiirin ketokasvit kuten päivänkakkarat, nurmitädykkeet ja kissankellot. Itse talosta tai muista rakennuksista en erottanut jälkeäkään.  Ison siirtolohkareen katveesta bongasin pikkutalvikkien vierestä yksinäisen maariankämmekän.
 
Telalasta polku laskeutui jälleen kuusimetsän siimekseen ja tällä osuudella olivatkin reitin komeimmat saniaiset ja liekosammalet. Heinikko oli paikoitellen niin tiheää ja korkeaa, että polkua on vaikea erottaa edes metrin parin päähän.

Telalasta puolisen kilometriä kuljettuani erotin vasemmalla Syväjärven sinisenä kimmeltävän pinnan. Pitkospuita pitkin tulla tupsahdin laiturille ja totesin, että siinä olisi mukava pitää juomatauko, kun tuulenvire näytti osuvan siihen sen verran hyvin, etteivät metsässä seuraani liittyneet inisijät häirinneet. Sininen järvi ja taivas, valkoiset poutapilvet, vihreän eri sävyt vastarannalla; mikäs sen kesäisempää!

Juomatauon jälkeen lähdin taas liikkeelle, aikaa oli tähän mennessä noin 2,5 kilometrin taipaleeseen kulunut reilun tunnin verran. Olin kuitenkin pysähtynyt tuon tuostakin kuvaamaan milloin maisemaa ja milloin kasveja tai muita yksityiskohtia, joten käytetty aika ei kuvaa patikointivauhtia.  Polku nousi järvenrannasta kapealle hiekkatielle, jota pitkin oli kuljettava kolmisensataa metriä ennen kuin reitti kääntyi metsään ja kohti Pientä Kivimäkeä eli kivikkoista männikköharjannetta ylös ja alas. Aurinkoisessa rinteessä alkoi olla jo kypsiä mustikoita siellä täällä. Oli pakko maistaa tietenkin.

Varsinainen rakkakivikko tai pirunpelto on sekin jääkauden seurausta: hienojakoisempi maa-aines on huuhtoutunut veden mukana pois muodostaen soraharjuja ja vain kivikko on jäänyt jäljelle. Suuria ja vielä suurempia kiviä tuntui riittävän joka suuntaan. Ymmärrettävästi reitin merkintä tällaiseen maastoon on haastavaa ja välillä piti tarkistaa, missä suunnassa seuraava reittimerkki sijaitsee. Kivikossa joutui kulkemaan todella kieli keskellä suuta, ettei nilkka nyrjähdä tai jalka juutu kiven koloon.  Ympärille katselmista varten oli pakko pysähtyä paikalleen. Hankalimpiin kohtiin oli onneksi tehty pitkokset kulkemista helpottamaan.

Taivaalle alkoi kertyä mustia pilviä ja juuri kun olin keskellä kivikko-osuutta ukkonen alkoi jyrähdellä uhkaavasti. Tuli mieleen, että lapsena minulle oli uskoteltu, että ukkosen jyrinä johtuu siitä, että taivaan isä kippaa kiviä kottikärryistä. No, nyt jos koskaan siltä tosiaan kuulosti. Huvittuneena ajattelin, että tähän kohtaan oli kaiketi kipattu kuorma jos toinenkin. Jyrinä taisi ottaa kivikosta vielä lisäkaikua ja paukkui jo aivan kohdalla. Kivikossa oli vaikea lisätä vauhtia mutta polulla pistin rivakasti töppöstä toisen eteen. Loppumatkasta kuvaaminen jäi muutamaan räpsäisyyn, kun olin varma, että kohtaa saan reippaasti vettä niskaani. Ehdin jo pohtia, että taitaa jäädä makkaratulet tekemättä ja eväät syömättä tällä reissulla. Mummuni tapasi sanailla jotain sellaista kuin " savipilvi sateen tuo, musta muuten kummittelee".  Niin kävi nytkin; sadetta ei tullut. 

Hyvillä mielin kiipesin takaisin näkötornin juurella olevalle laavulle. Siitä on hieno maisema Kivilammen yli kohti Kolimaa. Värkkäsin tulet makkaranpaistoa varten ja hiillosta odotellessani ihailin maisemaa ja hörpin juomista. Huomasin jälleen, että näin lämpimänä päivänä juomisia olisi mennyt enemmän kuin mitä olin mukaani varannut. Kiipesin tietenkin myös näkötorniin, josta on huikasevat näkymät kymmenien kilometrien päähän joka ilmansuuntaan. Mietin, että moni lähtee etsimään tällaisia polkuja ja maisemia paljon kauempaa.  Näkötornin vieraskirjasta päättelin, että moni käy eväsretkellä laavulla mutta harvat kiertävät koko reitin. Mielestäni tämä reitti sopi hyvin päiväretkeksi vaikka lasten kanssa ja laavulla voisi hyvin olla vaikka yötä.  Reitillä on monipuolista maastoa ja kasvillisuutta ja etenkin kivikko-osuus on haasteellinen mutta mielenkiintoinen. Ihan huonojalkaisille reitti ei sovi, on noissa kivikoissa sen verran tasapainoilemista. polku on enimmäkseen hyvin merkitty ja vain parissa kohdassa jouduin hakemaan reittimerkkejä. Kartta löytyy Pihtiputaan palvelut 2017 lehtisestä kuten muutkin paikkakunnan luontoreitit. Ilman karttaakin pärjää mainiosti. Toivottavasti kyläseuralla riittää intoa, rahoitusta ja ahkeria toimijoita ylläpitämään tätä kivaa luontoreittiä jatkossakin!

Sade muuten alkoi vasta kun lähdin ajelemaan takaisin mökille päin mutta sitten satoikin peukalonpään kokoisia rakeita taivaan täydeltä. Koiranilma alkoi rakeilla, kuten muuan ystäväni vitsaili alkukesästä.

Päiväretki Teijon kansallispuistoon

Heinäkuiseksi maanantaiksi oli luvattu aurinkoista keliä, joten päätin lähteä Teijon kansallispuistoon tutkimaan, minkälainen reitti on Sahajärven kierros. Erityisesti minua kiinnosti järven ylitys köysilossilla.  Kansallispuiston reittiselostuksen mukaan matkaa tulisi reilut kahdeksan kilometriä ja korkeuserojakin olisi jonkinverran.

Ajellessani kohti Teijoa radiosta tuli YleSuomen Ajantasa-ohjelma, jossa aiheena oli retkeily- ja eräharrastus. Juontaja ja Suomen Ladun edustaja juttelivat varusteista ja retkikohteista ja vastailivat kuuntelijoiden kommentteihin. Ohjelma vei ajatukset mukavasti tulevaan reissuun, vaikka tällä kertaa oli kyseessä ihan muutaman tunnin päiväretki.

Lähdin Nenustannummen parkkipaikalta kiertämään Sahajärven kierroksen reittiä vastapäivään eli Laviakallion suuntaan. Keli oli mitä mainioin, lämpötila kahdenkymmenen asteen tuntumassa ja taivas sininen; mitä nyt muutama poutapilviköllykkä lipui siellä täällä. Hyvä päiväretki-ilma. Alkuosa reitistä kulki kuusivaltaisessa metsässä nousten vähitellen Hauenkuonon avokalliolle, mistä oli jo ensimmäiset näkymät Hamarinjärvelle.

Kalliolta laskeuduttiin vähitellen suon reunaan, Myöhemmin kartaa tutkiessani huomasin, että kyseessä olikin Hamarinjärven soistunut pohjukka. Ojan tai puron yli oli vanha silta, jonka keskellä oli mielenkiintoisen näköinen härpäke. Yritin tutkailla, mikä se on ja miten se toimii, mutta en keksinyt. Pieni infotaulu olisi ollut paikallaan.

Reilun kahden kilometrin jälkeen polku käy lähellä Hamarijärven rantaa, mutta jos haluaa mennä ihan vesirajaan, merkityltä polulta pitää poiketa. Kävin räpsäisemässä muutaman kuvan, mutta koska tässä kohdassa ei ollut mitään taukopaikan tapaista ja askel tuntui vielä kevyeltä, jatkoin matkaa kohti Laviakalliota. Se on hieno, iso avokallio, joka on jo kymmeniä metrejä ympäristöä korkeammalla. Nousu sinne tapahtui lähes huomaamatta ja polku oli helppo kulkea.





En lakkaa varmaan koskaan ihmettelemästä melkein paljaalla kalliolla kasvavia männyn käkkyröitä; mistä ne oikein saavat voimansa ja miten ne pysyvät pystyssä tuulessä ja myrskyssä? Kiertelin tovin kalliolla edestakaisin ja ihailin keloja ja kallion sileitä pintoja. Maisema avautui kilometrien päähän. Jo pelkästään näiden maisemien takia kannatti lähteä retkelle.

Laviakalliolta polku laskeutui maantien reunaan, jonka toisella puolella on parkkipaikka. Sen takaa polku jatkui kohti Kalasunttia. Tällä parkkipaikalla oli autoja oli paljon jo aamupäivällä, joten arvelin, että saaressa voisi olla enemmänkin porukkaa. Tämä on ilmeisen suosittu lähtöpaikka, koska muutaman sadan metrin mittainen polku Sahajärven rantaan oli kulunut toista metriä leveäksi.


Köysilossille ei sattunut nyt muita retkeilijöitä yhtäaikaa, joten kiskoin köydestä lossin liikkeelle kohti saaren rantaa. Yllättävän kevyesti se kulkikin. Rantaan päästyäni kiipesin niemen kärkeen kalliolle ihailemaan hienoa järvimaisemaa. Kalasuntin laavulla oli useampi lapsiperhevoittoinen retkikunta evästelemässä. Yksi pariskunta oli yöpynyt teltassa ja laitteli aamusyömisiään trangialla, joten hain itselleni taukopaikan hieman kauempaa aurinkoiselta kalliolta.

Termarikahvit juotuani kiertelin pienen lenkin tutkimassa mahdollisia telttapaikkoja, jos vaikka tulisi joskus lähdettyä tänne yöretkelle. Luvattomien nuotioiden jälkiä näkyi monessa kohdassa ja olivatpa jotkut kantaneet halkoja keskelle kuivaa metsää paikkaan, josta laavulle oli korkeintaan 50 metriä matkaa. Laiskuutta, tietämättömyyttä vai välinpitämättömyyttä? Nuotionhan saa tehdä kansallispuistossa vain merkitylle tulipaikalle eikä metsäpalovaroituksen aikana edes sinne. Juuri edellisellä viikolla Teijon kansallispuistossa paloi toista hehtaaria metsää.Metsäpalo oli lähtenyt luvattomasta nuotiosta ja siteä sammutettiin useamman palokunnan voimin pari vuorokautta. Nytkin maasto oli rutikuivaa ja metsäpalovaroitus voimassa.


Evästelytauon jälkeen lähdin jatkamaan matkaa toisella lossilla saaren eteläpuolelle. Nyt meitä oli useampia kyydissä, joten yhteisvoimin kiskoimme lossin vastarannalle. Matkaa lienee satakunta meriä, ellei enemmänkin.  Tuli mieleen, että tämä lossilla kulkeminen olisi varmaan aika kiva ja jännittäväkin juttu lasten kanssa retkeillessä.

Seuraava etappi nousi jälleen vähitellen ylemmäs ja ylemmäs avokalliolle, mistä oli hienot maisemat Sahajärven yli kohti etäällä siintävää horisonttia. Keväälle ennen lehtien puhkeamista järvelle näkyisi varmasti vielä paremmin. Avokalliolla lämpötila tuntui jo helteiseltä vaikka kevyt tuuli viilensikin mukavasti.

Viimeisellä pätkällä kostean lehtomaisen osuuden jälkeen tuli eteen hiekkatieosuus. Onneksi sitä oli vain kolmisensataa metriä ja sitten reitti pujahti taas männikkökankaalle.

Mietin siinä kävellessäni, miten voimakkaita jotkut tuoksumuistot voivat olla. Kuivan männikkökankaan tuoksusta tulivat väistämättä mieleen lapsuuden lähimetsässä vietetyt kuumat kesäpäivät, äidin tekemät, voipaperiin käärityt ruisleipäeväät ja Trip-mehu. Tripin laimeahko appalsiinimehun maku melkein maistui suussa kun tätä muistelin. Todellisuudessa tuskin sain eväitä mukaan päivän touhuihin montaakaan kertaa, vaikka joka päivä metsässä peuhasimmekin kavereiden kanssa. Mutta tuoksu-ja makumuisto jäi.

Lenkille tuli mittaa rannekkeeni mukaan 8.5 kilometriä. Aikaa käytin melkein neljä tuntia, sillä halusin nautiskella maisemasta ja reitistä ja kulkea kiireettömästi kameraa näpsytellen. Kaiken kaikkiaan mukavan vaihteleva reitti ja suurimmaksi osaksi helppokulkuista polkua. Korkeuserot eivät tuntuneet raskailta, kun nousut olivat loivia. Aivan reitin lopussa oli pari kohtaa, missä reittimerkinnät ovat harvassa ja missä helposti lähtisi seuraamaan väärää polkua. Pääosin kuitenkin reitti oli hyvin merkitty ja viitat olivat selkeitä, joten ilman karttaa pärjää tämän kierroksen oikein mainiosti kunhan muistaa minkä nimiseen paikkaan milloinkin on menossa. Minun reissuni kruunasivat parhaassa kukassa olevat maariankämmekät, joita oli monessa kohdassa reitin varrella.  Hyvä retkipäivä, siis!

Yön yli -retki Tiilikkajärvelle

Talvella sain ääniviestin eskari-ikäiseltä lapsenlapselta:" Mumma, voidaanko mennä taas yöretkelle, kun minä olen ollut vain kerran ja minulla on ihan kamalan ikävä telttailua?". Eihän tuollaisesta pyynnöstä voi kieltäytyä. Sopiva retkikohdekin minulla oli  heti mielessä: Rautavaaralla sijaitsevan Tiilikkajärven kansallispuiston Uitonkierto olisi mitaltaan ja maisemiltaan juuri sopiva yhden yön retkelle ja Venäjänhiekalla olisi kiva yöpyä teltassa.


Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna sääennuste vaikutti lupaavalta, joten päätimme lähteä kolmen sukupolven voimin kohti Rautavaaraa lauantaina iltapäivällä. Pikku-Akalla meinasi mennä hermo jo ennen starttia, kun meillä aikuisilla rinkkojen pakkaaminen kesti ja kesti. Teltta ja kolmen ihmisen makuupussit ja -alustat vievät aika paljon tilaa ja varmuuden vuoksi piti ottaa hieman lämpimiä vaatteitakin mukaan. Tottakai monenlaista syötävää ja juotavaa sekä ruokailuvälineet ja keittoastiat ja -välineet tarvittiin myös. Muutaman vekslauksen jälkeen kahden aikuisen rinkat saatiin suunnilleen tasapuolisesti pakattua. Pikku-Akan repussa kannettavaksi tulivat hänen omat lisävaatteensa ja Nalle Puh.


Iltapäivällä puoli viiden paikkeilla pääsimme Sammakkotammen parkkipaikalta metsään. Reitti Venäjänhiekalle kulkee aluksi koivikon halki lähellä järven rantaa ja sitten isojen kuusien katveesta suonreunaa kierrellen. Tällä osuudella osa pitkospuista oli jo vaihdettu sorastukseen ja osassa polkua sorastus oli työn alla. Kaiketi pitkospuiden ylläpito ja korjaaminen on kallista ja hidasta hommaa, joten ainakin tällaisilla metsätaipaleilla sorastus lienee edullisempi vaihtoehto kosteiden paikkojen ylitykseen.

Suurin osa reilun kolmen ja puolen kilometrin matkasta kulkee kuitenkin harjulla kuivan männikkökankaan keskellä. Polku on leveäksi kulunut ja paikoitellen kivikkoinen mutta kaiken kaikkiaan helppokulkuinen. Tuuli vilvoitti harjulla mukavasti eikä hyttysistäkään ollut isommin haittaa. Noin kahden kilometrin kohdalla on muutama penkin pätkä ja siinä mekin pidimme pienen evästauon. Eväiden syöminenhän on retkellä melkein tärkein asia oli sitten nälkä tai ei. Pikku-Akka sai vielä jälkkäriksi energiapatukan, joka näyttikin olevan aika tehokasta ainetta; tyttö paineli harjupolkua juosten eteenpäin. 

Venäjänhiekkaa lähestyttäessä oikealla avautui näkymä kaarisillalle ja vasemmalla erottui puiden lomasta jo Tiilikkajärven sininen selkä. Polku laskeutuu upealle hiekkarannalle, jonka toisessa päässä on pari tulipaikkaa pöytineen sekä huussi ja liiterirakennus. Muutama telttakunta oli jo majoittunut rantamännikköön mutta helposti meillekin löytyi tasainen paikka teltalle. Muutama rohkea oli uimassa tai kahlaili rantavedessä. Eipä aikaakaan, kun Pikku-Akkakin polskutteli matalassa rannassa  ja teki tuttavuutta parin muun lapsen kanssa.

Teltan pystytyksen jälkeen ohjelmassa oli ruokahommia. Tällä kertaa gourmet-ateriana oli italianpataa, johon olimme paistaneet jauhelihan jo mökillä valmiiksi. Olin investoinut 16 euroa näppärään pieneen tilaan taittuvaan trangiaan ja muutaman euron pieneen kaasupulloon. Kävi mielessä, että olisi varmaan kannattanut kokeilla laitteen toimivuus etukäteen mutta mitään ongelmia sen kanssa ei onneksi ilmennyt. Soiva peli, kuten sanonta kuuluu. Näin harvakseltaan yöretkiä tekevälle ihan riittävä systeemi etenkin kun kattila- ja pannusetti on perintökalu vuosimallia 1971. Samanlaisia näyttävät olevan uudetkin.

Ilta oli ihanan lämmin ja aikamme auringossa paistateltuamme ehdotin likalle, että mekin kävisimme uimassa. Eihän se voi kovin kylmää olla kun lapsetkin kerran viihtyivät vedessä vaikka kuinka kauan. Voiko ihminen olla enemmän väärässä? Aivan jäätävän kylmää vettä mutta tulipahan talviturkki heitettyä lopultakin.


Illan ratoksi päätimme käydä vielä kävelemässä Uiton kämpällä ja hakemassa vettä kaivolta seuraavaa päivää varten. Ehdimme jo täyttää yhden pullon ennen kuin huomasimme kaivon vieressä olevan vedenlaaturaportin. "huom! Vesi ei ole juomakelpoista". Tutkimme raporttia tovin ja totesimme, että vesi oli tutkittu 2016 ja ainoa viitearvoista poikkeava oli enterobaktererien määrä. Pähkäilimme hetken ja totesimme, että  veden keittäminen auttanee tähänkin. Hieman kyllä harmitti, ettei mainintaa veden juomakelvottomuudesta ollut kansallispuiston sivuilla tai muillakaan retkisivuilla.  Olimme nimittäin varautuneet vain ekan päivän vedentarpeisiin, koska lähellä kerran on karttaan merkitty kaivo. No, tuumasimme, että keitelläänpä vedet valmiiksi illalla juomapulloihin yöksi jäähtymään. Hienot maisemat tyyneen veteen peilautuvine puineen lievittivät kummasti harmitusta.

Illan ohjelmassa oli myös makkaranpaistoa ja laskevan auringon ihailua. Eihän se ole yöretki eikä mikään jos ei makkaraa paisteta! Täysin tyyni järvi ja pilvetön taivas antoivat hienot puitteet iltanuotiolle. Illan aikana retkeilijöitä oli tullut muutama teltallinen lisää, osa kajakeilla, osa patikoiden. Eräs vanhempi pariskunta istui hetken kanssamme iltanuotiolla makkaraa paistamassa ja juttelemassa. Olivat kuulemma menossa lavatansseihin mutta poikkesivat uteliaisuuttaan Tiilikalle "alkuverryttelyksi". Toivottelivat lähtiessään mukavaa retkeä kaikille kolmelle sukupolvelle. Toivottavasti heillä oli mukava tanssi-ilta.

Näin "kypsässä keski-iässä" teltassa ohuella makuualustalla nukkuminen on vähän niin sun näin: jos ei kolota niska niin sattuu olkapäähän, kylkeen, selkään tai lonkkaan. Heräsin aamulla jo ennen kuutta. Kävin rannassa kävelemässä ja ihailemassa aamuista maisemaa. Kaunis päivä taitaisi tästäkin tulla. Palasin vielä telttaan ja torkuinkin hetken ennen kuin toiset heräsivät. Etenkin lapsi oli nukkunut hyvin "koska nukuttiin teltassa".

 Aamupalan jälkeen päätimme käydä tutkimassa Kalmoniemeä. Kalmoniemi ja Pohjoisniemi ovat pitkiä, kapeita harjumaisia niemiä, jotka kurkottavat toisiaan kohti ja käytännössä halkaisevat Tiilikkajärven kahtia. Kartalla niemien välissä on kapea salmi. Aivan upea maisema tässäkin.   Tällaisella retkellä keskustelut  pian seitsemän vuotta täyttävän neidin kanssa olivat aika mielenkiintoisia; Miks tässä on hiekkaranta? Mikä on käki? Miksi se kukkuu? Mikä on kelo? Miksi puu kuolee pystyyn? Voiks ihminen kuolla pystyyn? Viimeiseen kysymykseen teki mieli vastata, että kyllä jotkut vaikuttavat pystyyn kuolleilta, mutta en viitsinyt hämmentää lapsen päätä.

Palailimme takaisiin leiriin rantaa pitkin. Matkalla Pikku-Akka sai uusia kavereita parista suunnilleen samanikäisestä tytöstä, jotka olivat myös yöretkellä isovanhempiensa kanssa. Sillä aikaa kun tytöt leikkivät rannassa me aikuiset purimme teltan ja pakkasimme taas kamppeita rinkkoihin hiki päässä. Fysiikan lakien vastaisesti rinkka tuntui täydemmältä ja painavammalta kuin tullessa, vaikka eväitä oli syöty urakalla. Mystistä.

Paluumatkan teimme Uitonkierron toista reunaa eli Uitonkämpän ohi ja sitten pitkospuita pitkin suon poikki. Muutama mäntymetsäinen saareke rytmittää tätä reittin osuutta mukavasti. Pikku-Akan mielestä pitkospuut ovat ihania ja hän huokaili tuon tuosta "aah, ihanat pitkospuut!"  Sininen taivas ja vielä keväisenvihreä suoheinä olivat oikeastaan aika hienon näköisiä aurinkoisessa säässä. Suomaisemaa täplittivät valkoisena huojuvat tupasvillat  ja jäykkinä sojottavat suopursut.

 

Suunnilleen puolessä välissä etapppia pidimme jälleen juoma- ja evästelytauon. Useampi ohikulkija naureskeli Pikku-Akan repusta kurkistelevalle Nalle Puhille ja jotkut pysähtyivät juttelemaankin ja kyselemään, miten retkemme oli sujunut. Eräs pariskunta vinkkasi, että yhdessä kohdassa suolla kasvaa punakämmekkää melko lähellä pitkospuita. Kiitos vinkistä!  Uusi kämmekäbongaus minulle.

Koko reissun ainoa erimielisyys lapsen kanssa tuli marssijärjestyksestä viimeisellä noin puolen kilometrin pitkospuupätkällä, missä tiesimme retkipalstojen keskusteluiden perusteella usein nähdyn käärmeitä makoilemassa pitkoksilla. Ehdotin että jompikumpi aikuisista kulkisi edellä, jotta ehtisimme huomata ajoissa, jos käärmeitä näkyisi. Pikku-Akkaa harmitti, kun ei saanut olla matkanjohtajana tällä osuudella. Ja vielä enemmän häntä harmitti, kun emme kuitenkaan nähneet käärmeitä vaikka kuulimme sihinän yhdessä kohdassa. Meitä aikuisia se ei niinkään harmittanut. Mökötystä kesti siihen asti kun kävimme reissun jälkeen Rautavaaran keskustassa ostamassa juotavaa ja jätskit.

Matkaa tuli Venäjänhiekalta Uitonkämpän kautta Sammakkotammelle  nelisen kilometriä ja koko päivälle aamukävelyineen 7,5 km. Yhteensä koko reissulla patikoimme reilut 12 kilometriä, mikä sujui todella reippaasti myös pienimmältä retkeilijältä. Tiilikkajärven hieno hiekkaranta ja muutenkin upeat maisemat tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Porukkaa oli melko paljon päiväretkeilemässä kumpanakin päivänä ja nimenomaan lasten kanssa liikkuville paikka on oikein sopiva myös yöretkikohteeksi. Meilllä jo mietitään ensi kesän yöretkeä.