Äitienpäivänä Lotikkoon

Marttilan eräreitistön helmi on Lotikonkellari, josta olen aikaisemminkin kirjoittanut. Vietin tänä vuonna äitienpäivää yksinäni, joten oli hyvää aikaa lähteä lähiretkelle. Hetken aikaa arvoin tuulikaapissa laittaisinko kumpparit vai jo parhaat päivänsä nähneet tetkikengät. Arvelin. että koska ruohikko ja metsäpalovaroituksi oli ollut Varsinais-Suomessa jo viikon verran, metsämaastokin oisi kuivaa.

Aikaisempien reissujen tapaan lähdin metsäpolulle Ruskolaistentien kautta enkä opastusten mukaiselta Palaisten sorakuopalta. Valitsemani reitti kulkee suurelta osin kallioilla ja kuivalla kankaalla. Metsätien alkuosa olikin erinomaisessa kunnossa. Vain muutamassa notkelmassa oli märempiä paikkoja mutta ne pystyi ohittamaan mättäältä toiselle loikahdellen tai kauempaa kiertäen. Talvimyrskyt olivat kaataneen muutamia puita polun poikki. Ilma oli mitä mainioin ja pysähtelin välillä kuvaamaan laajoina mattoina leviäviä jäkälikköjä tai känkkyräisiä puita. Lintujen kevät konsertti oli parhaimmillaan.

Yksi kostea notkelma oli tiedossa jo etukäteen mutta aikaisemmilla reissuilla siitäkin oli päässyt ohi muutamalla harppauksella kiviä ja kantoja hyödyntäen. Vaan eipä päässyt nyt. Metsätraktori oli jättänyt sammalikkoon renkaidensä levyiset ja syvännäköiset ojat, jotka olivat vettä ja mutalöllöä täynnä. Hetken jo harkitsin että keskeytän reissun tähän, mutta päätin kuitenkin katsella josko löytyisi joku ylityspaikka. Metsä oli joka suunnasta vetistä sammalhetteikköä. Hetken aikaa ihmeteltyäni bongasin tulosuunnasta oikealla leveän lankun joka vei ensimmäisen  hetteikön yli. Lankkua siirtämällä sain keinoteltua itseni raiteiden väliin joka vaikutti kantavalta maalta. Jokaista askelta tunnustellen kuljin eteenpäin. Jostain syystä kompurointi ja mahalaskun turvelöllöön ei houkutellut vaikka turvekylvyt muuten ovatkin kuulemma virkistäviä.

Loivaa rinnettä ylemmäksi kulkiessa maasto alkoi näyttää selvästi kuivemmalta  ja pääsinkin   jatkamaan matkaa Lotikonkellarille vievälle polulle kutakuinkin kuivn jaloin.

Kallio nousee vähitellen yllättävän korkealle ja tuuli tuntui kolealta. Lotikonkellarin laavulla ei tällä kertaa ollut muita, Sain levitellä evästelytarvikkeeni penkille rauhassa. Kun en ollut ihan varma oliko palovaroitus vielä voimassa vai oliko edellisen päivän sade ollut riittävä sen poistamiseen, en tehnyt nuotiota vaan jooin termarikahvit ja söin voileipiä. Kyllä maistuikin mainiosti.  Sen verran tuuli tuntui että oli pakko lisätä vaatetta kesken kaiken: paikallaan ollessa tulee hikiseen selkään äkkiä vilu.

Tottaikai piti käydä Lotikonkellarin rotkomuodostelmaa ihmettelemässä lähempääkin. Rotkon pohjalla oli vielä lunta. Olen käynyt Lotikossa nyt jo monta kertaa parin-kolmen vuoden aikana mutta edelleen ihmettelen ja ihailen tuota merkillistä kallionhalkeamaa,joka on vain vajaan metrin levyinen ja monen metrin syvyinen, kaikenkaikkiaan lähes 50 metriä pitkä pystyseinäinen rotko. Se piiloutuu aika ovelasti eikä päältäpäin osaa hahmottaa sen syvyyttä. Kuinkahan moni kulkija on vahingossa pudonnut kallioiden väliin?

Mielikuvitustani kiehtoo ajatus siitä miten Lotikonkellariin ehkä joskus on piilouduttu viholaiselta tai piilotettu jotain arvokasta. No tuskinpa sentään. Piilossa olemiseen Lotikon kellari on aika ahdas eikä siinä ole säältä suojaavaa luolamaista osaa. Mutta se aarre josta opastaulussakin puhutaan, onkin toinen juttu: "Haltin aarre armon aikaan,löydettävä Lotikosta,kellarista kaivettava."

Kun onnistuin paluumatkallakin ylittämään mutalöllökohdan kuivin jaloin, voi retkeä pitää varsin  onnistuneena. Meni se äitienpäivän kahvittelu näinkin. Tässä vielä muutama kuva matkan varrelta.

Se kevätretki kun kenkä kastui Heinäjoella

 

Heinäjoen luontopolku Pihtiputaan keskustassa on tuttu ja helppo retkikohde. Päätin lähteä pienelle retkelle toukokuun alun vapaapäivän kunniaksi. Kevät oli myöhässä, lunta oli vielä pelloilla ja metsissä mutta monenmoiset muuttolinnut olivat jo palailleet maisemiin. 

Ensimmäiset lintuhavainnot sain jo parkkipaikalla kun astuin autosta ulos: tintien titityytä ja muiden pikkulintujen liverrystä oli metsä täynnä. Kanavan sillalta on aina hauska katsella virran kulkua ja muistella parin viime kesän melontareissuja  ja miettiä, miten erilaiselta maisema näyttääkään vesiltä käsin. Nyt vesi oli tosi korkealla ja virta voimakas. Rannalla oleva vanha venevaja näytti nyykähtäneen entisestään mutta vielä ei virta ollut sitä tempaissut mukaansa. Ainakin viisi telkkää ja pari sorsaa erottui sukeltelemassa. Hyvä alku  retkelle.

Metsäinen osuus oli vielä luminen. Oli itse asiassa helpompi kävellä pitkospuiden vieressä kovaa ankea pitkin kuin liukastella osian lumisilla, osin jäisillä pitkoksilla. Heinäjoen rantaa lähestyttäessä lumi oli selvästi pehmeämpää ja siirryin tasapainoilemaan pitkoksille. Oli siitä muitain kulkenut ja näytti joku astuneen hutiaskeleen upottavan lumen puolelle. Kieli keskellä suuta etenin kohti ponttonisiltaa. Sen ympärillä jäät olivat jo  osittain sulaneet, vaikka yöllisen pakkasen jäljiltä olikin ohutta riitettä molemmin puolin. Hetken aikaa kiikaroin eri suuntiin, mutta vesilinnut ja kurjet eivät näyttäytyneet, vaikka ääniä kuuluikin. 

Retken jännittävin osuus oli tällä kertaa ponttonisillan jälkeen kohti Jokisaarta vievät pitkokset. Ympärillä molemmin puolin pitkospuita vesi kimmelteli aamupäivän auringossa. Tuumasin, että tässä ei parane nyt horjahdella tai käy akalle huonosti. Varovasti eteenpäin siis. Pitkosten pintalankut kelluivat vedessä ja painuivat joka askeleella poikkipuita vasten. Mitä pidemmälle etenin, sitä enemmän vettä huljahti pitkosten päälle.  Siinä vaiheessa kun retkikengän kärki kastui kokonaan, päätin jättää Jokisaaren käymättä ja käännyin takaisin, sillä mikään ei ole niin ikävää kuin märät kengät ja sukat patikoidessa. Kokemusta on.

 Myöhemmin huomasin somessa, että luontopolun ylläpitäjät varoittelivat, että näin kevät tulvan aikana pitkokset saattavat nuljahtaa pois poikkitukien päältä ja siinähän voisi tulla kylmä kylpy kulkijalle. Eli tein oikean ratkaisun. Sinänsä on jännä ilmiö, miten tasapaino tuntuu heti huteralta, kun vettä on kahta puolta. Kesällä, kun samaiset pitkokset ovat heinämättäiden ja vesikasvien ympäröimät, ne tuntuvat paljon leveämmiltä. Nyt pelkkä kääntyminenkin tuntui vaaralliselta. 

Linturetken saldo jäi kokonaisuutena vähän köyhäksi mutta alkumatkan telkät ja paluumatkalla bongaamani palokärki ilahduttivat.