Se kevätretki kun kenkä kastui Heinäjoella

 

Heinäjoen luontopolku Pihtiputaan keskustassa on tuttu ja helppo retkikohde. Päätin lähteä pienelle retkelle toukokuun alun vapaapäivän kunniaksi. Kevät oli myöhässä, lunta oli vielä pelloilla ja metsissä mutta monenmoiset muuttolinnut olivat jo palailleet maisemiin. 

Ensimmäiset lintuhavainnot sain jo parkkipaikalla kun astuin autosta ulos: tintien titityytä ja muiden pikkulintujen liverrystä oli metsä täynnä. Kanavan sillalta on aina hauska katsella virran kulkua ja muistella parin viime kesän melontareissuja  ja miettiä, miten erilaiselta maisema näyttääkään vesiltä käsin. Nyt vesi oli tosi korkealla ja virta voimakas. Rannalla oleva vanha venevaja näytti nyykähtäneen entisestään mutta vielä ei virta ollut sitä tempaissut mukaansa. Ainakin viisi telkkää ja pari sorsaa erottui sukeltelemassa. Hyvä alku  retkelle.

Metsäinen osuus oli vielä luminen. Oli itse asiassa helpompi kävellä pitkospuiden vieressä kovaa ankea pitkin kuin liukastella osian lumisilla, osin jäisillä pitkoksilla. Heinäjoen rantaa lähestyttäessä lumi oli selvästi pehmeämpää ja siirryin tasapainoilemaan pitkoksille. Oli siitä muitain kulkenut ja näytti joku astuneen hutiaskeleen upottavan lumen puolelle. Kieli keskellä suuta etenin kohti ponttonisiltaa. Sen ympärillä jäät olivat jo  osittain sulaneet, vaikka yöllisen pakkasen jäljiltä olikin ohutta riitettä molemmin puolin. Hetken aikaa kiikaroin eri suuntiin, mutta vesilinnut ja kurjet eivät näyttäytyneet, vaikka ääniä kuuluikin. 

Retken jännittävin osuus oli tällä kertaa ponttonisillan jälkeen kohti Jokisaarta vievät pitkokset. Ympärillä molemmin puolin pitkospuita vesi kimmelteli aamupäivän auringossa. Tuumasin, että tässä ei parane nyt horjahdella tai käy akalle huonosti. Varovasti eteenpäin siis. Pitkosten pintalankut kelluivat vedessä ja painuivat joka askeleella poikkipuita vasten. Mitä pidemmälle etenin, sitä enemmän vettä huljahti pitkosten päälle.  Siinä vaiheessa kun retkikengän kärki kastui kokonaan, päätin jättää Jokisaaren käymättä ja käännyin takaisin, sillä mikään ei ole niin ikävää kuin märät kengät ja sukat patikoidessa. Kokemusta on.

 Myöhemmin huomasin somessa, että luontopolun ylläpitäjät varoittelivat, että näin kevät tulvan aikana pitkokset saattavat nuljahtaa pois poikkitukien päältä ja siinähän voisi tulla kylmä kylpy kulkijalle. Eli tein oikean ratkaisun. Sinänsä on jännä ilmiö, miten tasapaino tuntuu heti huteralta, kun vettä on kahta puolta. Kesällä, kun samaiset pitkokset ovat heinämättäiden ja vesikasvien ympäröimät, ne tuntuvat paljon leveämmiltä. Nyt pelkkä kääntyminenkin tuntui vaaralliselta. 

Linturetken saldo jäi kokonaisuutena vähän köyhäksi mutta alkumatkan telkät ja paluumatkalla bongaamani palokärki ilahduttivat.