Pikkulenkki Puurijärven ja Isosuon kansallispuistossa

 

Tänä vuonna retkeily on jäänyt aika vähiin ja blogin kirjoittaminenkin on päässyt unohtumaan. Kuuma kesä houkutteli lähtemään mieluummin vesille kuin rämpimään metsiin ja soille. Muutamia pieniä reissuja on tullut tehtyä yksin ja joitain yhdessä Miehen kanssa, joka meillä asuu. Ehkä kirjoittelen niistä myöhemmin.  

Aloitan kuitenkin tämänpäiväisestä retkestä Huittisten ja Kokemäen rajamailla sijaitsevaan Puurijärven ja Isonsuon kansallispuistoon. Tämä kohde on ollut pitkään listallani, koska se on melkein työmatkan varrella. Sen verran kuitenkin joutuisi poikkeamaan pääväyliltä, että onpa jäänyt käymättä vuodesta toiseen. (Kyllä selityksiä aina löytyy)

Tänä aamuna päätin lähteä ihan varta vasten kiertelemään Isonsuon luontopolun. Puurijärven ja Isosuon kansallispuistossa useimmat reitit ovat lyhyitä pyrähdyksiä lintutorneille, onhan  kyseessä kosteikoissa viihtyvien lajein ja vesilintujen paratiisi. Puurijärveä pidetään yhtenä Suomen tärkeimmistä lintualueista ja sitä on ehdotettu kansainväliseen kosteikkojensuojelusopimukseenkin. Suurella osalla alueesta liikkumista on rajoitettu kesäaikaan tai osassa jopa helmikuun alusta marraskuun loppuun.  Isonsuon luontopolku on reilun kahden kilometrin lenkki suon reunassa ja siitä on pistoreitti Mutilahden lintutornille ja toinen turvesuulille.

Aamupäivän keli oli aurinkoinen mutta melko kolea. Jo parkkipaikalla Mutilahden tien varressa  tuuli tuntui kylmältä. Enpäs muistanut ottaa hanskoja mukaan. No, pitää kävellä reippaasti. Mutilahden lintutornilta oli hienot näkymät soistuvalle järvelle. Tornissa oli muitakin retkeilijöitä kiikaroimassa  lahdenpohjukkaan, jossa parikymmentä joutsenta näytti lipuvan hiljakseen edestakaisin välillä pinnan alta syötävää noukkien. Muita vesilintuja ei silmiini osunut, joten jatkoin matkaa luontopolkua eteenpäin. Voi vain kuvitella, millainen säpinä järvellä on vesilintujen kiivaimman muuton aikaan keväällä ja syksyllä .

Turvesuuli kuulosti kiinnostavalta, joten päätin poiketa tutkimassa, mistä oikein on kyse. Suon reunassa tönötti harmaantunut lato, jonka sisällä oli muutamia kuvia ja tekstitauluja, joissa kerrottiin miten turvetta on nostettu suolta maanparannusaineeksi ja eläinten kuivikkeeksi Turvepaakut on ensin nostettu kuivahtamaan  latoon eli suuliin ja kuljetettu sitten talvella reellä pellolle tai pihapiiriin. Mielenkiintoista maatalouden historiaa.

Pitkospuut olivat hyvässä kunnossa ja seuraavalle tornille oli vain muutamia satoja metrejä. Lintutornista yritin hahmottaa, missä kohtaa olisi Isonsuon korkein kohta. Keidassuot ovat aina keskeltä korkeampia kuin reunoilta. Paljaalla silmällä eteeni aukeava sammalmättäikkö näytti tasaiselta aavalta. Parinsadan hanhen parvi kaarteli suon päällä ja laskeutui kovaan kaakatuksen säestyksellä kauemmas. Liian kauas kuvaamisen kannalta  mutta oli hienon näköistä ja kuuloista.

Pian pitkospuureitti kaartui selvästi kohti metsän reunaa. Suolla kasvavat männyt ovat mielestäni hauskoja vänkkyröitä. Luonnon Bonsai-puita.  Mitä lähemmäs suon reunaa reitti, tuli sitä enemmän oli varvikkoa, kuten suopursuja, vaivaiskoivuja ja juolukkaa. Lakan lehdet olivat jo tummanpunertavia ja muutenkin alkoi syksyn värejä näkyä sekä puissa että varvikossa.  

Aikalailla rauhassa sain tämän pienen lenkin kulkea.  Aivan vielä syksyisen suon värit eivät olleet parhaimmillaan, mutta kuten usein ennenkin, olin tyytyväinen, kun voitin luontaisen laiskuuteni ja lähdin ulkoilemaan. Pieni retki on parempi kuin ei mitään.