Rotkoretkellä Maskussa

                                 

Mies, joka meillä asuu, on alkanut  itsekin ehdotella retkikohteita, mikä viitannee orastavaan kiinnostukseen retkeilyä kohtaan. Muutama viikko sitten pohdittiin, mihin lähtisimme viikonloppuna.  Sään oli luvattu olevan aurinkoinen ja lämmin, joten olisi ollut sääli nydvätä kotinurkissa. Kansallispuistobuumi tuntuu vaikuttavan sen verran, että ihan hullua intoa ei ollut lähteä jonossa kävelemään lähikansallispuistoihin, joten piti keksiä joku uusi kiinnostava kohde kohtuullisen ajomatkan päästä. 

Mies bongasi nettiä selatessaan Maskussa sijaitsevan Härmälän rotkon. Kohde vaikutti mielenkiintoiselta ja kun tuo suunta oli itselle aika vierasta aluetta, päätimme käydä samalla reissulla Rymättylässä ihmettelemässä saaristomaisemia. Reppuun eväät ja kahvit ja varmuudeksi varavaatetta ja aamupäivästä liikkeelle.  Ajo-ohjeet Härmälän rotkolle olivat hiukan kimurantit mutta löytyihän se kohde lopulta, vaikka pienen ylimääräisen kierroksen teimmekin, kun emme huomanneet tien vasemmassa puolella metsän puolella ollutta opastaulua. Auton saimme pienvenesataman viereen parkkiin parin muun  auton viereen. 

Rotko on todella aivan tien vieressä, vaikka sitä ei tieltä käsin osaa yhtään hahmottaa. Polku nousee jyrkästi kapeaan kalliosolaan, jossa seinämät nousevat molemmin puolin parikymmentä metriä korkeina kohti taivasta.  Väistämättä huuliltani karkasi 'wau' -huudahdus ,kun seisahduin kallioseinien väliin ihmettelemään.  Kyllä tässä ihminen tunsi itsensä taas pieneksi luonnonvoimien edessä! Rotkon synty näyttää olevan arvailuiden varassa: maanjäristyskö vai joku muu voima on saanut kallion halkeamaan? Olkoon syy mikä onkaan, mutta terävästi ovat seinämät toisistaan irti leikkautuneet. Muutamassa kohdassa kivenlohkareita on kiilautunut seinämien väliin muodostaen luolamaisia tiloja.

            

Rotkolla on leveyttä parhaimmillaankin vain puolitoista-kaksi metriä ja kapeimmillaan alle metri. Pituutta rotkolla lienee viitisenkymmentä metriä.  Rotko on  kapeudestaan huolimatta kuitenkin hyvin kuljettavissa läpi. Yläpäässä tosin oli aika ahtaita paikkoja ennekuin tupsahdettiin  avokallion reunaan, josta oli tikkaat alemmalle tasolle. Sieltä pääsi polulle, joka kiertää Pakattulan vuoren päälle. Ylhäältä käsin rotkon syvyyttä oli hankala hahmottaa ja hiukan hurjalta tuntuu, että mitään suojakaiteita tai edes varoituskylttejä ei rotkon reunalla ole.  

                                    

                    

Kallion päältä oli hienot maisemat merelle ja pian löytyikin sopiva, tuulensuojainen paikka evästauolle. Evästelyn jälkeen kiertelimme vielä kalliota pidemmälle ja lopulta tulimme metsäpolkua pitkin takaisin maantielle. On vain todettava, että hyvin kätkee metsä tämän huikean paikan. Kannatti käydä.

Syyspatikointia Hevosenlenkillä Isojärvellä

               

Olin haaveillut, että vapaaviikon lopuksi kävisin kiertelemässä Isojärven kansallispuistossa jonkun pidemmän reissun, ehkä jopa yön yli. Aili-myrsky sekoitti viikolle suunniteltuja mökkitalkkarihommia enkä uskaltanut lähteä mökiltä ennen kuin pitkäksi venynyt sähkökatko päättyisi ja saisin hommat pakettiin. Niinpä käytännön syistä jouduin tyytymään lyhyempään päiväretkeen.

     

Isojärven kansallispuisto Jämsän ja Kuhmoisten rajamailla ei ole suuren suuri - vain 22 neliökilometriä. Maasto on kallioista ja mäkistä,  maisemalle tyypilliset murtumalaaksot ja kivikkoisuus ovat  jääkauden jälkiä. Alueen historia on myös metsätalouden historiaa, sillä valtion omistamilla mailla on tehty jo 1800-luvun lopulta alkaen isoja hakkuita. Tukit kuljetettiin hevosvoimin joko Länkipohjaan tai Päijänteelle jota pitkin puutavaran matka jatkui uittamalla sahoille. Isojärvelle Lortikan kämpän lähelle1936 perustetulta taimitarhalta saatiin taimia hakkuiden jälkeisiin istutuksiin. Heretyn ja Lortikan tukkikämpät ovat osa tätä metsähistoriaa ja ne olivat aktiivisessa käytössä alkuperäisessä tarkoituksessaan 1960-luvulle asti. Vuonna 1982 perustettiin Isojärven kansallispuisto ja kämpät on kunnostettu retkeilytarkoituksiin; Heretyssä on kesäkahvila ja Lortikka toimii vuokratupana.

Isojärven kartasta voi  maallikkokin helposti havaita, että korkeuskäyriä on kohtalaisen tiheässä. Retkisuunnitelmaa tehdessä alkoi mietityttää, oliko ajatus 10km lenkistä sittenkin liian vaativa käytettävissä olevaan aikaan nähden. Niinpä päädyin valitsemaan noin 6 km mittaisen Hevosenlenkin, joka ei kulje jyrkimpien nousujen kautta mutta toisaalta hienoja maisemapaikkoja jäisi näkemättä. No, kaikkea ei voi saada.  Hevosenlenkki lähtee Heretyn kämpän vierestä. Olin mielestäni hyvissä ajoin liikkeellä kun ajelin mutkaista kylätietä kohti Isojärveä kymmenen maissa lauantaiaamuna. Parkkipaikka oli kuitenkin jo aivan täynnä ja tienvarsillakin muutamia autoja. Hyvällä tuurilla sain auton mukavasti pysäköityä pienelle levennykselle. Päivä oli aurinkoinen mutta aika tuulinen, joten tuulenpitävä ulkoilutakki oli tarpeen. Olisi ollut fiksua ottaa hanskatkin reppuun eikä jättää auton takapenkille.

         

Alkumatka oli leveää sorastettua polkua, sitten pieni pätkä metsäistä polkua, joka nousi vanhan metsätien reunaa. Tätä metsätietä saikin sitten patikoida aina Hevosjärven rantamaisemaan asti. Syksyinen luonto näytti jo värejään, vaikkei ruska ihan parhaimmillaan ollutkaan. Siihen nähden, että autoja oli lähtöpisteessä paljon, aikalailla rauhassa ja omaa vauhtia sain metsässä kulkea. 

Hevosjärven rantaa lähestyessä taisin katsella enimmäkseen pienen puron poikki kulkevia vanhoja majavien patoja. Järven ranta oli myös erikoinen yhdistelmä kaislikkoa ja pystyyn kuolleita puunrunkoja. Niitä ihmetellessä missasin polkumerkit, jotka ohjasivat lähtemään vasemmalle ylös rinteeseen. Enpä ollut ainoa; hetken päästä meitä oli jo kolme retkikuntaa ihmettelemässä, mihin rannasta pitäisi lähteä. Löytyihän se polun pää, kun tultiin takaisinpäin jonkin matkaa. Polku nousi vähitellen kalliolle seuraillen pitkänomaisen järven rantaa vaihtelevassa maastossa. Muutamat nousut olivat aika jyrkkiä ja hankalakulkuisia. Monessa kohdassa piti hetki tasata sykettä ennen kuin lähdin eteenpäin. Mielessäni kiittelin, että maltoin jättää rankemmat reitit hamaan tulevaisuuteen; kyllä tälläkin reitillä oli ihan riittävästi kiipeämistä huonokuntoiselle. Yhdyspolku pidemmille lenkille oli tulvan takia käyttökiellossa. Onneksi en ollut tällä kertaa menossa tuosta kohti yli!

                        

Olin suunnitellut pitäväni kunnon tauon hieman puolimatkan jälkeen Kuorejärven rannassa olevalla  laavulla. Kieltämättä ehdin jo alkaa kaivata taukoa kallioisia ja kivisiä polkuja könytessä. Yht'äkkiä kuului iloista puheensorinaa ja nuotiosavun tuoksu tuntui nenässä. Laavulla oli toistakymmentä partiolaista ohjaajineen suorittamassa jotain tehtävää, joka kuului nuorten partiojohtaja-koulutukseen. Nuotiolla ehdin vaihtaa kuulumisia  ja reittitietoja yhden vetäjän kanssa hetken ennen kuin seurue katosi kohti seuraavia rasteja ja yöpymispaikkaansa.  Keittelin kahvit nuotiolla ja söin evääni kaikessa rauhassa. Järvenrannassa tuuli tuntui yllättävän kolealta ja hikiseen selkään alkoi hiipiä vilu vaikka olin lisännyt yhden välikerroksen tauon ajaksi. Oli siis aika jatkaa matkaa.

         

                   

Isojärvellä majavien tekosia voi ihastella useassa kohdassa. Lähellä laavupaikkaa pienessä lahdenpohjukassa pystyi selvästi havaitsemaan miten paljon vedenpinta oli noussut. Polkukin oli jouduttu reitittämään ylemmäksi rinteeseen, että patikoijat pääsevät kuivin jaloin eteenpäin. Polku nousi taas rannasta useita kymmeniä metrejä korkeammalle. Syke nousi ja vilu kaikkosi. 

Sammaleisia kiviä katsellessa tuli mieleni lapsuuden satu, jossa menninkäiset muuttuvat päiväksi sammalselkäisiksi kiviksi mutta yön tullen nousevat tanssimaan nuotion ympärille omia peikkotanssejaan.  Jännittävä ajatus. Olisikohan ollut jossa Rudolf Koivun kuvittamassa kirjassa se tarina?  Jostain luonnonoikusta muutamia valtavia, suoraseinäisiä siirtolohkareita nökötti kalliolla; pistää ihmettelemään mistä nekin oli siihen paiskattu.

  

Polku vaihtui leveämmäksi ja osittain sorastetuksi metsätieksi. Enää reilu kilometri maaliin, ajattelin. Miten tämä lyhyehkö lenkki tuntuikin niin raskaalta? Pysähdyin välillä kuvaamaan jotain yksityiskohtia kuten kummallisia kiviä ja kantoja tai hienoja luppoja ja naavoja. Kannuslahden silta ympäristöineen oli myös kiva kuvauspaikka. Siitä oli Heretyn kämpälle enää muutamia satoja metrejä. Yllättävän paljon oli autoja vieläkin parkkipaikalla. myöhään iltapäivällä. Voisin kuvitella, että kaunis syyskuinen viikonloppu houkutteli väkeä vielä yönyliretkelle. Itse olin tyytyväinen päivän patikointiin ,vaikka mieleen jäikin kytemään ajatus yöstä teltassa tai laavulla. Sitä paitsi pitäähän ne Isojärven komeimmat näköalapaikatkin vielä käydä könyämässä. Sitten joskus.

Iso-Melkutinta kiertämässä

Elokuun lopussa vietetään Suomen luonnonpäivää. Taitaa olla tuorein kalenterissa oleva liputuspäivä, muuten. Olimme sopineet meillä asuvan Miehen kanssa, että voisimme käydä patikoimassa jossain tänä viikonloppuna, jos keli olisi suosiollinen. Ehdotin muutamaa suhteellisen lähellä olevaa kohdetta (alle 100km kotoa) ja paria vähän kauempana olevaa. Päädyimme siihen, ettemme lähde kauas tai yön yli -retkelle. vaan tehdään lyhyempi päiväretki jotta viikonloppuna ehditään tehdä myös  arkisia kotihommia. Lopen Räyskälässä oleva Melkuttimien alue tuntui molemmista kiinnostavalta, tosin eri syistä. Miestä kiinnosti nähdä paikka ilmailuharrastajana ja minua sen vuoksi, että olin lukenut ihastelevia kommentteja järvien kirkkaista vesistä.

Melkuttimien alue kuuluu niin sanottuun Hämeen järviylänköön ja on kokonaan Natura2000-aluetta. Kartalta katsottuna alue näyttäytyy pienten järvien pirstomalta harjukankaalta suppineen ja pienine korkeuseroineen. Iso-Melkutin -järveen työntyy muutama pitkä ja kapea harjumainen niemi, joista yksi lähes katkaisee järven. Alueen kasvillisuus on soraharjuille tyypillistä männikköä, jossa aluskasvillisuus on matalaa mustikka- ja puolukkavarvikkoa. Luontoon.fi-sivuilta selvisi sekin, että keväällä alueelta voisi bongata jopa erittäin harvinaista ja rauhoitettua hämeenkylmänkukkaa. 

Aikaisemmista reissuun lähdöistä viisastuneena muistin ladata kameran akun edellisenä iltana.  Monta kertaa olen nimittäin istunut täydessä tällingissä retkikamppeet päällä odottamassa, että akku latautuisi edes puoliksi. Vanheneminen näyttää tuovan viisautta. Tai laiskuutta  tyyliin "pienemmän riesan tie". Aamulla ei siis tarvinnut kuin keittää kahvit termariin ja pakata eväät reppuun. Parkkipaikalla Tauluntien varressa oli kymmenkunta autoa kun kymmenen maissa siihen saavuimme. Selkeät viitat ja keltaiset polkumerkit osoittivat suunnan järvelle päin. Keli oli mitä mainioin , sillä lämpötila oli noussut  15 asteen tuntumaan ja taivaalla oli valkoisia poutapilviä.

Olimme päättäneet kiertää Iso-Melkuttimen myötäpäivään ja pitää juomataukoja tarpeen mukaan. järven toisessa päässä olevalle laavulle voisimme sitten pysähtyä kunnolla evästelemään. Järven rannassa näkyi ensimmäinen reitin kahdesta laavupaikasta mutta emme tietenkään siihen pysähtyneet muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen. Ensimmäiseen niemeen menimme vähän vahingossa; merkit eivät olleet tässä kohti erityisen selkeät mutta arvelimme että seurataan rantaa niin ei kovin kauaksi eksytä ainakaan. No pian huomasimme, että olimme niemen kärkeen johtavalla polulla. Tämä pikkumutka ei sinänsä paljon hidastanut matkantekoa. Seuraava niemi - Tokholmannokka - olikin patikoinnin arvoinen: 350m pitkä ja kapeimmillaan vain kymmenisen metriä leveä niemi jonka keskellä ylös-alas polveilevaa harjannetta kulkeva polku oli mukava mennä ihan loppuun asti. Harjanteella tuuli tuntui viileältä ja takki tarpeelliselta. 

Seuraava niemi oli nimeltään Nappilahdennokka mutta päätimme jättää sen väliin ja suuntasimme eteenpäin kohti  Iso-Melkuttimen ja Vähä-Melkuttimen erottavaa salmea ja sen ylittävää siltaa. Auringossa kimmeltävä järvi erottuikin pian puiden lomassa vasemmalla. Silta näytti hieman mahtipontiselta mutta ehkä kevättulvien aikana vesi on korkeammalla. Olin ajatellut, että tuo silta ja sen ympäristö voisivat olla kiva kuvauspaikka mutta harmittavasti piti antaa tilaa muutamalle maastopyöräilijälle enkä voinut jäädä sillalle toljailemaan. 

Hieman sillan jälkeen alkoi jo tuntua savuntuoksua, joka kantautui lahdenpohjukan vastakkaiselta puolelta laavulta. Muutamia telttoja ja tarppeja erottui värikkäinä läiskinä  laavupaikan lähistöllä. Polku kulki aivan rannan tuntumassa ja veden kirkkaus  oli helppo havaita omin silmin. oli vaikea arvioida veden syvyyttä kun kaikki pohjassa olevat kaatuneet puut sun muut näkyivät selvästi kuin vesilasissa. 

Laavulla ei ollut kuin pari nuorta naista  ja hekin juuri lähdössä. Aloimme puuhaamaan tulia jotta saisimme makkaramme paistettua. Hetken päästä seuraamme liittyi muuta porukkaa melkein ruuhkaksi asti. Yksi ja toinen lisäsi puita nuotioon ja tuntui että toinen toistaan enemmän savuavia puita olivatkin löytäneet. Savusta huolimatta eväsleivät, termarikahvit ja omenapiirakan palat maistuivat hyvältä, kuten ulkona aina. 

Retken loppuosuus oli samanmoista harjumännikköä kuin mitä oli nähty järven toisella puolellakin.  Pienen matkan päässä oli sukeltajaporukoiden oma ranta. Varmasti Melkuttimilla onkin hieno sukeltaa kun näkyvyys veden alla on poikkeuksellisen hyvä. 

Loppuosuudella polku oli kulunut vielä leveämmäksi baanaksi  kuin toisella puolella järveä ja vastaantulijoita oli runsaasti. Ehkä monet kulkevat vain laavulta toiselle ja samaa reittiä takaisin. Maasto on lapsillekin helppoa kuljettavaa vaikka puunjuurakoiden takia askeliaan pitää koko ajan asetella ettei kompuroisi nenälleen.  Yllättävän nopeasti tupsahdimme ekalle laavulle. Tai oikeastaanhan se on tuplalaavu jossa kahden vastakkain rakennetun laavun välissä on tulipaikka. Porukkaa näytti siinäkin olevan runsaasti. 

Matkalla kohti parkkipaikkaa pysähdyimme vielä kuvaamaan pienelle suolammelle, jossa syksyn värit alkoivat jo voittaa kesän vihreyden. Parkkipaikka oli tupaten täynnä ja autoja oli pitkin tienvarsia ja p-paikan ympärillä metsän puolellakin. Meidän ajoituksemme taisi olla aika hyvä, sillä enimmäkseen saimme patikoida ihan rauhassa ja vasta loppumatkasta väkeä oli liiaksi asti. 

Kaiken kaikkiaan patikoitavaa kertyi 9,2 kilometriä. Helppo reitti ja vaikka järvimaisema olikin hieno ja vesi kirkasta, olin  ihan vähän pettynyt. Olin luullut paikkaa enemmän erämaamaiseksi mutta maasto olikin yllättävän kulunutta. Toisaalta hyvä reitti aloitteleville retkeilijöille tai lasten kanssa kulkeville kun maasto ei haasta suurilla korkeuseroilla tai muuten hankalakuluisuudella. Kyllä tämä luonnonpäivän juhlistamiseen kelpasit ällä kertaa. Loppuun vielä muutamia tunnelmapaloja reitin varrelta

Heinäkuun lopun kierros Vitikkamäen luontopolulla

Tänä kesänä olen kierrellyt paljon vanhoja tuttuja polkua, joten blogiinkaan ei ole kertynyt kirjoiteltavaa. Pari päivää sitten bongasin jostain sosiaalisesta mediasta Vitikkamäen luontopolun Pyhäjärven eteläosassa lähellä Pihtiputaan rajaa. Netistä löytyikin sekä kartta että muuta tietoa ja jonkinverran kuviakin tästä Pyhäjärven kaupungin ylläpitämästä reitistä.
Usein on tullut katseltua noita muutamia korkeampia nyppylöitä, jotka mökkimaisemamme horisontissa erottuvat: Tuulimäki, Havukkamäki ja Pohjoismäki. Näistä Pohjoismäki osuu luontopolun varrelle, joten oli mielenkiintoista lähteä katsomaan millaiset maisemat sieltä avautuisivatkaan. Lähdin reissuun aamukahvi termarissa ja aamupalaleivät eväsrasiaan pakattuna. Arvelin että pari kilometriä taivallettuani voisi syödä aamiaisen laavulla. Uskoin pärjääväni hyvillä retkikengillä vaikka reittiselostuksessa sanottiin polun oleva paikoitellen kosteikkoinen.
Nelostieltä Haapamäelle vievältä tieltä (Suezintie) oli viitta luontopolun parkkipaikalle, johon matkaa maantieltä on puolisentoista kilometriä. Ei näkynyt muita autoja parkkipaikalla aamuvarhaisella.

Parkkipaikan vierestä lähti selkesti merkitty polku hakkuuaukean poikki kohti metsikköä; sinne siis!

Suopursut ja muut varvut kahisivat lahkeissa, kun kuljin polkua eteenpäin. Yöllisen sateen jäljiltä oli vielä märkää mutta onneksi retkihousujen lahkeet eivät päästä ihan pientä kosteutta läpi. Sen verran huolimattomasti olin katsonut karttaa parkkipaikalta lähtiessä, että valitsemani polku johtikin suoraan Havukkalammelle eikä reitin pohjoisosaan niinkuin olin ajatellut. No, samapa tuo; taivallan sitten vain puolikkaan eli viitisen kilometriä yhteensä reilun 9 km reitistä.

Havukkalammen maisema näytti mukavalta aamuisessa auringossa. Telkkä pyrähti uimaan jostain suolammen rannan heinikosta eikä tuntunut ollenkaan välittävän meikäläisestä. Lammen rannasta hieman ylempänä oli laavu ja tulipaikka, mutta koska olin taivaltanut vasta hetken, päätin säästää aamukahvini toiselle laavulle, joka osuisi paremmin puolimatkaan.

 Männikkökangasta ja kuusikkoa oli vaihtelevasti. Paikoitellen polun pohja oli pelkkää mutalöllöä ja yritin loikkia mättäillä ja kivillä, etten kastelisi kenkiä ihan märäksi. Turha toivo. Polku lähti vähitellen nousemaan rinnettä ylös ja ajattelin jo että nyt märkyys helpottaa. Paitsi että yhdessä kohdassa polku oli enemmänkin puro, joka iloisesti solisi minua vastaan.  Onneksi välillä oli pieni kallioinen osuus, jossa ei ollut juurinaan aluskasvillisuutta vaan pelkkää sammalta ja jäkälää.

Opastaulu jyrkän kallioseinän vieressä kertoi alueen geologisesta historiasta ja jääkauden merkeistä alueen luonnossa. Muutenkin opastauluja oli kivasti siellä täällä reitin varrella ja "olet nyt tässä"- kartat helpottivat reitin hahmottamista.Näistä pisteet reitin ylläpitäjille.

Kylmänkolonlampi ja sen rannalla oleva siisti laavu putkahtivat eteeni hieman yllättäen. Kukahan lienee tuonkin lammen nimennyt? Sinänsä kahden kallioisen mäen välinen notkelma voisi olla talvella hyvinkin kylmä kolo! En alkanut tulia tekemään, kun ei siihen ollut erityistä tarvetta. Aamukahvi voileipineen maistui hyvältä kuten luonnossa aina. Aurinko paistoi mukavasti ja housunlaahkeet kuivuivat hetkessä mutta kengät ja sukat tuntuivat läpimäriltä; toivottavasti ei vaan al hiertämään rakoille loppumatkasta!

Lepohetken jälkeen jatkoin matkaa Pohjoismäelle. Ei sieltä kovin hyvin  Elämäjärvelle näkynyt, kun puut olivat edessä mutta muutaman kuvan räpsäisin kuitenkin "kotiinpäin". Matkaa Pohjoismäeltä meidän mökille on linnuntietä vain vajaat kahdeksan kilometriä, autolla joutuu kiertämään lähes 30 km matkan. Isäni puhui aina siitä, että Suomenselän harju on vedenjakaja jonka pohjoispuolelta joet laskevat Pohjanlahteen ja eteläpuolelta vedet kulkevat kohti Suomenlahtea. Sitäkin muistan meidän lapsena pohtineen, että jos harju jostain syystä murtuisi kapeimmasta kohdasta niin Pyhäjärvi tyhjenisi, koska eteläpuolen järvet ovat paljon alempana merenpintaan nähden.  Tällaisia juttuja muistellen jatkoin matkaa. Polku kulki pitkin kallion harjannetta ja siinä sain nauttia hienoista jäkäliköistä.  

Koko reissun ainoa muu ihminen tuli vastaan juuri kun polku lähti laskeutumaan  Pohjoismäeltä alas. Muutaman sana vaihdoimme ja sitten kumpikin jatkoimme omaan suuntaamme.

Luontopolku sivuaa Niinikorven luonnonsuojelualueen reunaa.  Niinikorvessa on yksi pohjoisimmista luontaisista metsälehmuksen kasvupaikoista, kerrottiin opastaulussa. Olinkin etukäteen miettinyt, mitähän erityistä suojeltavaa tuolla olisi ja nyt tämäkin selvisi.  En kyllä bongannut yhtään lehmusta mutta valtavia kuusia sitäkin enemmän.

Aivan reitin loppuosa kulki metsäautotietä. Yleensä en tykkää tarpoa tietä pitkin mutta tällä kertaa se tuntui suorastaan helpotukselta: retkikengät olivat litimärät ja tietä kulkiessa ei ne ainakaan kastuisi lisää.

Kaiken kaikkian mainio luontopolku, erinomaisen hyvin merkitty reitti ja hyvät opasteet. Erittäin siistit laavut tulipaikkoineen. Maasto oli monipuolista eikä kovin raskasta kulkea muutamasta reippaasta noususta huolimatta.Tämä kiertämäni vajaa viisi kilometrinen sopisi oikein hyvin lastenkin kanssa kuljettavaksi ja ehkä jopa yönyli-retkikohteeksi. Laavuilla olisi ihan hyvä yöpyä.

Ehkä ne kumpparit olisi olleet parempi valinta, toteaa hän jälkiviisaasti.