Marttilan eräreitistön helmi on Lotikonkellari, josta olen aikaisemminkin kirjoittanut. Vietin tänä vuonna äitienpäivää yksinäni, joten oli hyvää aikaa lähteä lähiretkelle. Hetken aikaa arvoin tuulikaapissa laittaisinko kumpparit vai jo parhaat päivänsä nähneet tetkikengät. Arvelin. että koska ruohikko ja metsäpalovaroituksi oli ollut Varsinais-Suomessa jo viikon verran, metsämaastokin oisi kuivaa.
Aikaisempien reissujen tapaan lähdin metsäpolulle Ruskolaistentien kautta enkä opastusten mukaiselta Palaisten sorakuopalta. Valitsemani reitti kulkee suurelta osin kallioilla ja kuivalla kankaalla. Metsätien alkuosa olikin erinomaisessa kunnossa. Vain muutamassa notkelmassa oli märempiä paikkoja mutta ne pystyi ohittamaan mättäältä toiselle loikahdellen tai kauempaa kiertäen. Talvimyrskyt olivat kaataneen muutamia puita polun poikki. Ilma oli mitä mainioin ja pysähtelin välillä kuvaamaan laajoina mattoina leviäviä jäkälikköjä tai känkkyräisiä puita. Lintujen kevät konsertti oli parhaimmillaan.
Yksi kostea notkelma oli tiedossa jo etukäteen mutta aikaisemmilla reissuilla siitäkin oli päässyt ohi muutamalla harppauksella kiviä ja kantoja hyödyntäen. Vaan eipä päässyt nyt. Metsätraktori oli jättänyt sammalikkoon renkaidensä levyiset ja syvännäköiset ojat, jotka olivat vettä ja mutalöllöä täynnä. Hetken jo harkitsin että keskeytän reissun tähän, mutta päätin kuitenkin katsella josko löytyisi joku ylityspaikka. Metsä oli joka suunnasta vetistä sammalhetteikköä. Hetken aikaa ihmeteltyäni bongasin tulosuunnasta oikealla leveän lankun joka vei ensimmäisen hetteikön yli. Lankkua siirtämällä sain keinoteltua itseni raiteiden väliin joka vaikutti kantavalta maalta. Jokaista askelta tunnustellen kuljin eteenpäin. Jostain syystä kompurointi ja mahalaskun turvelöllöön ei houkutellut vaikka turvekylvyt muuten ovatkin kuulemma virkistäviä.
Loivaa rinnettä ylemmäksi kulkiessa maasto alkoi näyttää selvästi kuivemmalta ja pääsinkin jatkamaan matkaa Lotikonkellarille vievälle polulle kutakuinkin kuivn jaloin.
Kallio nousee vähitellen yllättävän korkealle ja tuuli tuntui kolealta. Lotikonkellarin laavulla ei tällä kertaa ollut muita, Sain levitellä evästelytarvikkeeni penkille rauhassa. Kun en ollut ihan varma oliko palovaroitus vielä voimassa vai oliko edellisen päivän sade ollut riittävä sen poistamiseen, en tehnyt nuotiota vaan jooin termarikahvit ja söin voileipiä. Kyllä maistuikin mainiosti. Sen verran tuuli tuntui että oli pakko lisätä vaatetta kesken kaiken: paikallaan ollessa tulee hikiseen selkään äkkiä vilu.
Tottaikai piti käydä Lotikonkellarin rotkomuodostelmaa ihmettelemässä lähempääkin. Rotkon pohjalla oli vielä lunta. Olen käynyt Lotikossa nyt jo monta kertaa parin-kolmen vuoden aikana mutta edelleen ihmettelen ja ihailen tuota merkillistä kallionhalkeamaa,joka on vain vajaan metrin levyinen ja monen metrin syvyinen, kaikenkaikkiaan lähes 50 metriä pitkä pystyseinäinen rotko. Se piiloutuu aika ovelasti eikä päältäpäin osaa hahmottaa sen syvyyttä. Kuinkahan moni kulkija on vahingossa pudonnut kallioiden väliin?
Mielikuvitustani kiehtoo ajatus siitä miten Lotikonkellariin ehkä joskus on piilouduttu viholaiselta tai piilotettu jotain arvokasta. No tuskinpa sentään. Piilossa olemiseen Lotikon kellari on aika ahdas eikä siinä ole säältä suojaavaa luolamaista osaa. Mutta se aarre josta opastaulussakin puhutaan, onkin toinen juttu: "Haltin aarre armon aikaan,löydettävä Lotikosta,kellarista kaivettava."
Kun onnistuin paluumatkallakin ylittämään mutalöllökohdan kuivin jaloin, voi retkeä pitää varsin onnistuneena. Meni se äitienpäivän kahvittelu näinkin. Tässä vielä muutama kuva matkan varrelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti