Kivimäen kierros on nimensä mukainen

Kivimäen kierros on Pihtiputaan Korppisilla oleva noin viiden kilometrin mittainen rengasreitti, joka kiertää vaihtelevassa maastossa Ison ja Pienen Kivimäen, Hoikkalammen ja Syväjärven ympäri.  Patikkareissun voi aloittaa joko entiseltä kyläkoululta eli nykyiseltä kylätalolta tai Kivimäelle rakennetun näkötornin lähellä olevalta entiseltä hiekkakuopalta.


Iso ja Pieni kivimäki ja niiden välinen rakkakivikko ovat näkyviä merkkejä jääkauden jäljistä. Noin 11000 vuotta sitten näillä paikkeilla oli Yoldia-meren ulkosaaristoa ja maankuori oli voimakkaasti  painunut. Nyt Iso Kivimäki on noin 185 m meren pinnan yläpuolella. Viereiseen Kivilampeen verrattuna korkeuseroa tulee yli kolmekymmentä metriä ja kauempana siintävään Kolima-järveen  peräti 70 metriä.

Olen käynyt näkötornilla viime vuosina varmaan parikymmentä kertaa eri vuoden aikoina mutta koko lenkin kiertämisestä oli kulunut varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Päätin lähteä patikoimaan näkötornin puoleisesta reunasta ja syödä eväät vasta reissun päätteeksi laavulle palatessani.

Jätin siis auton hiekkakuopalle ja lähdin kävelemään hiekkatietä varsinaisen reitin alkuun. Polku alkaa samantien nousta mutkitellen kohti Ison Kivimäen lakea. Suunnilleen puolessa välissä on valtava siirtolohkare, joka nojaa toiseen pienempään lohkareeseen, joten sen alle jää "luola", jossa voisi hätätilassa vaikka pitää sadetta. Tätä pienen kesämökin kokoista kiveä olin käynyt kuvaamassa usein, joten kiiruhdin eteenpäin. Kivimäen päällä on kyläseuran rakentama laavu ja tulipaikka sekä puuvaja. Ja tietenkin se näkötorni. Ilmoitustaululla olevasta kartasta tarkistin vielä karttaa ennenkuin lähdin kiertämään reittiä vastapäivään. Jo ensimmäisten satojen metrien aikana tulee varsin selväksi, että Kivimäki on nimensä veroinen; kivi kiven vieressä.


Pehmeämmälle polulle päästyäni kuulostelin etuoikealta kuuluvaa rytinää, joka kuulosti oksien katkeilemiselta ja toistui muutamaan kertaan. Olin huomannut jo muutamia hirven jätöksiä, joten ensimmäinen ajatus oli, että edessä saattaa olla hirvi tai ehkä jopa useampia. Kävelin ympärilleni pälyillen eteenpäin ja hetken päästä erotin tasaisen moottorin hyrinän ja pian sain näkyviinin metsäkoneen joka siellä teki parhaillaan muutaman kymmenen metrin levyistä aukkoa mäntymetsään. Siinä minun hirveni!

Aukon reunassa oli pakko tähystää seuraavaa reittimerkkiä mutta onneksi se näkyi hyvin.  Polku mutkittelee männikössä loivasti alaspäin ja pienen matkaa se kulkee ikiaikaista kulkureittiä, jota pitkin on kuljettu pitäjän koillisosasta kohti Koliman rantaa, josta on päästy veneellä kirkonkylälle.
Notkelmassa männikkö vaihtuu kuusimetsäksi ja maasto selvästi kosteammaksi. Metsäkortteet, saniaiset ja rahkasammalet antavat omat vihreän sävynsä ihailtavaksi.

Hoikkalammen eteläpää on niin kaisloittunut, ettei polulta käsin aluksi näe koko lampea ja ilman viittaa se olis tässä kohti saattanut jäädä huomaamatta. Hieman myöhemmin, kun polku jo lähti nousemaan notkelmasta selvästi ylöspäin lampikin erottui selvästi. Poikkesin polulta rantaan vain näpsäistäkseni muutaman kuvan.

Reitti jatkui metsästä  vanhan hakkuuaukean reunaa seuraillen ja nousi vähitellen rinnettä ylös.  Muutama iso siirtolohkare erottui heinien ja horsmien seasta täälläkin. Auringon porotus alkoi tuntua jo aika pistävältä.
Aukea näytti antavan hyvät olosuhteet kaiken maailman perhosille, joiden tunnistamiseen minun taitoni eivät riitä alkuunkaan; isoja ja pieniä, valkoisia ja tummia, oranssin sävyisiä ja sinisiä.
Mäen päällä on ollut aikoinaan Telala-niminen asuinpaikka ja sen peruja lienevät pihapiirin ketokasvit kuten päivänkakkarat, nurmitädykkeet ja kissankellot. Itse talosta tai muista rakennuksista en erottanut jälkeäkään.  Ison siirtolohkareen katveesta bongasin pikkutalvikkien vierestä yksinäisen maariankämmekän.
 
Telalasta polku laskeutui jälleen kuusimetsän siimekseen ja tällä osuudella olivatkin reitin komeimmat saniaiset ja liekosammalet. Heinikko oli paikoitellen niin tiheää ja korkeaa, että polkua on vaikea erottaa edes metrin parin päähän.

Telalasta puolisen kilometriä kuljettuani erotin vasemmalla Syväjärven sinisenä kimmeltävän pinnan. Pitkospuita pitkin tulla tupsahdin laiturille ja totesin, että siinä olisi mukava pitää juomatauko, kun tuulenvire näytti osuvan siihen sen verran hyvin, etteivät metsässä seuraani liittyneet inisijät häirinneet. Sininen järvi ja taivas, valkoiset poutapilvet, vihreän eri sävyt vastarannalla; mikäs sen kesäisempää!

Juomatauon jälkeen lähdin taas liikkeelle, aikaa oli tähän mennessä noin 2,5 kilometrin taipaleeseen kulunut reilun tunnin verran. Olin kuitenkin pysähtynyt tuon tuostakin kuvaamaan milloin maisemaa ja milloin kasveja tai muita yksityiskohtia, joten käytetty aika ei kuvaa patikointivauhtia.  Polku nousi järvenrannasta kapealle hiekkatielle, jota pitkin oli kuljettava kolmisensataa metriä ennen kuin reitti kääntyi metsään ja kohti Pientä Kivimäkeä eli kivikkoista männikköharjannetta ylös ja alas. Aurinkoisessa rinteessä alkoi olla jo kypsiä mustikoita siellä täällä. Oli pakko maistaa tietenkin.

Varsinainen rakkakivikko tai pirunpelto on sekin jääkauden seurausta: hienojakoisempi maa-aines on huuhtoutunut veden mukana pois muodostaen soraharjuja ja vain kivikko on jäänyt jäljelle. Suuria ja vielä suurempia kiviä tuntui riittävän joka suuntaan. Ymmärrettävästi reitin merkintä tällaiseen maastoon on haastavaa ja välillä piti tarkistaa, missä suunnassa seuraava reittimerkki sijaitsee. Kivikossa joutui kulkemaan todella kieli keskellä suuta, ettei nilkka nyrjähdä tai jalka juutu kiven koloon.  Ympärille katselmista varten oli pakko pysähtyä paikalleen. Hankalimpiin kohtiin oli onneksi tehty pitkokset kulkemista helpottamaan.

Taivaalle alkoi kertyä mustia pilviä ja juuri kun olin keskellä kivikko-osuutta ukkonen alkoi jyrähdellä uhkaavasti. Tuli mieleen, että lapsena minulle oli uskoteltu, että ukkosen jyrinä johtuu siitä, että taivaan isä kippaa kiviä kottikärryistä. No, nyt jos koskaan siltä tosiaan kuulosti. Huvittuneena ajattelin, että tähän kohtaan oli kaiketi kipattu kuorma jos toinenkin. Jyrinä taisi ottaa kivikosta vielä lisäkaikua ja paukkui jo aivan kohdalla. Kivikossa oli vaikea lisätä vauhtia mutta polulla pistin rivakasti töppöstä toisen eteen. Loppumatkasta kuvaaminen jäi muutamaan räpsäisyyn, kun olin varma, että kohtaa saan reippaasti vettä niskaani. Ehdin jo pohtia, että taitaa jäädä makkaratulet tekemättä ja eväät syömättä tällä reissulla. Mummuni tapasi sanailla jotain sellaista kuin " savipilvi sateen tuo, musta muuten kummittelee".  Niin kävi nytkin; sadetta ei tullut. 

Hyvillä mielin kiipesin takaisin näkötornin juurella olevalle laavulle. Siitä on hieno maisema Kivilammen yli kohti Kolimaa. Värkkäsin tulet makkaranpaistoa varten ja hiillosta odotellessani ihailin maisemaa ja hörpin juomista. Huomasin jälleen, että näin lämpimänä päivänä juomisia olisi mennyt enemmän kuin mitä olin mukaani varannut. Kiipesin tietenkin myös näkötorniin, josta on huikasevat näkymät kymmenien kilometrien päähän joka ilmansuuntaan. Mietin, että moni lähtee etsimään tällaisia polkuja ja maisemia paljon kauempaa.  Näkötornin vieraskirjasta päättelin, että moni käy eväsretkellä laavulla mutta harvat kiertävät koko reitin. Mielestäni tämä reitti sopi hyvin päiväretkeksi vaikka lasten kanssa ja laavulla voisi hyvin olla vaikka yötä.  Reitillä on monipuolista maastoa ja kasvillisuutta ja etenkin kivikko-osuus on haasteellinen mutta mielenkiintoinen. Ihan huonojalkaisille reitti ei sovi, on noissa kivikoissa sen verran tasapainoilemista. polku on enimmäkseen hyvin merkitty ja vain parissa kohdassa jouduin hakemaan reittimerkkejä. Kartta löytyy Pihtiputaan palvelut 2017 lehtisestä kuten muutkin paikkakunnan luontoreitit. Ilman karttaakin pärjää mainiosti. Toivottavasti kyläseuralla riittää intoa, rahoitusta ja ahkeria toimijoita ylläpitämään tätä kivaa luontoreittiä jatkossakin!

Sade muuten alkoi vasta kun lähdin ajelemaan takaisin mökille päin mutta sitten satoikin peukalonpään kokoisia rakeita taivaan täydeltä. Koiranilma alkoi rakeilla, kuten muuan ystäväni vitsaili alkukesästä.