Syysretki Norefjellille

 Onko mitään mukavampaa kuin vanhojen ystävien tapaaminen monen vuoden jälkeen? On, nimittäin syysretki tunturiin vanhojen ystävien kanssa, joita ei ole nähnyt vuosikausiin!

Sain muutama viikko sitten Osloon mieluisan vieraan Suomesta. Ystävyys on kantanut jo vuosikymmeniä, vaikka yhteydenpidossa on välillä ollut taukoja kummankin perhe- ja työkiireiden takia. Kolmas opiskeluaikaisen porukkamme jäsen on asunut Norjassa jo pitkään ja sovimme, että vietämme viikonlopun hänen luonaan.

Lokakuun alun sunnuntaille oli luvattu pilvistä ja aika koleaa mutta sateetonta säätä, joten pystyimme toteuttamaan suunnitelman patikkaretkestä Norefjellillä.
Norefjell on reilut 1300 m korkea tunturi alle kahden tunnin ajomatkan päässä Oslosta. Se on suosittu hiihto- ja laskettelupaikka pääkaupunkiin nähden sopivan sijaintinsa vuoksi-. Yli kilometrin korkeudessa hiihtokausi on pitkä; lumi tulee aikaisin ja sulaa myöhään. Aivan vielä lokakuun alkupäivinä lunta ei vielä ollut vaikka säätiedotus vähän uhkailikin lumisateilla vuorille.

Meidän patikkaretkemme lähtöpaikka oli n 800 m meren pinnan tasosta oleva hiihtokeskus Boeseterissä. Siitä lähtee  patikointireittejä ja latupojia joka ilmansuuntaan. Me suuntasimme kohti tunturien välisestä notkelmasta virtaavaa putousta. Alkupätkä oli kävelytietä loivaan ylämäkeen. Juttu luisti mainiosti ja ympärillä oleva maisema helli silmää ja sielua. Paras ruska oli jo ehkä ohi, mutta emme antaneet sen haitata vaan nautimme maisemista täysillä.

 

Pienen puron ylityksen jälkeen piti hieman hakea seuraavaa polun päätä. Kahden suunnistajan kanssa patikoidessa voi olla kuitenkin kohtuullisen varma, että oikea suunta löytyy vaikkeivat reittimerkinnät paljon auttaneetkaan.

Tämä osuus oli kivistä rinnettä pitkin ylöspäin

kiemurtelevaa polkua, joka oli sateiden jäljiltä paikoitellen sohjoontunut sammal-mutamössöksi. Tällaisessa maastossa ei oikein voi kuvata ja kulkea yhtäaikaa, kun pitää katsella mihin askeleensa asettaa. Eihän meillä ollut mitään kiirettä, joten pysähtelin välillä ihailemaan ympäröivää maisemaa kameran linssin läpi. Muita kulkijoita oli harvakseltaan, osa matkalla ylös , osa tulosssa jo takaisinpäin. Kantamuksien koosta päättelin, että samanlaisia päiväretkeilijöitä muutkin olivat kuin me; repussa termari, vesipullo ja evästä sekä vähän lisävaatteita kaiken varalta.

 

 Pilvinen sää antoi oman 'laveerauksensa' kauempana näkyville tuntureille. Sitä en saanut kunnolla vangituksi kuviin, mutta ehkä mielikuvitus paikkaa sen, mitä kamera ei napannut

  Mitä ylemmäksi kiipesimme, sitä enemmän tuuli alkoi tuntua läpitunkevan kylmältä. Rinnettä olis jatkunut vielä ties kuinka pitkään mutta päätimme hakea suojaisan paikka pienestä notkelmasta kahvitaukoa varten. Siitä olikin mukava sihtailla pidemmällä objektiivilla vesiputoukselle. En lakkaa ihmettelemästä, mistä vettä riittää kun tämäkin putous näytti alkava aivan tyhjästä.
Kahvi ja voileivät eivät missään maistu yhtähyviltä kuin reppuretkellä.  Kun mausteena on vielä mainioita muisteloita ja naurunrätkätystä niin avot! Voiko enempää toivoa! Todella rentouttavaa retkeilyä kaikin puolin.

 Myöhemmin katselin kartasta, että taukopaikkamme oli noin 1100 mmpy.  Tulimme siihen tulokseen että emme jatka enää ylemmäs, koska takaisikin pitää jaksaa tulla. Yhteenlaskettu vammahistoriamme on kohtuullisen kattava, joten arvelimme, että on parempi ottaa varman päälle ja kävellä takaisin kivistä polkua hyvissä voimissa, eikä koivet väsymyksestä tutisten. Suunnistajat päättivät, että koukkaamme puron ylityksen jälkeen toista reittiä takaisin hiihtokeskukselle. Mikäs siinä! Nyt kävelytien kahden puolen oli niittymäisiä lämpäreitä joiden heinikon keltaiset sävyt muodostivat hienon kontrasti havupuiden vihreälle, maaruskan punerrukselle ja harmaille kivenjärkäleille ja kallioseinille. Ja siitä se ajatus sitten lähti, seuraavaa yhteistä ruskaretkeä odotellessa...