Kinkunsulattelua kansallispuistossa

Tapaninpäivän aamuna suuntasimme auton nokan kohti Pyhä-häkin kansallispuistoa pienelle patikkaretkelle joulunpyhien herkuttelun ja löhöilyn vastapainoksi.

Pari astetta pakkasta ja koko lailla pilvistä keliä oli tiedossa. Yrityksistä huolimatta en saanut kansallispuiston omilta sivuilta sen paremmin kuin kaupungin sivuiltakaan selkoa siitä, onko ladut jo ajettu tai ovatko polut kävellen kuljettavissa. Päädyimme ottamaan sukset mukaan varmuuden vuoksi. Se oli kuitenkin turhaa, sillä heti Pyhä-Häkin portilta katsoen oli selvää, että kävellen kulkijoita oli ollut riittävästi pitämään polut auki edellisillan lumisateesta huolimatta. Parkkipaikalla oli nytkin muutama auto. Ja heti meidän jälkeemme siihen kurvasi moottoripyörällä kypsässä iässä oleva motoristi, joka kehui olevansa perinteisellä tapaninajelulla. Hurjaa touhua!
Luminen metsä oli hiljainen ja ihmettelimme, missä kaikki muut kulkijat mahtoivat olla, kun ketään ei näkynyt. Suuntasimme askeleemme ensin kohti Isoa Puuta, jonne parkkipaikalta on vain kilometrin verran matkaa. Polku oli kapea mutta yllättävän hyvässä kunnossa; olin odottanut rankempaa lumessa tarpomista .

 Pyhä-Häkin kansallispuiston omaleimaisin alue on vanha aarniometsä, jossa vanhimmat puut ovat yli 400 -vuotiaita ja 200-vuotiaita kilpikaarnaisia mäntyjä ja valtavia keloja on laskematon määrä. Metsäpalotkaan eivät ole näitä jättiläisiä tuhonneet, vaikka palokoroja näkyikin siellä täällä. Vanha Iso Puu on arviolta 500 vuotta vanha mutta jo kokonaan kelottunut. Uusi Iso Puu on reilut sata vuotta nuorempi ja ympärysmitaltaan noin puoli metriä pienempi. Aika lyhyiltä tuntuivat meikäläisen käsivarret kun metrin verran jäi puuttumaan siitä, että saisi sormenpäät yhteen puuta halatessa. Kelottunut runko näytti läheltä katsoen olevan liikkeessä.

 Isoa puuta aikamme ihmeteltyämme päätimme kierrellä vielä Mastomäen kautta ,jottei tarvitsisi kävellä samaa reittiä takaisin. Jykevää metsää riitti tällekin osuudelle. On pidettävä melkeinpä ihmeenä, että tuo metsä on saanut kasvaa kaikessa rauhassa. satoja vuosia. Kansallispuiston sivuilla kerrotaan, että Isojaon yhteydessä soiden  keskellä oleva metsä ei kelvannut kenellekään vaan jäi kruununmetsäksi. Yli sata vuotta sitten Pyhä-Häkin aarniometsän harvinaisuus ja arvo luontokohteena jo ymmärrettiin ja se suojeltiin. Hyvä niin.  Oli mukava tallustella lumisessa metsässä ja antaa ajatusten vaeltaa omia reittejään.  Välillä piti tietenkin pysähtyä ihmettelemään tuulenkaatoja ja sitkeästi pystyssä seisovia käkkäräoksaisia keloja. Lumipeitto kivien ja kaatuneiden puiden  päälläteki maisemasta pumpulisen näköisen.

Polkujen risteyksessä mietimme hetken josko olisimme vielä tarponeet Kotajärven keittokatokselle mutta päätimme sitten jättää sen väliin ja suuntasimme kohti Riihinevaa. Pitkospuilla sai kulkea kieli keskellä suuta, ettei horjahda kosteikkoon. Muutamissa paikoissa nimittäin suolammikot olivat aivan sulia. Pilvisessä säässä lumisessa suomaisemassa näytti olevan vain harmaa-asteikon eri sävyjä, eikä muita värejä ollenkaan. suolta polku kaarsi taas metsän suojaan ja yllättävän nopeasti tupsahdimme kansallispuiston portille. Koko 3,7 km retkeen meni puolisentoista tuntia eli kiirettä ei kulkiessa pidetty mutta kaipa tuossakin jokunen kinkkusiivu tuli sulatettua.