Vuoden viimeinen reppuretki

Uuden vuoden aattona aurinko pilkahti esiin koko viikon kestäneiden sateisten ja pilvisen harmaiden päivien jälkeen. Täällä Lounais-Suomessa ei lumesta ole tietoakaan mutta voisinhan tehdä "no onkos tullut kesä"- henkisen talviretken. Hetken mietin ,lähtisinkö Liesjärvelle vai Teijolle, joihin matkaa meiltä on suunnilleen saman verran. Teijo vei voiton tällä kertaa. 
Kuten niin monesti aiemminkin lähtö viivästyi, koska kameran akku oli melkein tyhjä. Milloinkahan oppisin laittamaan akun lataukseen heti reissulta tultuani ,ettei tarvitsisi lähdön päässä kököttää retkitamineissa odottelemassa latautumista? Eväiden tekoonkaan en saanut nyt aikaa hupenemaan, sillä arvelin pärjääväni termoskahvilla ja pipareilla, ehkä pari mandariinia lisäksi. 

Teijon kansallispuistossa kurvasin entisen luontotuvan parkkipaikalle Matildanjärventien päähän. Siitä olin monta kertaa aloittanut retken aikaisemminkin. Vain muutama auto oli parkkeerattuna, joten ruuhkaa ei taitaisi olla tällä kertaa.

 
Suuntasin askeleet Matildanjärveä kiertävälle polulle. Rannassa tuuli tuntui navakalta. Aurinko kultasi upeasti rantakaislikkoa vastarannalla. Polku nousee ensin muutaman kerran kalliota ylös ja alas laskeutuakseen sitten kaislikkoon ja soistuneeseen rantaan. Pitkospuut olivat kosteat ja tuntuivat liukkailta tossun alla. Parissa kohdassa ympärillä olevat matalat vesiammikot olivat ohuessa jäässä. Muutaman kerran jalka lähti jo uhkaavaan liukuun ja tein sarjan kevätjuhlaliikkeitä tasapainon säilyttämiseksi. Onneksi en kuitenkaan mulahtanut pitkosten molemmin puolin läikkyvään jorpakkoon. 

Reittisuunnitelmani oli aika hatara mutta järveltä puhaltava tuulen tuiverrus tuntui sen verran vilpoisalta, että päätin suunnata Teerisaaren tai Endalin laavulle järven kiertämisen sijaan. Käytännössä reilun parin kilometrin matka Teerisaaren laavulle on kokonaan pitkospuuta; vain pienen pätkän puron rannassa pystyi kulkemaan pitkosten vieressä suopursuvarvikkoon tallautunutta polkua pitkin. Suomaisema oli kuin lokakuulta. Ei talvesta tietoakaan.

Teerisaaren laavu on Puolakkajärven rannassa pienellä nyppylällä. Savun tuoksu tuntui jo pienen matkan päästä. Muuan retkeilijä siellä keitteli risukeittimellä kahvia laavulla. Yhteen ääneen ihmettelimme koleaa tuulta, joka yllättäen tuntui puhaltavan  tällekin laavulle, joka aikaisempien reissujen kokemusten perusteella oli aina ollut tuulensuojainen paikka.
Retkellä on aina mukava rupatella muiden retkeilijöiden kanssa ja vaihtaa kokemuksia eri retkipaikoista.  Hän kertoi edellisenä päivänä sammuttaneensa toisella laavulla puolimetrisillä liekeillä palaneen nuotion, jota kukaan ei ollut vahtimassa. Ilmeisesti Joku oli tehnyt isot tulet ja lähtenyt jatkamaan matkaa miettimättä , että maa on sula ja kipinät voivat helposti jäädä sammalikkoon kytemään. Pari vuotta sitten Teijolla paloi toista hehtaaria metsää. Palo oli  silloin lähtenyt luvattomasta nuotiosta mutta rakennetuilla tulipaikoillakin olisi syytä varovaisuuteen tulen käsittelyssä. Tulin miettineeksi, miten tuonne soisen taipaleen taakse olisi mahdollista saada ylipäätään minkäänlaista sammutuskalustoa. Rankkaa hommaa olisi sammuttajille.

Siinä rupatellessamme ja kumpikin omaa kahviaan ryystäessä seuraamme liittyi vanhempi pariskunta, joka oli myös lähtenyt kauniin aurinkoisen kelin innoittaman reissuun. He alkoivatkin puuhata makkaranuotiota saman tien. Itselläni alkoi jo hieman selkää viluttaa mutta jäin hetkeksi "ottamaan nuotion tuoksua" ennen kuin lähdin paluumatkalle.

Taivas oli vetäytynyt pilveen, aurinko paistoi vielä juuri ja juuri puiden latvojen lomitse mutta iltapäivän hämärä alkoi laskeutua. Mennessä olin taiteillut kosteilla pitkoksilla mutta nyt oli muutama kohta selvästi jäinen. Jos oli kapeilla liukkailla pitkospuilla käveleminen haaste jo itsekseenkin niin vastaantulijoiden väistely vasta olikin taiteenlaji vailla vertaa!   Hyvällä huumorilla siitäkin selvittiin. 

Koukkasin Roosiniemen laavulle ihan vain maisemaa katselemaan. Oli aika kummallista huomata, että vaikka Teerisaaren ja Roosiniemen laavut aukeavat jotakuinkin vastakkaisiin ilmansuuntiin, pureva tuuli osui tällä kertaa kumpaankin. Porukkaa oli Roosiniemessä sen verran että en jäänyt siihen pidemmäksi aikaa vaan jatkoin matkaa kohti lähtöpistettä. Suota, metsäpolkua, avokalliota, järvenrantaa. Siis perin suomalaista maisemaa tarjosi Teijon kansallispuisto tälläkin kertaa. 

Matkaa ei tällekään reppuretkelle kertynyt kuin reilut n 4 km, mutta parempi pieni retki kuin ei retkeä ollenkaan. Uutena vuonna uudet retket!