Uusilla pitkospuilla

Marras-joulukuun kelit eivät ole millään tavalla houkutelleet patikoimaan täällä Lounais-Suomessa; harmaata, märkää, pimeää. Onneksi tuli lokakuussa käytyä useampia reissuja, joiden kuvia selailemalla pääsen retkitunnelmiin. Ainakin melkein.

Lokakuun alkupuolella bongasin Torronsuon  kansallispuiston sivuilta, että uudet pitkospuut ovat valmistuneet. Olen käynyt Torronsuolla monta kertaa, mutta koska osa ympyräreitistä on kulkenut maantietä pitkin, olen aina kulkenut Kiljamon parkkipaikalta katsoen vasemmalle ja suon yli louhokselle ja tullut
sitten samaa reittiä takaisin.  Reitti on  nyt linjattu Torron kylän puoleiselta osalta uudelleen ja kulkee metsän ja suon puolella lähes koko matkan.  Kunnostustyö on tehty metsähallituksen ja vankeinhoitolaitoksen yhteistyönä. Iso urakka! 

Päätin lähteä tutustumaan uuteen reititykseen heti tuoreeltaan , kun kerran olin sopivasti syyslomalla. Ajattelin että kulkisin Kiljamolta pari-kolme kilometriä vastapäivään ja palaisin sitten samaa reittiä takaisin. Alkumatkasta pitkospuut olivat vielä vanhat ja paikoitellen liukkaat ja huonokuntoiset. Suon upea syysväritys kuitenkin kuittasi nämä pienet hidasteet. Sammalet hehkuivat kaikissa punaisen ja oranssin sävyissä ,vaikka päivä oli pilvinen ja harmaa. Millainenhan väriloisto olisi ollutkaan sinistä taivasta vasten?

Muutaman sadan metrin päästä alkoi uusi reititys ja uudet hienot kestopuiset pitkokset. Olipas niitä pitkin mukava taivaltaa, vaikka maantien äänet kuuluivatkin selvästi ja puiden lomasta näkyi tuon tuosta tiellä liikkuvia autoja. Keskityin ihailemaan suomaisemaa ja  ihmettelemään uusia pitkospuita. Kyllä sadalle metrille aika monta lankkua on saanut kantaa ja kun tätä uutta osuutta on sentään kilometritolkulla, niin on pakko nostaa hattua tekijöille.

Nälkä kasvaa syödessä, sanotaan. Niin kävi tälläkin kertaa; en malttanut kääntyä takaisin vaan jatkoin matkaa uteliaana; mitähän tuon mutkan takaa löytyisi? Jospa jatkan vielä tuolle metsäsaarekkeelle. Jos vielä katsoisin seuraavan suopätkän. Tiedättehän tunteen? Oli mukava kulkea omassa rauhassa, pysähdellä välillä räpsimään kuvia ja kuuntelemaan josko kurjet antaisivat itsensä ilmi. Kuusimetsässä oli aivan erilainen tunnelma ja valo kuin suolla.

Torronsuohan on sillä tavalla jännä kansallispuisto, että siellä ei oikeastaan ole "mitään nähtävää". Paitsi suota silmänkantamattomiin. Lähellä Torron kylää reitti nousi kuin nousikin maantielle.  Työmiehillä oli kaiketi vielä hommia vanhojen pitkosten parissa koska siellä täällä oli asennusta odottamassa lankkukasoja ja kottikärryt olivat ketjulla lukittuna kuusikon siimeksessä. Yllättävä  semi-taiteellinen installaatio metsän keskellä.

Kuljin parisataa metriä maantietä pitkin ihmetellen, mihin sitten kuuluisi mennä: jatkaako maantietä pitkin vai kääntyäkö taas metsään, johon osoitti pieni ilvesreitin merkki? Vai pitäisikö peräti kääntyä takaisin? No ei sentään! Ainakin kävisin tutkimassa sammaloitunutta kiviaitausta pienen peltoläntin ympärillä. Kenenkähän pottumaa siinä liene joskus ollut, mietiskelin. 

Ilvesreitin merkinnät ja kohtuullisen selvä polku johdattivat pidemmälle metsään ja ylemmäs kohti kallioista saareketta suon eteläreunalla. Samalla muistin, että sieltä pitäisi löytyä laavu, joten mars eteenpäin (ja ylöspäin). Ja löytyihän se! Eikä vain laavu vaan myös lintutorni josta oli hulppeat näkymät suon yli. Mainio paikka evästauolle. Onneksi olin varautunut termarikahvilla ja kunnon voileivillä. Tästä  paikasta nimittäin olisi jotakuinkin yhtä pitkä matka autolle menisinpä sitten samoja jälkiä takaisin tai jatkaisin kierrosta eteenpäin.

 Evästauon aikana aurinko alkoi pilkistellä pilvien lomasta mutta silti kylmä hiipi hikiseen selkään nopeasti, kun en ruvennut tulia rustaamaan vain lämmittelyn takia. Eipä tullut makkaranpaistotarpeet mukaan nimittäin. 

Polku jatkui metsässä laskeutuen melko jyrkästi kalliolta kohti suon reunaa. Märät sammaleet luistivat jalan alla ja sain tosiaan olla kieli keskellä suuta, etten löytäisi itseäni laskemasta peffamäkeä. tai linksauttaisi polviani sijoiltaan. Toiseen suuntaan oli sentään ollut asiallinen varoituskyltti: waro huima lasku!

Suon reunassa oli jälleen osittain uutta pitkospuuta ja vanhat purkukasoina polun vieressä. Kun suurin osa kymmenen kilometrin mittaisesta rengasreitistä on pitkospuuta, taitaa korjaajilla riittää hommia vielä pitkään. Vanhalta kvartsilouhokselta eteenpäin reitti olikin minulle ennestään tuttua. 

Kun reitin uudella osuudella olin tavannut vain yhden ihmisen, tämä vanha pätkä oli suorastaan vilkas. Muutamien kanssa vaihdoin jokusen sanan ja kävi ilmi ,että monet olivat Torrolla ensimmäistä kertaa. Suosittelin heti kulkemaan koko lenkin nyt ,kun reitti ei enää mene maantiellä ja uudet pitkokset ovat mitä mainioimmassa kunnossa. Vanhalla osuudella sen sijaa oli muutamia aika haasteellisia paikkoja, joista onneksi selvisin kuivin jaloin.

Sen verran "tantta" minusta on tullut, etten malttanut olla huomauttamatta eräälle  vastaan tulleelle nuorelle naiselle, että kansallispuistoissa koiran pitää olla aina kytkettynä. Kuului mutisevan jotain koiraa hihnaan kytkiessään ja kun hetken päästä vilkaisin taakseni, koira juoksi taas irrallaan.  Grrr! Vaikka nyt oltiinkin syksyssä ja lintujen pesinnät ohi, pitää muistaa, että Torronsuokin on arvokas pesintäympäristö monille suolla viihtyville linnuille; isoa osaa alueesta koskee  täysi liikkumiskielto pesintäaikana.  

Tästä pienestä ärtymyksestä huolimatta, retki oli kokonaisuutena onnistunut. Matkaa kertyi vajaat 10 kilometriä ja kun valtaosa on maastoltaan tasaista, reissun pituuskaan ei tuntunut pahalta. Vielä kun saataisiin viitat tuon lyhyen maantieosuuden molempiin päihin ja nuo kaikista huonoimmat pitkospuut korjattua, niin tässä on mainio päiväretkireitti pitkospolkujen ystäville.