Kaunis syksyinen ilma antoi hyvät puitteet lähiretkelle. Olin nimittäin vasta äskettäin hoksannut, että en ole koskaan tullut käyneeksi Lotikonkellarissa Marttilan eräreitistöllä , vaikka sinne ei meiltä linnuntietä ole kuin viitisentoista kilometriä. Joskus viisitoista vuotta sitten oltiin kyllä partiolaisten kanssa perheretkellä reitistön toisessa päässä. Aikani karttoja syynättyäni päätin lähteä kokeilemaan, josko löytäisin polun pään Ruskolaistentein varresta. Löytyihän se ja paikassa, jossa reitti ylittää tien olikin pieni levennys hiekkatien reunassa, mihin oli hyvää jättää auto parkkiin. Olin jostain lukenut, että reitin merkkaukset ja rakenteet vaatisivat korjausta, mutta ainakin tuolla kulkemallani osuudella merkinnät olivat erittäin selkeät.
Alkumatkasta kuljin metsätraktorin jättämää leveää uraa pitkin. Eräreitistö on pääosin yksityisillä mailla, joten siellä tehdään talousmetsän hoitotöitä ihan normaalisti. Onneksi ei kuitenkaan mitään aukkohakkuita ollut reitin varrella. Polku nousi vaivihkaa ylämäkeen ja maapohjakin vaihtui vähitellen tasalakiseksi kallioksi, jossa sammaleet olivat sohjoutuneet traktorin pyörien alla möhjöksi.. Kauempana erottui hienoja jäkälikköjä mutta en lähtenyt noita herkkiä kasvustoja turhaan tallaamaan
Jonkun aikaa kuljettuani oikealla erottui jo vähän korkeampiakin kallioita ja polku kapeni tavalliseksi metsäpoluksi. Välillä oli pakko tarkistaa kartasta, etten ole kävellyt harhaan. Luulin nimittäin kohteen olevan lähempänä. kuin se olikaan. Alkeellinen arviointivirhe. Maasto oli helppokulkuista ja mäntyjen välistä näki pitkälle. Tulihan se odottamani viitta ja risteys lopulta eteen: vasemmalle Huuhtaanmäki ,oikealle Lotikko. Tästä polku alkoikin nousta jyrkemmin kallioista rinnettä. pitkin kohti Lotikkoa.
Reittiselostuksen perusteella osasin olla varuillani ,etten kulje vahingossa Lotikon Baarin ohi. Baari on pieni kalliolohkareiden muodostama luola, johon mahtuu useampikin ihminen sadetta pitämään. Tarina kertoo, että tässä on aikoinaan ollut paikallinen pontikkatehdas. Varmaan hyvä paikka sellaisellekin yritystoiminnalle.
Baarin jälkeen polku jatkui edelleen ylämäkeen ja muutaman sadan metrin päästä bongasin laavun ja tulipaikan. Erittäin hyvässä kunnossa näyttivät olevan. Jätin repun laavulle ja kiertelin hieman ympäristössä. Lotikonkellari on kapea ja pitkä kallionhalkeama jonka kummassakin päässä on luolamainen tila ,jonka kattona on kallioseinämien väliin kiilautunut kivilohkare. Päätin hörpätä ensin kahvit ja syödä eväitä ja tutkia halkeamaa sitten paremmin. Kuten aina ennenkin, eväät maistuvat mainiosti reippaan ulkoilun päälle. Tällä kertaa minulla oli kahvit termarissa, koska en ollut varma olisiko kohteessa kunnollista tulipaikkaa ja polttopuita nokipannukahvien värkkäämistä varten. No, seuraavalla kerralla tiedän, että olisi ollut.
Evästelytauon jälkeen lähdin tutkimusretkelle jyrkkää polkua pitkin alamäkeen ja kiersin rotkon alapäähän. Sielläkin oli luolamainen tila jonka kattona oli kallioseinien väliin kiilautunut kivenjärkäle. Luolan läpi näyttäisi pääsevän rotkon alapäähän mutta sen verran oli vettä rotkon pohjalla etten lähtenyt edes kokeilemaan. Ja näinköhän olisin mahtunutkaan kun kapeimmillaan rotko näyttäisi olevan vain puolisen metriä leveä. Kiipesin takaisin laavulle ja kiertelin hetken rotkon reunalla ennen kuin keksin mistä pääsen turvallisesti pohjalle. Olipa jännä seisoa kapean halkeaman pohjalla pystysuorien kallioseinien kohotessa molemmin puolen metritolkulla yläpuolelleni. Ei ehkä sovi ahtaanpaikan kammoiselle tämä paikka mutta minusta oli mielenkiintoista ällistellä kallioseinän pintaa kuvioivia rosoja ja halkeamia: mitenkähän nuokin neliömäiset kuviot ovat syntyneet? Aikani ihmeteltyäni kiipesin taas ylös mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Kiertelin vielä laavun takana kohoavalla kalliolla jonka laelta varmaan näkyisi melko pitkälle elleivät puut olisi tiellä.
Aurinko oli alkanut paistaa rotkossa rämpiessäni joten nautiskelin hienosta päivästä laavulla ja söin hyvällä omalla tunnolla loputkin eväät. Keli oli lämmennyt sen verran että sain vähentää yhden välikerroksen vaatetta etten läkähtyisi paluumatkalla. Kamat reppuun, reppu pykälään ja menoksi.
Palasin autolle samaa reittiä kuin olin tullutkin. Nyt tosiaan huomasi, miten paljon korkeuseroa reilun kahden kilometrin matkalle oli kertynyt. Alamäkeen oli mukava rallatella menemään. Yllättävän pian olinkin takaisin autolla. Olipa hieno paikka ja ehdottomasti uusintakäynnin väärtti. Lotikonkellari sopii hyvin retkikohteeksi vaikka lasten kanssa, ja mikä ettei laavulla voisi yöpyäkin.
PS. Marttilan Eräreitistöstä löytyy tietoja Heikolan kyläseuran sivuilta joskin näytti siltä niitä että ei ole päivitetty ihan äskettäin. Googlettamalla löytyy lisäksi muutamia retkikuvauksia. Kunnon maastokarttaa reitistöstä jäin kaipaamaan mutta hyvien reittimerkintöjen ansiosta eksymistä ei tarvinnut pelätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti