Taikalintu ja harmaa lievetakki Heinäjoen luontopolulla

 

 

 

 

"Kurjen mietelauseena

ties monettako vuotta

-Minä olen riippuvainen

en voi elää suotta."( Jukka Itkonen)

 

Pääsiäislomalla Pihtiputaalla oli hyvää aikaa tehdä pieniä retkiä mökiltä käsin lähikohteisiin, vaikka maisemat olivat vielä yllättävän talviset. Pakkasta oli aamulla lähes kymmenen astetta, järvi oli paksussa jäässä ja lunta oli vielä reilusti etenkin varjoisissa paikoissa.

Heinäjoen luontopolku kirkonkylän kupeessa on kiva retkipaikka varsinkin nyt, kun talkooväki on kunnostanut pitkospuita ja muita rakenteita viime kesän aikana niin, että kulkeminen on mukavaa ja turvallista. Tosin tällä kertaa pääsin kulkemaan suurimman osan matkasta kantavaa hankea pitkin. 
 Koko lenkille saisi matkaa reilut kuusi kilometriä mutta siitä olisi yli puolet maantien reunaa pitkin kävelyä, joten tein tälläkin kertaa edestakaisen reissun Karjasillan viereiseltä parkkipaikalta Jokisaaren sillan viereiselle tulipaikalle. Näin matkaa yhteen suuntaan tulee pari kilometriä.



Ponttoonisilta vie Matalajoen yli

Tällä kertaa poikkesin vain ensimmäiseen lintutorniin kun huomasin, että  Matalajoki oli vielä jäässä eikä vesilinnuilla ollut sinne vielä oikein asiaa. Myöhemmin keväällä kaislikon reunassa seisova lintutorni on mainio bongauspaikka, nyt oli vielä hiljaista.  Hieman etäämmältä kulkee ponttoonisilta soistuvan kaislikon yli pieneen kuivan maan saarekkeeseen. Pysähdyin siihen kuvaamaan suolla tepastelevia kurkia, jotka eivät näyttäneet läsnäolostani häiriintyvän.  

Kurkia katsellessani mieleeni tuli jostain muistojen syövereistä runo Kurjesta ja joutsenesta, joka taisi olla Lauri Pohjanpään käsialaa. Siinä ”Kulki kurki arvokkaana suolla, päällä harmaa, vanha lievetakki…” Enempää en muista tuosta aika pitkästä runosta enkä löytänyt tekstiä netistäkään. Pitääpä kaivella lapsuuskodin kirjahyllyä seuraavan kerran käydessä.


Jokisaaren silta

Luontopolku jatkuu suon jälkeen metsäosuudella suurten kuusten katveessa mutkittelevaa polkua pitkin Jokisaaren toiseen reunaan. Tällä puolella on varsinainen veneellä kuljettava jokiuoma, joka yhdistää Alvajärven ja Koliman. Sillan kupeessa on nuotiopaikka, ruokailukatos, puuvaja ja laituri.  Aurinko paistoi mukavasti, joten päätin istua laiturinnokkaan hörppäämään eväskahvit ja kuuntelemaan tinttien tityy-tityy konserttia. Tuulettomassa säässä aurinko lämmitti jo mukavasti ja kahvi ja korput maistuivat hyvältä, niin kuin ulkoilmassa aina.



Paluumatkalla pysähdyin vielä Karjasillalle, jonka kohdalla veden virtaus pitää joen sulana suurimman osan talvesta. Hätkähdin, kun telkkäpari lähti sillan pielestä hätäisesti räpiköiden kauemmaksi. Koskikara sen sijaan ei ollut moksiskaan meikäläisestä, vaan jatkoi pyrähtelyä virrassa. Vanhan kansan uskomuksissa koskikaraan on liitetty taikalinnun ominaisuuksia, koska linnun uskottiin saaneen kosken voimat.  Koskikaran vironkielinen nimi on muuten aika kiva: ’vesipapp’! Tuo liittynee mustaan pukuun ja valkoiseen kaulaan, joka näyttää vähän lipereiltä. Koskikara on melko harvinainen Suomessa pesivänä lintuna; alle 300 yksilöä. Suurin osa meillä talvehtivista koskikaroista muuttaa pesimään Pohjois-Norjaan tai Pohjois -Ruotsiin.

 

Olin kokolailla tyytyväinen retken lintubongauksiin mutta pysähdyin vielä kirkonkylän keskellä olevalle Heinäjoen kaksikaariselle kivisillalle kuvaamaan joutsenia, joita näkyi pari-kolmekymmentä uiskentelemassa virrassa ja tepastelemassa jään reunalla. Mikäs sen hienompaa!

Vaisakon vuokot - varma kevään merkki

Vuosi sitten kävin  Vaisakon luonnonsuojelualueella Halikossa ensimmäisen kerran huhtikuun puolivälissä ja sen jälkeen vielä monta kertaa.  Näistä retkistä olen kirjoittanut aikaisemmissa blogeissa. Vaisakon alue tunnetaan nimenomaan hienosta vuokkojen kevätkukinnasta suurten tammien ja vaahteroiden juurella.
Tänään lähdin käymään Vaisakossa hieman epävarmana siitä, ovatko edes sinivuokot vielä auenneet. Muiden vuokkojen aikahan on vasta äitienpäivän tienoilla. Ajattelin, että joka tapauksessa voisin katsella ja kuunnella lintuja, joita varmasti olisi sekä metsässä että Halikonlahdella, joka on aika tunnettu monipuolisesta vesilinnustostaan.

Vaisakkoon johtava kävelytie ja pitkospuupolku olivat kuivat ja helpot kulkea. Ympärillä oli märkää ja varjoisimmissa paikoissa näkyi olevan vielä luntakin. Muutamissa paikoissa huomasin yksittäisiä sinivuokkoja, joten toiveikkuuteni sai lisäpontta.
Varsinaisessa tammilehdossa sinivuokkoja oli jo aika paljon mutta luulen, että paras kukinta on ehkä viikon-parin päästä. Ainakin viime keväänä koko rinne oli sinisenään vuokkoja. 

Silti oli mukava kulkea reilun kilometrin mittainen lenkki tammilehdossa ja ihalla kaikissa sinisen sävyissä aurinkoa kohti kurkottelevia vuokkoja. 

Isot tammet ovat lehdettöminäkin majesteetillisia. Isoimpien kokoa ei  edes kunnolla hahmota ennenkuin seisoo ihan vieressä. Muutamalla tammella lienee ympärysmittaa lähes neljä metriä.






Yhdessä kohdassa oli muutama punertavan sävyinen sinivuokkoyksilö ja vasta kotona kuvia katsellessani huomasin, että niissä oli terälehtiäkin enemmän kuin normaalisti. Yleensähän terälehtiä on 6-7 kpl mutta näissä oli 10-11, eli jonkinlainen kerrottu/ puolikerrottu variaatio oli kyseessä.

Kun vielä bongasin Halikonlahdella isokoskeloita, voi todeta että oli onnistunut luontoretki.