Taikalintu ja harmaa lievetakki Heinäjoen luontopolulla

 

 

 

 

"Kurjen mietelauseena

ties monettako vuotta

-Minä olen riippuvainen

en voi elää suotta."( Jukka Itkonen)

 

Pääsiäislomalla Pihtiputaalla oli hyvää aikaa tehdä pieniä retkiä mökiltä käsin lähikohteisiin, vaikka maisemat olivat vielä yllättävän talviset. Pakkasta oli aamulla lähes kymmenen astetta, järvi oli paksussa jäässä ja lunta oli vielä reilusti etenkin varjoisissa paikoissa.

Heinäjoen luontopolku kirkonkylän kupeessa on kiva retkipaikka varsinkin nyt, kun talkooväki on kunnostanut pitkospuita ja muita rakenteita viime kesän aikana niin, että kulkeminen on mukavaa ja turvallista. Tosin tällä kertaa pääsin kulkemaan suurimman osan matkasta kantavaa hankea pitkin. 
 Koko lenkille saisi matkaa reilut kuusi kilometriä mutta siitä olisi yli puolet maantien reunaa pitkin kävelyä, joten tein tälläkin kertaa edestakaisen reissun Karjasillan viereiseltä parkkipaikalta Jokisaaren sillan viereiselle tulipaikalle. Näin matkaa yhteen suuntaan tulee pari kilometriä.



Ponttoonisilta vie Matalajoen yli

Tällä kertaa poikkesin vain ensimmäiseen lintutorniin kun huomasin, että  Matalajoki oli vielä jäässä eikä vesilinnuilla ollut sinne vielä oikein asiaa. Myöhemmin keväällä kaislikon reunassa seisova lintutorni on mainio bongauspaikka, nyt oli vielä hiljaista.  Hieman etäämmältä kulkee ponttoonisilta soistuvan kaislikon yli pieneen kuivan maan saarekkeeseen. Pysähdyin siihen kuvaamaan suolla tepastelevia kurkia, jotka eivät näyttäneet läsnäolostani häiriintyvän.  

Kurkia katsellessani mieleeni tuli jostain muistojen syövereistä runo Kurjesta ja joutsenesta, joka taisi olla Lauri Pohjanpään käsialaa. Siinä ”Kulki kurki arvokkaana suolla, päällä harmaa, vanha lievetakki…” Enempää en muista tuosta aika pitkästä runosta enkä löytänyt tekstiä netistäkään. Pitääpä kaivella lapsuuskodin kirjahyllyä seuraavan kerran käydessä.


Jokisaaren silta

Luontopolku jatkuu suon jälkeen metsäosuudella suurten kuusten katveessa mutkittelevaa polkua pitkin Jokisaaren toiseen reunaan. Tällä puolella on varsinainen veneellä kuljettava jokiuoma, joka yhdistää Alvajärven ja Koliman. Sillan kupeessa on nuotiopaikka, ruokailukatos, puuvaja ja laituri.  Aurinko paistoi mukavasti, joten päätin istua laiturinnokkaan hörppäämään eväskahvit ja kuuntelemaan tinttien tityy-tityy konserttia. Tuulettomassa säässä aurinko lämmitti jo mukavasti ja kahvi ja korput maistuivat hyvältä, niin kuin ulkoilmassa aina.



Paluumatkalla pysähdyin vielä Karjasillalle, jonka kohdalla veden virtaus pitää joen sulana suurimman osan talvesta. Hätkähdin, kun telkkäpari lähti sillan pielestä hätäisesti räpiköiden kauemmaksi. Koskikara sen sijaan ei ollut moksiskaan meikäläisestä, vaan jatkoi pyrähtelyä virrassa. Vanhan kansan uskomuksissa koskikaraan on liitetty taikalinnun ominaisuuksia, koska linnun uskottiin saaneen kosken voimat.  Koskikaran vironkielinen nimi on muuten aika kiva: ’vesipapp’! Tuo liittynee mustaan pukuun ja valkoiseen kaulaan, joka näyttää vähän lipereiltä. Koskikara on melko harvinainen Suomessa pesivänä lintuna; alle 300 yksilöä. Suurin osa meillä talvehtivista koskikaroista muuttaa pesimään Pohjois-Norjaan tai Pohjois -Ruotsiin.

 

Olin kokolailla tyytyväinen retken lintubongauksiin mutta pysähdyin vielä kirkonkylän keskellä olevalle Heinäjoen kaksikaariselle kivisillalle kuvaamaan joutsenia, joita näkyi pari-kolmekymmentä uiskentelemassa virrassa ja tepastelemassa jään reunalla. Mikäs sen hienompaa!