Kuvausretki koskimaisemiin keskellä Osloa

Tänään oli todella hieno aurinkoinen kevättalven päivä heti aamusta alkaen. Olin jo pari viikkoa suunnitellut kuvausretkeä Osloa halkovalle Akerselva-joelle, jota kulkee Maridal- järveltä koko kaupungin keskustan läpi aina Oslo-vuonolle asti. Molemmin puolin jokivartta on puistoja, joten periaattessa pystyisi tekemään  noin kahdeksan kilometrin puistovaelluksen aivan kaupungin sydämessä. Tänään päätin kuitenkin tyytyä vähän vähempään ja suuntasin kohti paria isompaa vesiputousta tuolla reitillä.

Oslossa joukkoliikenne toimii hyvin ja joka paikkaan pääsee metrolla, bussilla tai ratikalla. Päätin nauttia kaupunkimaisemista, joten vaihdoin Majorstuenissa metrosta ratikkaan (11) joka kiertelee kuninkaanlinnan ja historiallisen museon takaa kohti Grünelokkan kaupunginosaa. Hyppäsin pois  Biermannsgatanin pysäkiltä, josta oli vain korttelin verran matkaa ensimmäisen kosken rantaan. Kävelin joen vartta alaspäin ja tuon tuostakin oli edessä kävelysilta , jota pitkin pääsi halutessaan vaihtamaan toiselle puolelle. Åmotin teräksinen riippusilta on tuotu Telemarkista jo toistasataa vuotta sitten. Yhdellä uusimmista kävelysilloista voi myös lukita rakkautensa munalukolla sillankaiteeseen, ainakin kuvainnollisesti. Aika moni olikin näin tehnyt, huomasin. Joen länsirannalla näytti olevan aika monta kahvilaa ja gourmet-ravintolaa mutta ohitin ne tällä kertaa kylmästi. Sorsillekin oli kuppilansa.

Vanhat teollisuusrakennukset tekevät koskimiljööstä mielenkiintoisen. Vesivoimaa on hyödynnetty näillä huudeilla jo monta sataa vuotta.  Oslo-opaskirjani mukaan ensimmäinen tunnettu viljamylly oli näillä paikkeilla jo 1300-luvun puolivälissä ja paperitehdaskin avattiin jo 1600-luvun lopulla. Teollistumisen myötä 1840-luvulla alueelle alkoi nousta tekstiiliteollisuutta ja työpajoja.  Yhdellä sillalla olikin pronssiin ikuistettuna tehtaan tyttöjä, pumpulienkeleitäkö lienevät meikäläisittäin 

Fabrikjtjenten, Ellen Jakobsen 1986

Olin päättänyt käväistä myös Telthusbakkenin vanhoja taloja ihmettelemässä samalla reissulla. Hyvistä tuoksuista huolimatta kiirehdin kauppahallin eli Mathallenin ohi ja lähdin kiipeämään kohti Akerin vanhaa kirkkoa. Oslossa yleensä joutuu nimittäin aina kiipeämään ylämäkeen päästäkseen sinne minne haluaa. Telthusbakkenilla on tehtaan työläisten 1700-luvulla  rakentamia pikkuruisia värikkäitä taloja jyrkässä rinteessä.  On kuulemma trendikäs asuinpaikka nykyään. Aika idyllisen näköistä vaikka taloja olikin vähemmän kuin kuvittelin; yhden kadun varrella kaikki.

Hieno kuvausilma ja kivoja kuvauspaikkoja. Hyvä retki tämäkin.

Vettakollenille yhden pummin taktiikalla

Jos tavanomaiset Oslo-nähtävyydet on katseltu ja Holmenkollenin tienoo tullut koluttua moneen kertaan, kannattaa heittää reissureppu selkään ja ottaa suunta Vettakollenille maisemia katselemaan. Helmikuisena sunnuntaina tämä suunnitelma oli hyvä toteuttaa, vaikka aamulla koko kaupunki oli sumuhupun sisällä – tiedäthän kun on sellainen perinteinen ”holmenkollen-sumu” , jossa ei näe omia lapasiaan pidemmälle. Puolen päivän aikaa maisema yhtäkkiä kirkastui ja aurinkokin pääsi näkyviin.

Päätin ottaa varman päälle ja köröttelin metrolla Majorstuenin asemalle ja vaihdoin siellä Holmenkollenille ja Frognerseteriin menevälle 1-linjalle. Juna oli täynnä suksikansaa, kuten yleensäkin viikonloppuisin. Juna matelee ylös mutkittelevaa rataa ja siinä ehtii hyvin ihailla ihania, vanhoja nikkarityylisiä puuhuviloita. Nyt piti kuitenkin skarpata, että muistan jäädä pois jo puolessa välissä eli Vettakollenin asemalla.

Asemalta lähtee tie jyrkästi ylöspäin ja syke nousi jo tuolla muutaman sadan matkalla  niin ,että piti pysähtyä puuskuttamaan. Samalla vetäisin nastaremmit retkikenkien päälle, sillä arvelin että metsässä olisi rennompi kävellä, kun ei tarvitsisikoko ajan jännätä onko liukasta vai ei. Viisas teko.  Vaaleansinisillä reittimerkeillä  merkittyä polkua mennään ensin aika reippaasti ylämäkeen mutta sitten hieman tasaantuu. Noin puolen kilometrin kohdalla on viitoitus  jonka kohdalta olisi pitänyt ymmärtää kääntyä Frogerseteriin päin. En ymmärtänyt. Taivalsin reippain askelin hyvinkin toiset puoli kilometriä eteenpäin ennen kuin hoksasin, että olin tullut ohi siitä kohdasta, mistä polku lähtee varsinaisesti nousemaan Vettakollenin laelle. Eipä siinä auttanut kuin tarpoa takaisin ja ihmetellä asiaa uudelleen. Onneksi muitakin oli edellä mainitussa risteyksessä yhtä ymmällään. Jonkinlaisena sanattomana konsensuksena lähdimme tallustelemaan polkua peräkkäin. Aika pian tulikin seuraava risteys, jossa sitten jo luki ’Vettakollen 1 km’. Jep! Nousua on tällä kilometrin matkalla noin 150 metriä eli aika lailla reipasta ylämäkeä. 

Kevättalven aurinko oli sulattanut lumen paikoitellen sohjoksi ja toisissa paikoissa oli aivan jäistä. Kiittelin jälleen mielessäni itseäni, että olin sijoittanut melkein 8 euroa nastoihin – olivat enemmän kuin tarpeen. Nousun varrella avautui jo hienoja maisemia, joten niitä ihaillessa sai samalla laskettua sykettä luontevasti.  Porukkaa oli paljon liikkeellä sekä ylä- että alamäkeen, koirien kanssa ja ilman. Muutamia maastopyöräilijöitäkin tuli vastaan. Aika hurjannäköistä hommaa! Etenkin havahdutti se yksi hurjapää joka tuli alaspäin koira remmissä pyörän vieressä loikkien. Huhhuh!

 

Vettakollenin huippu on noin 420 metriä merenpinnan yläpuolella. Laella on pieni puuton avokallio, mistä avautuu lähes esteetön näkymä kolmeen ilmansuuntaan: länteen kohti Holmenkollenia, etelään kohti keskustaa ja Oslo-vuonoa ja itään kohti Mariedalia ja asuinaluettani Krinsjåta.  Aamuinen sumu oli jäänyt makaamaan keskustan päälle, vaikka muuten oli selkeää ja aurinkoista.

 

 

Luulisi, että alaspäin on helppo tulla, mutta sen verran liukas tuo reitti oli, että sai jarrutella aika lailla ja katsoa tarkkaan, mihin jalkansa asettaa. Päätin kuitenkin tulla kävellen Sognsvanniin sitä samaa reittiä, jota olin jo muutamia satoja metrejä kulkenutkin pummattuani risteyksen. Kävelytie oli leveä ja helppokulkuinen, taisi olla enimmäkseen alamäkeä. Matkaa Vettakollenin juurelta Sognsvannin asemalle on vain vajaat kolme kilometriä.  Eli reitin kummassakin päässä on metroasema ja matkaa tulee kaiken kaikkiaan noin 5 km…siis ilman turhia pummeja. Hieman itseäni ihmetytti netistä löytämässäni reittiselostuksessa ollut maininta reitin vaativuudesta: helppo.  Ei minun mielestäni ollut helppoa muuta kuin tuo viimeinen pätkä loivaa alamäkeä. Hyvä reissu silti.