Jos tavanomaiset Oslo-nähtävyydet on katseltu ja
Holmenkollenin tienoo tullut koluttua moneen kertaan, kannattaa heittää
reissureppu selkään ja ottaa suunta Vettakollenille maisemia katselemaan.
Helmikuisena sunnuntaina tämä suunnitelma oli hyvä toteuttaa, vaikka aamulla
koko kaupunki oli sumuhupun sisällä – tiedäthän kun on sellainen perinteinen ”holmenkollen-sumu”
, jossa ei näe omia lapasiaan pidemmälle. Puolen päivän aikaa maisema yhtäkkiä
kirkastui ja aurinkokin pääsi näkyviin.
Päätin ottaa varman päälle ja köröttelin metrolla
Majorstuenin asemalle ja vaihdoin siellä Holmenkollenille ja Frognerseteriin menevälle
1-linjalle. Juna oli täynnä suksikansaa, kuten yleensäkin viikonloppuisin. Juna
matelee ylös mutkittelevaa rataa ja siinä ehtii hyvin ihailla ihania, vanhoja
nikkarityylisiä puuhuviloita. Nyt piti kuitenkin skarpata, että muistan jäädä
pois jo puolessa välissä eli Vettakollenin asemalla. 
Asemalta lähtee tie jyrkästi ylöspäin ja syke nousi jo tuolla muutaman sadan matkalla niin ,että piti pysähtyä puuskuttamaan. Samalla vetäisin nastaremmit retkikenkien päälle, sillä arvelin että metsässä olisi rennompi kävellä, kun ei tarvitsisikoko ajan jännätä onko liukasta vai ei. Viisas teko. Vaaleansinisillä reittimerkeillä merkittyä polkua mennään ensin aika reippaasti ylämäkeen mutta sitten hieman tasaantuu. Noin puolen kilometrin kohdalla on viitoitus jonka kohdalta olisi pitänyt ymmärtää kääntyä Frogerseteriin päin. En ymmärtänyt. Taivalsin reippain askelin hyvinkin toiset puoli kilometriä eteenpäin ennen kuin hoksasin, että olin tullut ohi siitä kohdasta, mistä polku lähtee varsinaisesti nousemaan Vettakollenin laelle. Eipä siinä auttanut kuin tarpoa takaisin ja ihmetellä asiaa uudelleen. Onneksi muitakin oli edellä mainitussa risteyksessä yhtä ymmällään. Jonkinlaisena sanattomana konsensuksena lähdimme tallustelemaan polkua peräkkäin. Aika pian tulikin seuraava risteys, jossa sitten jo luki ’Vettakollen 1 km’. Jep! Nousua on tällä kilometrin matkalla noin 150 metriä eli aika lailla reipasta ylämäkeä.
Kevättalven aurinko oli sulattanut lumen paikoitellen sohjoksi
ja toisissa paikoissa oli aivan jäistä. Kiittelin jälleen mielessäni itseäni,
että olin sijoittanut melkein 8 euroa nastoihin – olivat enemmän kuin tarpeen.
Nousun varrella avautui jo hienoja maisemia, joten niitä ihaillessa sai samalla
laskettua sykettä luontevasti. Porukkaa
oli paljon liikkeellä sekä ylä- että alamäkeen, koirien kanssa ja ilman.
Muutamia maastopyöräilijöitäkin tuli vastaan. Aika hurjannäköistä hommaa! Etenkin havahdutti se yksi hurjapää joka tuli alaspäin koira remmissä pyörän vieressä loikkien. Huhhuh!
Vettakollenin huippu on noin 420 metriä merenpinnan
yläpuolella. Laella on pieni puuton avokallio, mistä avautuu lähes esteetön
näkymä kolmeen ilmansuuntaan: länteen kohti Holmenkollenia, etelään kohti
keskustaa ja Oslo-vuonoa ja itään kohti Mariedalia ja asuinaluettani Krinsjåta.
Aamuinen sumu oli jäänyt makaamaan
keskustan päälle, vaikka muuten oli selkeää ja aurinkoista.
Luulisi, että alaspäin on helppo tulla, mutta sen verran
liukas tuo reitti oli, että sai jarrutella aika lailla ja katsoa tarkkaan, mihin
jalkansa asettaa. Päätin kuitenkin tulla kävellen Sognsvanniin sitä samaa
reittiä, jota olin jo muutamia satoja metrejä kulkenutkin pummattuani
risteyksen. Kävelytie oli leveä ja helppokulkuinen, taisi olla enimmäkseen
alamäkeä. Matkaa Vettakollenin juurelta Sognsvannin asemalle on vain vajaat
kolme kilometriä. Eli reitin kummassakin
päässä on metroasema ja matkaa tulee kaiken kaikkiaan noin 5 km…siis ilman
turhia pummeja. Hieman itseäni ihmetytti netistä löytämässäni
reittiselostuksessa ollut maininta reitin vaativuudesta: helppo. Ei minun mielestäni ollut helppoa muuta kuin
tuo viimeinen pätkä loivaa alamäkeä. Hyvä reissu silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti