Norjalaismetsässä

Norjalaiset ovat ymmärtäneet pitää helluntain kalenterissa oikealla paikallaan ja kaksipäiväisenä (su-ma), toisin kuin ruotsalaiset ja suomalaiset. Käytettävissä olisi siis pitkä viikonloppu, johon oli hyvä suunnitella vähän pitempi patikkaretki.  Sääennuste viikonlopulle ei ollut kovin lupaava: pilvistä ja sadetta, lämpötila kymmenen asteen tienoilla.

Kuten monesti ennenkin, olin selannut netistä kiinnostavia kohteita ja reittejä etukäteen. Olin aikaisemmin talvella käynyt Vettakollenilla, joka on hieno näköalapaikka asuntoni ja Holmenkollenin puolessa välissä,  mutta nyt mielessä siinteli ajatus jatkaa siitä vielä eteenpäin Frognerseteriin. Netistä osui silmiin myös kuvaus Gaustad gruvesta, joka on ikivanha rautalouhos vain parin kilometrin päässä. Arvelin, että pieni poikkeama polulta voisi olla mukava lisä päivän retkeen. Koko reissulle tulisi matkaa arviolta kymmenisen kilometriä ja melkein koko matka olisi enempi tai vähempi ylämäkeä. Silkkaa hulluutta, epäilemättä. Toisaalta reissun pystyisi katkaisemaan puolesta välistä, jos matkanteko tuntuisi ylivoimaiselta tai keli kääntyisi kaatosateeksi. 


Lauantaiaamuna sää näytti kuitenkin kohtuulliselta, joten keitin Presidentti-kahvit termariin ja pakkasin eväät, varavaatteet ja hanskat reppuun. Sadeviitan otin varmuuden vuoksi mukaan ja sitähän voi aina käyttää istuin alustana, jos sattuu olemaan märkää taukopaikalla. Onneksi tulin vielä tarkastaneeksi kameran akun ennen lähtöä: vain 15 % jäljellä. Ei riitä. Eipä auttanut kuin laittaa akku lataukseen ja istua sohvalle latautumaan itsekin. Yhdentoista maissa pääsin lopulta liikkeelle.

 Ensimmäinen kilometri Sognsvannista länteen kulkee hiekkatietä, pohjoisten kaupunginosien reunamilla. Kilometrin kohdalta polku poikkeaa metsään ns. Gamle Ankerveienille. Tieinsinööri,  veieintendent Peder Anker rakennutti tien 1700- luvun lopulla Vettakollenin ja Maridalin välille, jotta louhoksilta kaivettu malmi saatiin kuljetettua Hammerin masuuniin. Jonkun matkan päässä tulikin vastaan viitta pohjoiseen "Gaustad gruve, kulturminne, umerket sti". Eli merkkaamaton polku. Sinne siis! Yhä ylemmäs isojen kuusten lomassa mutkitteleva polku oli kulunut niin  selväksi, että eipä merkintöjä tarvinnutkaan.

Lopulta näkyviin tuli luolan suuaukko. Kyltti kertoi luolan olevan noin 70 metriä pitkä ja johtavan avolouhokseen. Muutama vuosi sitten paikalliset lukiolaiset olivat hankkineet luolan alkupäähän metallisen portin, joka pidetään suljettuna lokakuusta huhtikuulle. Tarkoituksena on antaa rauha luolassa talvihorrosta viettäville lepakoille. Nyt portti olisi kaiketi ollut auki mutta en tuntenut suurta halua rämpiä kivikkoisessa, kosteassa ja pimeässä luolassa, etenkään kun ei ollut edes taskulamppua mukana.

Sen sijaan kiipesin ylemmäs avolouhoksen reunalle. Luolan louhoksen puolenen suuaukko oli selvästi havaittavissa parikymmentä metriä syvän louhoksen pohjalla.  Myöhemmin lueskelin netistä louhoksen historiaa enemmänkin. Malmia alettiin louhia jo 1540-luvulla mutta  Gaustadin louhoksen kulta-aika osui 1800-luvun alkupuoliskolle. Rautamalmin lisäksi kiviaineksesta voitiin erottaa kuparia, sinkkiä ja lyijyä, joita oli kuitenkin vain pieninä pitoisuuksina. Louhiminen lopetettiin 1854 ja  maanomistajat täyttivät louhoksen osittain 1960-luvulla, koska pelkäsivät korvausvastuuta jos joku olisi pudonnut louhokseen (Ei kaiketi tullut mieleen aidata monttua!). Mielenkiintoinen paikka.

Louhokselta suuntasin kohti Båntjern- järveä, joka on vain muutamia satoja metrejä pitkä ja alle sata metriä leveä, mutta erittäin syvä. Sen karmivampaan historiaan kuuluvat tarinat aviottomana syntyneiden vastasyntyneiden hukuttamisesta "pohjattomaan" järveen. Pohjoisrannan pystyseinäinen korkea kallioseinämä tuo maisemaan oman viehätyksensä, eteläpuolen ranta on pehmeäpiirteisempää kalliota ja järven länsipäässä on pieni suoalue. Båntjern on suosittu piknik- kohde, joten rannalla on useampikin pöytäryhmä eväiden syömistä varten,  Minäkin istahdin
hetkeksi kahvittelemaan ja keräämään voimia ennen seuraavaa etappia. Järven ympärillä oli otolliset olosuhteet monenlaisille lehto- ja kosteikkokasveille ja osuipa silmiini villiomenapuukin täydessä kukassa keskellä metsää.

Seuraava parin kilometrin pätkä Båntjernilta Vettakollenille on pelkää jyrkkää ylämäkeä. Viimeisen kilometrin matkalla nousua on 150 metriä. Joka askeleelle piti katsoa paikka ja miettiä pitääkö kengät paremmin kalliolla vai juurakoisessa, märässä polun syrjässä. Kulkijoita oli tälläkin kertaa paljon sekä ylä- että alamäkeen ja kuulemieni kielten kirjo melkoinen; norjaa, englantia, espanjaa, ranskaa, tanskaa, puolaa... Edellisestä kerrasta viisastuneena kiipesin omaan rauhalliseen tahtiini välillä sykettä tasoitellen ja tulihan se kohde lopulta näkyviin.

Näköalapaikka lienee noin 410 m merenpinnan yläpuolella kun taas Vettakollenin korkein kohta on 419 metrissä hieman kauempana. Näköalapaikalta on hyvät maisemat etelään kaupungin yli Oslo- vuonolle ja länteen Holmenkollenille mutta itäänpäin katsellessa täydessä lehdessä olevat puut peittivät jo aika paljon näkymästä. Etsin itselleni mukavan kallionnyppylän, levitin sadeviitan piknik-alustaksi ja kaivoin repusta eväät esiiin. Puolivälissä ja hyvissä voimissa, ajattelin.Istuskellessa alkoi kuitenkin tulla vilu hikiseen selkään ,joten heitin "repun pykälään" ja jatkoin matkaa pohjoiseen.

Jonkin matkaa sain kulkea aika tasaista kalllion lakea mutta sitten polku lähti laskeutumaan vähitellen alaspäin. Pienen suon reunassa katselin hetken josko näkyisi kurkia tai muita suolla viihtyviä lintuja. Ei näkynyt. Välillä tuli jo vähän epäilys, olenko oikealla reitillä, kun ei näkynyt viitan viittaa, mutta jatkoin eteenpäin luottavaisesti vaaleansinisiä maalimerkkejä seuraten. 

Jossain seitsemän kilometrin paikkeilla oikea lonkka alkoi juilia. Se oli yllättävää, olin kyllä ennakoinut että pariin kertaan leikellyt polvet alkaisivat huutaa hallelujaa, mutta niiden kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Lepuuttelin hetken ja venyttelin lihaksia. Jatkoin eteenpäin kuulostellen tuntemuksia; tasaisella ja alamäessä ei mitään, ylämäessä tuntuu. Jees ja viimeinen osuus on pelkkää nousua! Saapas nähdä kuinka ämmän käy!

 

Onneksi matkalle osui taas mielenkiintoista ihmeteltävää. Yhden hakkuuaukean/ taimikon reunassa oli kyltti: Framtids bibliotek/ Future library. Mikähän ihme tuokin on? Ei mitään selitystä missään. Myöhemmin selvisi (kiitos Harrin), että kyseessä on ympäristötaidepläjäys, jossa sadan vuoden ajan kasvatetaan puita, joista tehdylle paperille sitten painetaan tekstejä, joita kerätään matkan varrella eri kirjailijoilta. Mahtaa olla ko. taiteilijoilla kova luotto omaan elinikäennusteeseensa!

 Suunnilleen 8,5 kilometrin kohdalla metsäpolku vaihtuu latupohjaksi ja viittta osoittaa Frognerseteriin.  Loppusuora, siis. Ylämäki, jonka jälkeen uusi ylämäki, pieni notkelma ja seuraava ylämäki. Lonkka sattuu jo joka askeleella. Seuraava ylämäki. Vajaa kilometri vielä. Jonkun jyrkemmän töppyrän kiipeän sivuttain tamppaamalla ihmetellen samalla, miten hiihtäjät näyttävät menevän nämä pätkät suorastaan juosten sukset jalassa. Pysähdyn huilaamaan. Vielä muutama sata metriä, kyllä minä sen pääsen vaikka väkisin, tsemppaan itseäni. Parkkipaikka näkyy jo! Viimeiset sata- kaksisataa metriää asfaltoidun parkkipaikan poikki ja portaat ylös Frognerseterin kahvilan pihalle. Istahtaminen penkille tuntuu autuaalta. Paita ja takki aivan märkänä, hiki tippuu hiusten latvoista. Mutta olen maalissa!

Lepään, katselen maisemaa ja hörpin vettä. Vielä pitää jaksaa kiivetä metroasemalle joka on - tietenkin- parisataa metriä ylämäkeen. Housunlahkeet ja kengät näyttävät olevan kurassa mutta ei läheskään yhtä paljon kun eräillä polkujuoksijoilla, jotka istahtavat samaan vaunuun.

Köröttelen puolen tunnin matkan Majorstueniin jossa vaihdan Sognsvannin linjalle. Alkaa sataa. Hyvä ajoitus. Kotiovi kolahtaa vähän neljän jälkeen eli yhteensä viiden tunnin reissu. Reilut 15000 askelta kertoi aktiivisuusranneke.

Hienoja maisemia, mielenkiintoisia paikkoja, ihana luonto. Hyvä reppuretki, parempi mieli!