Nokipannukahvin syvin olemus

Tulin joku aika sitten keskustelleeksi ystäväni kanssa metsässä liikkumisesta ja siitä miten tärkeä osa eväillä ja nuotiolla istumisella on osana mieleenjäävää retkikokemusta. Usein esimerkiksi kansallispuistoissa tai retkeilyalueilla nuotiopaikoilla on hienot maisemat, jotka palkitsevat jo sellaisenaan väsyneen retkeilijän. Nuotiota viritellessä on helppo rauhoittua nauttimaan ympäristöstä ja kuuntelemaan luonnon ääniä. Ei ole kiire mihinkään. Ei voikaan olla koska nuotion sytyttäminen ja veden kiehuminen vievät oman aikansa. Termarikahvit olisi juotu jo pariin kertaan siinä ajassa, mutta se on aivan eri juttu. Nokipannukahviin tuntuu nimittäin liittyvän muistoja ja merkityksiä, jotka ovat jotain paljon enemmän kuin se varsinainen kahvijuoma.

Minun mielessäni nokipannukahviin liittyy muisto eräältä hiihtolomalta, kun olin ehkä 8-9 -vuotias. Olimme mummolassa talvilomaa viettämässä kuten usein aikaisemminkin. Tällä kertaa minä ja veljeni pääsimme sedän ja isän mukana "hevossavottaan". Itse työstä lumisessa metsässä ei ole jäänyt muita muistikuvia kuin se, että miehet raahasivat tukkisaksilla koivurankoja parirekien päälle. Mummolan liinakkohevonen veti aikamoisia kuormia, me lapset saimme istua kuorman päällä kun siirryttiin eteenpäin ja se oli mielestäni kai aika jännittävää.

Jossain vaiheessa kaunista pakkaspäivää miehet tekivät nuotion. Lumeen tampattiin paikka nuotiolle, setä haki reestä halkosäkin. Muutama puunranka viriteltiin ristikolle nuotion ympärille, jottei tarvinnut istua lumessa. Setä viritti nokisen kahvipannun kepin nokkaan keikkumaan nuotion päälle, puhtaasta hangesta kahmaistiin lunta sulamaan kahvivedeksi. Isän ohje, jonka tosin kuulin monta kertaa myöhemminkin, on jäänyt mieleen:"kourallinen kahvia kuppia päälle ja yks tuiskun varalle, sitten se on valmista kun se on kerran kaatunut ja kahdesti kiehunut yli". No, aikanaan kahvi oli valmista ja isä kaivoi vanhasta repusta voipaperiin käärittyjä, hiukan kohmeisia voileipiä, joissa oli reikäjuustoa ja lauantaimakkaraa päällä. Taidettiin vielä paistaa lenkkimakkaraakin. Voi että ne maistuivat hyviltä! Siinä tunnelmassa yhdistyivät pakkaslumen leijailu puiden oksilta, hevosen huuruava hengitys, nuotion rätinä, savun ja kahvin tuoksu ja yhdessä isän kanssa metsässä oleminen.

Kaikki tämä palautuu elävästi mieleen yhdestä yhdyssanasta "nokipannukahvi".

Syysretki Norefjellille

 Onko mitään mukavampaa kuin vanhojen ystävien tapaaminen monen vuoden jälkeen? On, nimittäin syysretki tunturiin vanhojen ystävien kanssa, joita ei ole nähnyt vuosikausiin!

Sain muutama viikko sitten Osloon mieluisan vieraan Suomesta. Ystävyys on kantanut jo vuosikymmeniä, vaikka yhteydenpidossa on välillä ollut taukoja kummankin perhe- ja työkiireiden takia. Kolmas opiskeluaikaisen porukkamme jäsen on asunut Norjassa jo pitkään ja sovimme, että vietämme viikonlopun hänen luonaan.

Lokakuun alun sunnuntaille oli luvattu pilvistä ja aika koleaa mutta sateetonta säätä, joten pystyimme toteuttamaan suunnitelman patikkaretkestä Norefjellillä.
Norefjell on reilut 1300 m korkea tunturi alle kahden tunnin ajomatkan päässä Oslosta. Se on suosittu hiihto- ja laskettelupaikka pääkaupunkiin nähden sopivan sijaintinsa vuoksi-. Yli kilometrin korkeudessa hiihtokausi on pitkä; lumi tulee aikaisin ja sulaa myöhään. Aivan vielä lokakuun alkupäivinä lunta ei vielä ollut vaikka säätiedotus vähän uhkailikin lumisateilla vuorille.

Meidän patikkaretkemme lähtöpaikka oli n 800 m meren pinnan tasosta oleva hiihtokeskus Boeseterissä. Siitä lähtee  patikointireittejä ja latupojia joka ilmansuuntaan. Me suuntasimme kohti tunturien välisestä notkelmasta virtaavaa putousta. Alkupätkä oli kävelytietä loivaan ylämäkeen. Juttu luisti mainiosti ja ympärillä oleva maisema helli silmää ja sielua. Paras ruska oli jo ehkä ohi, mutta emme antaneet sen haitata vaan nautimme maisemista täysillä.

 

Pienen puron ylityksen jälkeen piti hieman hakea seuraavaa polun päätä. Kahden suunnistajan kanssa patikoidessa voi olla kuitenkin kohtuullisen varma, että oikea suunta löytyy vaikkeivat reittimerkinnät paljon auttaneetkaan.

Tämä osuus oli kivistä rinnettä pitkin ylöspäin

kiemurtelevaa polkua, joka oli sateiden jäljiltä paikoitellen sohjoontunut sammal-mutamössöksi. Tällaisessa maastossa ei oikein voi kuvata ja kulkea yhtäaikaa, kun pitää katsella mihin askeleensa asettaa. Eihän meillä ollut mitään kiirettä, joten pysähtelin välillä ihailemaan ympäröivää maisemaa kameran linssin läpi. Muita kulkijoita oli harvakseltaan, osa matkalla ylös , osa tulosssa jo takaisinpäin. Kantamuksien koosta päättelin, että samanlaisia päiväretkeilijöitä muutkin olivat kuin me; repussa termari, vesipullo ja evästä sekä vähän lisävaatteita kaiken varalta.

 

 Pilvinen sää antoi oman 'laveerauksensa' kauempana näkyville tuntureille. Sitä en saanut kunnolla vangituksi kuviin, mutta ehkä mielikuvitus paikkaa sen, mitä kamera ei napannut

  Mitä ylemmäksi kiipesimme, sitä enemmän tuuli alkoi tuntua läpitunkevan kylmältä. Rinnettä olis jatkunut vielä ties kuinka pitkään mutta päätimme hakea suojaisan paikka pienestä notkelmasta kahvitaukoa varten. Siitä olikin mukava sihtailla pidemmällä objektiivilla vesiputoukselle. En lakkaa ihmettelemästä, mistä vettä riittää kun tämäkin putous näytti alkava aivan tyhjästä.
Kahvi ja voileivät eivät missään maistu yhtähyviltä kuin reppuretkellä.  Kun mausteena on vielä mainioita muisteloita ja naurunrätkätystä niin avot! Voiko enempää toivoa! Todella rentouttavaa retkeilyä kaikin puolin.

 Myöhemmin katselin kartasta, että taukopaikkamme oli noin 1100 mmpy.  Tulimme siihen tulokseen että emme jatka enää ylemmäs, koska takaisikin pitää jaksaa tulla. Yhteenlaskettu vammahistoriamme on kohtuullisen kattava, joten arvelimme, että on parempi ottaa varman päälle ja kävellä takaisin kivistä polkua hyvissä voimissa, eikä koivet väsymyksestä tutisten. Suunnistajat päättivät, että koukkaamme puron ylityksen jälkeen toista reittiä takaisin hiihtokeskukselle. Mikäs siinä! Nyt kävelytien kahden puolen oli niittymäisiä lämpäreitä joiden heinikon keltaiset sävyt muodostivat hienon kontrasti havupuiden vihreälle, maaruskan punerrukselle ja harmaille kivenjärkäleille ja kallioseinille. Ja siitä se ajatus sitten lähti, seuraavaa yhteistä ruskaretkeä odotellessa...