Pikkulenkki Puurijärven ja Isosuon kansallispuistossa

 

Tänä vuonna retkeily on jäänyt aika vähiin ja blogin kirjoittaminenkin on päässyt unohtumaan. Kuuma kesä houkutteli lähtemään mieluummin vesille kuin rämpimään metsiin ja soille. Muutamia pieniä reissuja on tullut tehtyä yksin ja joitain yhdessä Miehen kanssa, joka meillä asuu. Ehkä kirjoittelen niistä myöhemmin.  

Aloitan kuitenkin tämänpäiväisestä retkestä Huittisten ja Kokemäen rajamailla sijaitsevaan Puurijärven ja Isonsuon kansallispuistoon. Tämä kohde on ollut pitkään listallani, koska se on melkein työmatkan varrella. Sen verran kuitenkin joutuisi poikkeamaan pääväyliltä, että onpa jäänyt käymättä vuodesta toiseen. (Kyllä selityksiä aina löytyy)

Tänä aamuna päätin lähteä ihan varta vasten kiertelemään Isonsuon luontopolun. Puurijärven ja Isosuon kansallispuistossa useimmat reitit ovat lyhyitä pyrähdyksiä lintutorneille, onhan  kyseessä kosteikoissa viihtyvien lajein ja vesilintujen paratiisi. Puurijärveä pidetään yhtenä Suomen tärkeimmistä lintualueista ja sitä on ehdotettu kansainväliseen kosteikkojensuojelusopimukseenkin. Suurella osalla alueesta liikkumista on rajoitettu kesäaikaan tai osassa jopa helmikuun alusta marraskuun loppuun.  Isonsuon luontopolku on reilun kahden kilometrin lenkki suon reunassa ja siitä on pistoreitti Mutilahden lintutornille ja toinen turvesuulille.

Aamupäivän keli oli aurinkoinen mutta melko kolea. Jo parkkipaikalla Mutilahden tien varressa  tuuli tuntui kylmältä. Enpäs muistanut ottaa hanskoja mukaan. No, pitää kävellä reippaasti. Mutilahden lintutornilta oli hienot näkymät soistuvalle järvelle. Tornissa oli muitakin retkeilijöitä kiikaroimassa  lahdenpohjukkaan, jossa parikymmentä joutsenta näytti lipuvan hiljakseen edestakaisin välillä pinnan alta syötävää noukkien. Muita vesilintuja ei silmiini osunut, joten jatkoin matkaa luontopolkua eteenpäin. Voi vain kuvitella, millainen säpinä järvellä on vesilintujen kiivaimman muuton aikaan keväällä ja syksyllä .

Turvesuuli kuulosti kiinnostavalta, joten päätin poiketa tutkimassa, mistä oikein on kyse. Suon reunassa tönötti harmaantunut lato, jonka sisällä oli muutamia kuvia ja tekstitauluja, joissa kerrottiin miten turvetta on nostettu suolta maanparannusaineeksi ja eläinten kuivikkeeksi Turvepaakut on ensin nostettu kuivahtamaan  latoon eli suuliin ja kuljetettu sitten talvella reellä pellolle tai pihapiiriin. Mielenkiintoista maatalouden historiaa.

Pitkospuut olivat hyvässä kunnossa ja seuraavalle tornille oli vain muutamia satoja metrejä. Lintutornista yritin hahmottaa, missä kohtaa olisi Isonsuon korkein kohta. Keidassuot ovat aina keskeltä korkeampia kuin reunoilta. Paljaalla silmällä eteeni aukeava sammalmättäikkö näytti tasaiselta aavalta. Parinsadan hanhen parvi kaarteli suon päällä ja laskeutui kovaan kaakatuksen säestyksellä kauemmas. Liian kauas kuvaamisen kannalta  mutta oli hienon näköistä ja kuuloista.

Pian pitkospuureitti kaartui selvästi kohti metsän reunaa. Suolla kasvavat männyt ovat mielestäni hauskoja vänkkyröitä. Luonnon Bonsai-puita.  Mitä lähemmäs suon reunaa reitti, tuli sitä enemmän oli varvikkoa, kuten suopursuja, vaivaiskoivuja ja juolukkaa. Lakan lehdet olivat jo tummanpunertavia ja muutenkin alkoi syksyn värejä näkyä sekä puissa että varvikossa.  

Aikalailla rauhassa sain tämän pienen lenkin kulkea.  Aivan vielä syksyisen suon värit eivät olleet parhaimmillaan, mutta kuten usein ennenkin, olin tyytyväinen, kun voitin luontaisen laiskuuteni ja lähdin ulkoilemaan. Pieni retki on parempi kuin ei mitään.

Ensilumen lenkki Torronsuolla

Talvi on antanut odottaa itseään täällä Lounais-Suomessa. Vihdoin viime viikolla lunta satoi edes sen verran, että maisemat muuttuivat valkoisiksi. Päätimme lähteä viikonloppuna patikoimaan Torronsuolle ennen sääennusteen lupaamaa isompaa lumentuloa. Kiljamon parkkipaikkaa on laajennettu niin, ettei sitä meinannut entiseksi tuntea ja hetki piti katsella ympärilleen ennekuin osasin hahmottaa, mistä polun pää lähtee kiertämään suota vastapäivään. Reilu vuosi sitten syksyllä kävin tarpomassa tämän uudistetun osuuden ensimmäisen kerran ja totesin, että uudelleenreititys pois maantieltä oli hyvä ratkaisu ja että uusilla pitkoksilla ja metsäpoluilla oli hyvä liikkua.                                                                                                       Tällä kertaa olimme suunnitelleet patikoivamme edestakaisin Idänpään kallion laavulle.. Matkaa Kiljamosta laavulle olisi noin 4 km suuntaansa eli kahdeksan kilometrin päiväretki oli edessä. 

Etukäteen vähän mietitytti, miten liukkaita pitkokset mahtaisivat ollakaan. Huoli osoittautui turhaksi heti alkumetreillä. Lunta oli tullut muutamia senttejä mutta pito oli hyvä jopa ilman nastakenkiä. Avoimilla paikoilla huomasi, miten tuuli sai muutaman asteen pakkasen tuntumaan paljon lämpömittarin lukemia kylmemmältä. Huppu oli hyvä olemassa. Onneksi reitti kulkee pitkät pätkät metsän keskellä, mihin tuuli ei tunnu.

Lumiset puut tekivät metsästä talvisen satumetsän. Eläinten jälkiä hangella oli kiva katsella ja arvuutella, vaikka Mies joka meillä asuu, arvelikin melkein kaikista jäljistä "olisko susi?" Juu, ei. Ihan tavallisia jäniksen jälkiä enimmäkseen, ehkä jossain kohti kettu oli jolkotellut polun viertä ja muutamassa kohdassa orava oli kipaissut polun poikki.

Vaikka olimme päivän ensimmäiset kulkijat, polku oli suhteellisen selkeä seurata. Reittimerkintöjä kaipasimme vain parissa kohdassa metsäosuudella, suollahan mennään pitkosten mukaan, joten siellä ei pääse eksymään. Lyhyen maantiepätkän jälkeen pitää hoksata kääntyä Hämeen ilvesreitti -merkin osoittamaan suuntaan. 

Muistan ihmetelleeni edelliselläkin kerralla isoa kiviaidan rajaamaa aluetta, joka tuntui pelloksi liian pieneltä ja miksikään muuksikaan emme osanneet sitä kuvitella. Mies tosin vitsaili josko tämä olisi muinaishauta. Tuskinpa sentään. Olisi kiva, jos tässä olisi joku infotaulu, vaikka paikka taitaa ollakin yksityisellä maalla.

Aika pian kiviaitauksen jälkeen polku alkaa nousta ylös kohti Idänpään kalliota, joka kohoaa parikymmentä metriä suon pintaa korkeammalle. Erittäin mainio paikka lintutornille ja laavulle. Lintutornilta on hulppeat näkymät yli Torronsuon. Näin lehdettömään aikaan näkymät avautuvat vielä paremmin kuin aikaisemmis syksyllä, jolloin lehtipuut blokkaavat näkymää suon länsipäähän. Paikka ei ole kansallispuiston alueella  vaan yksityisellä maalla ja kävijöitä pyydetäänkin huomioimaan, että laavulla ei välttämättä ole polttopuita aina saatavilla.  Harmitti kun ei tullut otettua muutamaa klapia mukaan kotoa lähtiessä. Saimme kuitenkin jonkinlaiset tulet askarreltua vaikka tuntui että käytössä olleet vähät puut olivat kosteita ja tuottivat enemmän savua kuin liekkejä. Makkarat tuli paistettua, ainakin melkein. Onneksi kahvit oli keitetty valmiiksi termariin niin saimme edes jotain lämmikettä. Yllättävän nopeasti näppejä alkoi paleltaa; siis paluumatkalle mars!

Paluumatkalla ehdimme jo pohtia, että näinköhän menisi koko reissu ilman muita ihmisiä. Eipä sentään; pian alkoi tulla vastaantulijoita tasaisin välein, joten saimme loikata pitkoksilta sivuun tuon tuostakin. Onneksi suo oli jo sen verran jäässä, että se kantoi hyvin kulkijaa.  Välillä oli pakko pysähtyä ihailemaan ensilumen alta esiin pinnistelevää suopursuvarvikkoa. Tai loputtomana avautuvaa suomaisemaa, johon alkava lumipyry toi vielä omat sävynsä. 

Loppua kohti meikäläisen askel alkoi lyhenemään helposti kipeytyvän lonkan takia, mutta pieniä taukoja pitämällä ja vauhtia hidastamalla päästiin takaisin autolle. Aamulla olimme ensimmäinen autokunta parkkipaikalla mutta nyt siellä oli viitisentoista autoa pysäköitynä.  Osa oli varmaan lähtenyt patikoimaan Kiljamosta  vasemmalle kohti Härksaaren louhosta. Sillä puolella pitkokset ovat kuitenkin vielä pääosin korjausta vailla ja paikoitellen todella huonossa kunnossa. Juttelimme, että varmaan pian Torronsuolle tehdään ladut. Silloin pääsisi suota kulkemaan ristiin rastiin aivan eri tavalla kuin sulan maan aikana. Seuraavaksi voisikin olla vuorossa hiihtoretki.

Loppusyksyn retki Kauluksen niittysaunalle Salamajärvellä

Syyslomani sijoittui aivan lokakuun loppuun. Kelit Keski-Suomessa olivat aika sateisia ja tuulisia mutta päätin, että yritän kuitenkin tehdä pari reppuretkeä loman aikana sen sijaan, että kasvattaisin juuria mökin sohvalla. Kivijärven ja Perhon alueella sijaitsevan Salamajärven kansallispuiston Koirasalmelta lähtevillä reiteillä olen käynyt usein ja eri kokoonpanoilla, joten halusin katsella kansallispuiston muita alueita. Aikani karttoja ja reittikuvauksia tutkisteltuani päädyin siihen, että ajelen Perhon puoleiseen reunaan Pakosuon parkkipaikalle ja lähden siitä kohti Heikinjärveä. Lenkin pituutta en miettinyt etukäteen vaan ajattelin, että patikoin johonkin sopivaan paikkaan kahvittelemaan ja mietin sitten, mihin suuntaan askeleeni. Keli oli koleahko ja ohuesti vihmoi vettä, kun köröttelin hiekkatietä kohti parkkipaikkaa. Aika hiljainen oli parkkipaikka aamupäivällä.

Pakosuon  ylittävät viivasuorat pitkokset olivat märät ja liukkaat, mikä kummasti jäykisti kävelemistä, kun joutui skarppaamaan jokaista askelta. Suomaisemassa näkyi edellisen yön jäljiltä vähän luntakin.  Lehtipuut olivat jo pudottaneet lehtensä ja ruska-aika oli väistynyt loppusyksyn harmauden tieltä.  Taivaskin oli kuin vaarin välihousunlahje, kuten lapsuuteni stand-up koomikko  Eemeli aikoinaan sattuvasti ilmaisi.

Pakosuon ylityksen jälkeen polku nousi metsään. Kivistä polkua on näköjään tälläkin puolella kansallispuistoa, tuumasin. Muutamia palokoroja huomasin kannoissa ja keloissa. Milloinkahan täällä viimeksi on riehunut metsäpaloja?

Pysähtelin kuvaamaan puita ja sammalten peittämiä kiviä ja tietenkin lahomassa olevia puita, joiden kylkiä koristavat käävät ovat minusta jotenkin kiehtovia.  Metsän siimeksessä pitkokset olivat jäässä ja pari kertaa askel lähti komeaan liukuun ja kerran kävin kontallani, kun  laajakaariset kevätjuhlaliikkeetkään eivät pelastaneet  minua kaatumiselta. Onneksi ei ollut ketään näkemässä. Ja pääasia että kamera ei kolahtanut säpäleiksi kivikossa. Myönnän, että olen vähän yliherkkä näiden liukkaalla kompurointien kanssa, mutta kun polvet ovat hajoilleet leikkauskuntoon pienemmissäkin haavereissa  ja moneen kertaan, niin se lienee ymmärrettävää.

Kauluksen kämppä tai pikemminkin niittysauna vaikutti sopivalta taukopaikalta. Niittysaunoja on aikoinaan käytetty työväelle yösuojana, kun soiden  ja järvien  tulva-alueiden reunoilta on koottu niittyheinää karjan rehuksi.  Tämän niittysaunan nimi on opastaulun mukaan peräisin siitä, että joku kappalainen oli muinoin levähtänyt saunalla ja unohtanut liperinsä seinälle, mihin oli ne ripustanut yöksi. Kauluksen niittysaunan nurkassa näytti olevan kivikasa, joka lienee ollut savusaunan kiukaan tapainen lämmön lähde.  Pihapiirissä oli puuvaja/huussi ja nuotion ympärillä tukevista hirsilankuista tehty kehä.  En ruvennut tekemään nuotiota, vaan levittelin kahvinkeittovehkeet kehäpenkille ja laitoin veden kiehumaan kaasupolttimella. Odotellessa kiertelin niittysauna ympärillä ja kävin suon reunassa katselemassa maisemaa. Hienoja kääpäpuita täälläkin.  Evästellessä  tuli fundeerattua reilun sadan vuoden takaisia heinäntekijöitä.  Aikamoinen täytyi olla niittyheinän tarve, kun täältä kaukaa korvestakin sitä kannatti kerätä talven varaksi. 

Vähitellen vilu pyrki hikiseen selkään. En jäänyt pidemmäksi aikaa hohhoilemaan, vaan pakkasin kamppeet rivakasti ja lähdin lompsimaan takaisinpäin. Ei siis tullut pitkä retki nytkään, vain nelisen kilometriä yhteensä. Pakosuo on niin kaukana asutuksesta, että sinne eivät kuulu liikenteen äänet ja kulkijoitakin tuntui olevan vähänlaiseen, sillä minä näin vain kaksi ihmistä retkelläni. Hiukan huvittuneena ajattelin muutamien suosituimpien kansallispuistojen ruuhkia, joita netissä ja eri ryhmissä päiviteltiin värikkäin sanankääntein. Kannattaa valita vähän pienempiä ja vähemmän muodikkaita retkipaikkoja jos luonnonrauhasta haluaa nauttia.