Vielä ajellessani kohti Tammelaa ja Liesjärven kansallispuistoa pohdin reittivaihtoehtoja. Toisaalta Kyynäräharjun ja Hyypiön maisemat houkuttivat, mutta Kyynäränharjulla olen käynyt aiemminkin. Kaksvetisen noin 4,5 kilometrin reitti tuntui myös sopivalta aamulenkiltä ja siellä en ole koskaan käynyt. Perheen partiolaiset ovat kuulemma olleet siellä joskus partioretkellä. Uteliaisuus voitti ja päätin mennä Kaksvetisen lenkille. Epähuomiossa ajoin Sikolahden parkkipaikasta ohi, mutta onneksi kääntöpaikka löytyi nopeasti. Sää näytti pilvipoutaiselta ja lämpötilakin oli jo 16 asteen tuntumassa eli mitä parhain keli patikoimiseen. Reitin alkuosa kulki metsätietä, mikä on aina vähän puuduttavaa kulkea.
Onneksi Peukalolampea lähestyttäessä pääsin "oikeaan metsään" ja kaipaamilleni pitkospuillekin. Pitkospuut tosin olivat yöllisten sateiden jäljiltä ikävän niljakkaat, joten ihan huolettomasti siinä ei voinut taivaltaa. Kyllä luonnossa jo näkee syksyn merkkejä; keltaisi lehtiä oli jo siellä täällä, rannan kaislikot olivat jo enemmän keltaisia kuin vihreitä ja puolukat värittivät varvikkoa osaltaan. Puolukoita muuten näyttäisi tulevan paljon. Nyt vielä oli aika paljon raakileita joukossa, joten en pysähtynyt poimimaan.
Kaksvetisen rannassa olevalla tulipaikalla olin suunnitellut pitäväni evästauon. Siinä olisi ollut käytettävissä myös kota, mutta kun ulkona näytti olevan jo tuletkin valmiina, niin purin repustani eväät ja kahvitermarin tyhjälle penkinpätkälle. Lähistöllä näytti olevan kolme teltallista retkeilijöitä kuka missäkin vaiheessa aamutoimiaan; osa vasta heräili, osa oli jo pakkaamassa telttaansa ja muita kamppeitaan.Sain nauttia eväskahvini yksin kun muut touhusivat omiaan. En pannut pahakseni.
Seuraava pätkä reitistä olikin tutunäköistä rämekorpea suopursuineen ja kitukasvuisine mäntyineen. Välillä noustiin korkeammalle harjulle, jossa puusto oli jo huomattvasti vanhempaa ja seassa oli kilpikaarnaisia vanhoja mäntyjä ja aika paljon kelojakin.
Muutamassa kohdassa metsä oli kuin satukirjasta; melkein odotti näkevänsä menninkäisiä tai metsänpeikkoja vilistämässä pehmeässä sammalikossa.
Siinä tossua toisen eteen laittaessani pohdin, että tämäntyyppinen reitti on todellista mindfullness- harjoitusta. Kun märkyyden aiheuttaman liukkauden takia pitää keskittyä jokaiseen askeleeseen eikä ympärillä ole ns. wau-maisemia, tulee kiinnittäneeksi huomiota pienempiin yksityiskohtiin, kuten sammaleen väreihin tai muotoihin tai kanervankukkien hentoon lilaan, naavaisiin puihin tai lehdillä viipyviin sadepisaroihin.
Runoilija Risto Rasa kirjoitti aikoinaan "metsän seinä on vain vihreä ovi". Niin totta. Mene metsään ja katso mitä kaikkea oven takaa löytyykään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti