Olimme elokuun alussa Miehen kanssa moottoripyöräreissulla Pohjois-Norjassa. Kahdeksi yöksi majoituimme parikymmentä kilometriä Altan kaupungista etelään sijaitsevassa Gargian kylässä. Olimme istuneet edellisinä päivinä pitkät ajomatkat, joten päätimme Hammerfestissa käymisen sijasta viettää välipäivän lähiympäristössä leppoisasti patikoiden ja ajamisesta leväten. Kysyimme majapaikkamme respan pojalta, olisko hänellä ehdottaa jotain sopivaa kohdetta meille. Kaveri ehdotti ensin reissua kanjonille, jonne olisi ollut ensin muutaman kilometrin ajo ja sitten reilu seitsemän kilometrin patikointi yhteen suuntaan eli yhteensä 15 kilsaa. Arvelimme, että tuo olisi ehkä vähän liian pitkä reissu. "No, onhan tossa sitten toi koski parin kilsan päässä", totesi kaveri puolihuolimattomasti. Okei, tuo kuulostaa paremmalta. Kun kysyimme tarkempia reittiohjeita tai karttaa, kaveri vain totesi, "menette vaan tuosta talon takaa siltaa pitkin puron yli ja jatkatte sitten polkua ylös, ei voi eksyä". Jahas.
Näillämelko suurpiirteisillä ohjeilla lähdimme katsomaaan jotain mistä meillä ei ollut mitään ennakkokäsitystä. Ensimmäisen kilometrin aikana ylitettiin ensimmäisen puron jälkeen vielä puolenkymmentä pienempää, joista osassa oli silta ja osassa loikittiin vain kiviä pitkin. Tämä alkuosa reitistä oli kasvillisuudeltaan lähinnä kosteaa lehtoa saniaisineen ja mesiangervoineen. 
Vähitellen polku alkoi nousta ylemmäs ja puusto muuttui männiköksi. Bongasimme todella ison puun; ympärysmitan arvioimme olevan ainakin 3,5 metriä "halausmenetelmällä" mitaten. Kuinkahan vanha tuo mahtimänty onkaan? Vuosikasvu ei noissa maailman pohjoisimmissa mäntymetsissä voi olla kovin suuri.
Polku nousi yhä ylemmäs ja männikkö vaihtui tunturikoivikoksi ja aluskasvillisuus matalaksi variksenmarjavarvikoksi. En tiedä kumpi säikähti enemmän yllättävssä kohtamisessa, poro vai minä. Aika nopeasti poro katosi koivikkoon katseidemme ulottumattomiin.Miehen kännykän gps kertoi parin kilometrin menneen jo aikoja sitten eikä vieläkään ollut havaintoja alkumatkan puroja kummemmasta putouksesta. Aloimme jo epäillä, olemmeko ollenkaan oikealla polulla. Päätimme kuitenkin jatkaa vielä eteenpäin, koska ainahan voisi katsella maisemia kun päästäisiin puurajan yläpuolelle. Eikä se maisema hullumpi ollutkaan. Majapaikkammekin häämötti laakson pohjalla.
Lopulta alkoi kuulua voimistuva kohina, joten arvasimme että nyt ollaan lähellä. Voi miten upea vesiputous eteemme avautuikaan! Vesi näytti ryöppyävän suoraan tasalakiselta kalliolta kuin tyhjästä.
Putouksen jyrkin ja ylin pudotus lienee ainakin kymmenisen metriä. Putouksen edessä vesi lensi sumuna pitkälle kivikkoon. Putouksen alapuolella oli pieni suvanto, josta virta jakautui pienemmiksi uomiksi, jotka luikertelivat kivikoiden välissä ennen seuraavaa kallioiden väliin syöpynyttä jyrkempää osuutta. Samalla tavoin kuin vesimassat näyttivät tulevan tyhjastä ne myös katosivat näkyvistä tyhjään jonnekin alas.
Mitenkähän mahtava tämä vesiputous mahtaakaan olla keväällä lumien sulaessa. Kasvillisuudesta - tai sen puutteesta kivien välissä ja pinnoilla- saattoi nimittäin päätellä että vesi on huomattavasti korkeammalla osan vuodesta. Olispa hienoa nähdä ja kuulla keväinen pauhu! Maisemat olivat todellakin kiipeämisen ja jokaisen hikipisaran arvoiset. Ilmeisesti tällaisia paikkoja on Pohjois-Norjassa sen verran paljon, että ei ole tarpeen merkitä karttaan hienoa näköalapaikkaa saati merkitä polkua retkeilijöitä varten. Hieno paikka, johon kannattaa poiketa kun Altan seudulla ajelee.
Ajo-ohje: Kautokeinon tietä muutama kilometri etelään ja vasemmalle n 16 km Gargiaan, Fjällestuenin päärakennuksen takaa polun alkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti