Iltapatikointi Tiilikkajärven Uiton kierrolla

Mitä oikein odottaisin kansallispuistolta, josta en ollut ennen tätä kesää koskaan kuullutkaan? (Noloa tunnustaa mutta näin on. Monta muutakin kansallispuistoa on minulle ihan yhtä tuntemattomia)

Vasta nyt alkukesästä, kun aloin selvitellä sopivia retkikohteita kohtuullisen matkan päästä mökiltä ja selailin luontoon.fi -sivuja, tuli eteen myös Tiilikkajärven kansallispuistosta kertova osuus.

 Tiilikkajärvi sijaitsee Rautavaaralla, Iisalmesta noin 90 km Nurmekseen päin. Kansallispuisto on perustettu 1982 ja pinta-alaa sillä on vain 34 km2, mistä suurin osa on vesialuetta. Tiilikkajärven, Autiojärven ja Sammakkojärven erottaa toisistaan vain kapeat maasuikaleet. Merkittyjä polkuja Tiilikkajärvellä on parikymmentä kilometriä. Suurin osa netistä löytyneistä kuvista oli Venäjänhiekalta, joka on hieno, monta sataa metriä pitkä hiekkaranta pitkälle työntyvän Kalmonniemen kainalossa. Näytti hienolta.Aikani kuvia ja karttoja selailtuani totesin että Uiton kierto (7km) olisi sopivan mittainen lenkki iltapatikoinnille. Laskeskelin, että jos pääsisin polulle viiden maissa alkuillasta, olisin takaisin autolla viimeistään puoli yhdeksän maissa, vaikka pitäisin Venäjänhiekalla pidemmänkin evästelytauon.

Päivä oli ollut todella helteinen ja vielä puoli viiden aikaan kun kurvasin kansallispuiston parkkipaikalle auton mittari näytti 27 astetta. Huhhuh! Taitaa tulla hikinen patikointiurakka!  Autoja oli parkkipaikalla toistakymmentä; Mahtaako olla ranta täynnä väkeä?

Alkumatkasta polku kulki aika lähellä järven rantaa. Pian vasemmalla näkyi erikoinen suoalue. Erikoista siinä oli se, että kun usein suot ovat notkelmissa tai tasaisilla aukeilla, tämä suo näytti olevan polkuun nähden ylämäessä.

Polku nousikin pian kulkemaan soraharjun päällä. Molemmin puolin oli eri syvyisiä suppia, joissa näytti olevan rehevät mustikka- ja juolukkakasvustot, suorpursuakin siellä täällä.  Reittimerkkejä muutamaa viittaa lukuunottamatta ei varsinaisesti ollut, mutta polku oli kulunut metrin levyiseksi "valtatieksi", joten enpä varsinaisesti sen kummempaa merkintää kaivannutkaan.

Matkaa lähtöpisteestä Sammakkotammelta Venäjänhiekalle on hieman vajaat neljä kilometriä.  Polku oli mielestäni koko matkan erittäin helppokulkuista maastoa. Harjun päällä kävi hentoinen tuulenvire, joka vilvoitti mukavasti

Alle tunnissa sain jo Venäjänhiekan hienon rannan näkyviini. Rannalla näytti olevan pari telttakuntaa leiriytyneenä. Tulosuunnasta vasemmalla näkyi huoltorakennuksia, joten suuntasin sinne. Sillä olikin useampi nuotiorinki pöytineen, mihin hyvin mahtui meikäläinenkin eväitään syömään. Samalla jututin pariskuntaa, joka oli tullut kanootilla Pohjoisniemestä. Varmasti Tiilikkajärvi onkin rauhalliseen melontaretkeen mitä sopivin paikka. Oikein kateeksi kävi, kun he lähtivät kevyesti lipumaan kohti Kalmonniemen ja Pohjoisniemen välissä olevaa kapeaa aukkoa järven toiselle puolelle Koirakivelle. Kyllä minäkin vielä joskus....

Venäjänhiekan nimi liittynee siihen, että Tiilikkajärvi on ollut Täyssinän rauhan rajalla. Kuten usein vanhat rajalinjat, tämäkin kahden niemen halkaisema järvi oli helposti tunnistettava luonnonpaikka, johon oli hyvä vetäistä rajaviiva sekä karttaan että maastoon.  No, olkoon nimihistoria mikä tahansa, hiekkaranta oli hieno. Järvi on matala ja hiekkapohjassa on  keskellä järveäkin kuulemma dyynejä, joissa vettä on päällä vain puolisen metriä.  Vesi oli lämmintä, mutta kun en tullut ottaneeksi uikkareita mukaan, tyydyin vain huuhtelemaan enimmät hiet kasvoilta ja niskasta, sekin virkisti kummasti.

Matka jatkui Uiton kierrolla Autiojärven itäpuolelle.  Käväisin Uiton kämpän pihapiirissä riipusillan takana ihan silkkaa uteliaisuuttani mutta koska se on varauskämppä, en päässyt sisälle katsomaan, miltä siellä näyttää. Pumppukaivo näytti olevan pihassa, mikä onkin hyvä tietää, jos tekee pidemmän lenkin tai yöretken Tiilikkajärvelle; vettä ei tarvitse kantaa selässään, kun voi tankata lisää kaivolta.



Koko Uiton kierron itäpuolinen osuus oli oikeastaan suota ja pitkospuuta. Vain muutama kangasharjusaareke katkaisi loputtomalta tuntuvan pitkospuilla kävelyn. Ei sillä; pitkospuihin oli Tiilikkajärvellä kyllä käytetty järeintä puuta, mitä olen koko tänä kesänä missään nähnyt. Ja mikä vielä tärkeämpää ne olivat erittäin hyvässä kunnossa ja kuivat.

Toki matkan varrelle sattui monenlaista suomaisemaa; oli harvapuustoista rämettä, rehevää heinäsuota, aukeaa nevaa ja soistuvaa järvenrantaa. Sen verran yksitoikkoiselta pitkospuita pitkin taivaltaminen alkoin kuitenkin tuntua että joku pieni levähdyspaikka olisi ollut tälläkin kolmen ja puolen kilometrin etapilla tarpeen. Jos ei muuten niin ihan vaihtelun vuoksi. 
 Istuin hetken yhdellä kangasmaastosaarekkeella sopivan korkuisella kivellä, hörpin mehua ja katselin joka puolella avautuvaan suomaisemaan.


Mitähän ulkomaalaiset ystäväni tästä tykkäisivät? Melkein täydellisen hiljaista, mitä nyt jotkut linnut jaksoivat vielä sirkuttaa kauempana, istuin yksinäni kivellä keskellä ei-mitään, aurinko paistoi täydeltä terältä vaikka antoikin jo pitkät varjot. Olisihan siinä heille luontoelämystä kerrakseen. Tosin tällainen hiljaisuuden kokemus taitaisi olla tarpeen monelle kiireen ja metelin keskellä hosuvalle kotimaiselle kaverillekin. 


Loppusuoralla alkoi jo kuulua autojen ääniä soratieltä. Käännyin vielä katsomaan melkein viivasuoraa pitkospuupätkää. Olin tyytyväinen reissuun: sopivan mittainen iltapatikointi, helppo maasto vaikka lasten kanssa kuljettavaksi. Yhteensä patikoitavaa kertyi lähes kahdeksan kilometriä Venäjänhiekalle kun pitää poiketa muutaman sadan metrin verran Uiton kierron polulta. Aikaa kului kolmisen tuntia enkä todellakaan pitänyt mitään kiirettä.

Monenlaisia ajatuksia ehti herätä siinä töppöstä toisen eteen laittaessa. Tänne voisikin tehdä yöretken ensi kesänä. Silloin voisi  käväistä myös tarkistamassa  maisemat Kalmonniemen kärjessä ja vaikkapa kahlata Pohjoisniemen puolellekin. 

Lopuksi vielä maisemia ja yksityskohtia matkan varrelta. Saa fiilistellä!