Pikkuakan kanssa Rillankiven luontopolulla

Kuusivuotias lapsenlapsi Pikkuakka on oivallinen seuralainen pienille metsäretkille; utelias, reipas, kiinnostunut luonnosta, kasveista ja seikkailemisesta. Koko alkukesän olimme suunnitelleet hänen kanssaan oikein kunnon eväsretkeä ja nyt kun  kelikin oli suotuisa, päätimme lähteä Rillankiven luontopolulle katsomaan, josko sieltä löytyisi jotain mielenkiintoista ihmeteltävää. Asianmukaiset eväät, juomiset ja hyttyskarkotteet pakattiin reppuun ja toisen aikuisen reppuun vielä varmuuden vuoksi lapselle kumpparit, jos suolla sattuisi olemaan oikein märkää.

Jääkausi on myllännyt korkean soraharjun ja kasannut sen laelle valtavia siirtolohkareita. Epäilemättä tällaiset erikoiset paikat ovat aikoinaan olleet hyviä maanmerkkejä rajankäynnissä.


Rillankiven luontopolku on  reilut viisi kilometriä pitkä  ja se kiertää ensin kivikkoista polkua harjun yläosassa ja laskeutuu sitten alemmas kohti supan pohjaa, jossa on pieni suolämpäre ja vielä edempänä kirkasvetinen kivikkoireunainen lampi. Sieltä polku nousee Varisvuorelle ja entisen Rillanahon torpan niityn kautta takaisin lähtöpaikkaan.  Lammelle asti polku on varsin paljon kuljettu mutta toinen puolikas on  kokemukseni mukaan selvästi heinittyneempi ja paikoitellen siellä pitää oikein etsiä reittimerkkejä.

Koska meillä oli kuitenkin tällä kertaa täsmätavoitteena käydä etsimässä ja kuvaamassa maariankämmeköitä, päädyimme kävelemään vain tuon reitin alkupätkän suolle asti ja palaamaan samaa reittiä takaisin. Tällä tavallakin matkaa tuli 3,5-4 km, mikä taisi olla sekä lapselle että meille aikuislle ihan riittävä patikointimatka helteisessä säässä.

Pienestä retkeilijästä oli hauska etsiä sinisiä reittimerkkejä ja puisia suuntaviittoja. Me aikuiset saimmekin tehdä parhaamme pysyäksemme  mukana vauhdissa. Tottakai siirtolohkareröykkiöitä piti käydä ihmettelemässä harjun korkeimmalla kohdalla.

Polun varrella oli jo kypsiä mustikoita ja matkanteko hieman hidastui kun niitä poimittiin kourakaupalla maistiaisiksi. Lopulta tulimme suon reunaan ja Pikkuakalle vaihdettiin kumpparit jalkaan jotta pääsee mukaan suolle etsimään kämmeköitä.



Ensimmäiset  kämmekän kukinnot bongasimmekin heti suon reunasta. Oli hauska huomata, että Pikkuakka oivalsi heti, minkälaisia kukkia oltiin etsimässä: "kato, täällä on ihan liila  ja melkein pinkki", hän huuteli suon reunaa kulkiessaan.


Itse totesin, että maariankämmeköitä oli nyt vähemmän kuin viime vuonna samaan aikaan. Sen sijaan tupasvillaa oli suo valkoisenaan. Mahtaakohan ne jotenkin vuorotella keskenään?

Maariankämmekkä on hämmentävän kaunis kukka; kukintojen värivaihtelu ja panttermaisesti kuvioidut lehdet ovat jo ihmettelyn aihe sinänsä. Jokainen yksilö näyttää olevan hieman erilainen sekä väritykseltaan että kuvioinniltaan. Kauniita ne ovat kaikki.Mahtaako tuo soinen, arkinen kasvuympäristö vielä korostaa maariankämmekän kauneutta?

Läheltä katsottuna kukinto on kuin ryhmä keijukaisia piiritanssissa.



















Evästauon jälkeen lähdimme paluumatkalle. Palatessa oli hyvä vielä ihmetellä uudelleen ihmeellisiä kiviä, metsäpalon jälkeensä jättämiä hiiltyneitä kantoja ja kelonkänkkyröitä. Eikö tuossa olekin ihan selvästi kivettynyt jättiläskokoinen koira?

 

Isossa metsässä kulkeminen oli kaupungissa asuvalle Pikkuakalle elämys sinänsä ja hän julistikin pontevasti, että "tämä on ihan paras metsä ikinä".

Ensi kesänä voisimme ehkä tehdä jo vähän pidemmän luontoreissun, ehkä jopa yöretken; nyt hän jo harjoitteli teltassa nukkumista mökin takapihalla.

ikinä".