Torronsuon pitkoksilla

 

Torronsuon kansallispuisto Tammelassa Forssan kupeessa on pinta-alaltaan vain 30 neliökilometriä. Nimensä mukaisesti kansallispuisto on lähes kokonaan suota; keskiosat ovat lähes puutonta nevaa, reunemmalla kituliaasti kasvavia männynkäkkyröitä rahkasammalikossa ja uloimpana soistuvaa rämettä suopursuineen. 
Kansallispuistoksi Torronsuo julistettiin 1990. On aikalailla ihme, että suo oli siihenkin asti säilynyt pääosin luonnontilaisena ja ojittamattomana. Suoalue on kaikkiaan kymmenisen kilometriä pitkä ja paksuutta turvekerroksella on kymmenen metriä. Esittelyissä Torronsuota kuvataankin Suomen syvimmäksi suoksi jolla ikää on 9000-10 000 vuotta. Respect!

 Sinänsä kesäretkeilijälle Torronsuon kansallispuiston anti liittyy suomaisemaan ja siellä viihtyvään linnustoon. Merkittyjä ja pitkostettuja reittejä on vain muutama kilometri ja isot osat kansallispuiston alueesta ovat lintujen pesintäaikaan ns. rajoitusaluetta, jossa liikkuminen ja retkeily on kielletty. 

Kiljamon lintutorni ja tulentekopaikka  ovat pitkospuiden lisäksi ainoat ihmisen tekemät rakenteet kansallispuistossa. Muita palveluita tai edes leiriytymispaikkoja Torronsuolla ei ole. Ilmeisesti suo sinänsä kuitenkin kiinnostaa päiväretkeiljöitä, kun luontoon.fi -sivujen kävijätilastot kertovat Torronsuolla käyneen viime vuonna yli 25000 kävijää.

Olin käynyt alkukesästä Torronsuon reunassa katselemassa suomaisemaa vain pikaisesti ohikulkumatkalla, joten kiinnosti testata, millainen reitti Kiljamon parkkipaikalta Härksaaren vanhalle avolouhokselle ja takaisin olisi näin loppusyksyn lauantain ulkoilulenkkinä. Kartasta nimittäin päättelimme, että ei kannattaisi kiertää rengasmaista lenkkiä Torron kylän kautta, koska siinä joutuisi tarpomaan kilometritolkulla maantien reunaa. Sitäpaitsi ainahan maisema näyttää erilaiselta, kun sitä katselee eri suunnasta.


Kiljamon parkkipaikalta lähdimme esteettömän luontopolun kautta pitkospuille. Esteetöntä reittiä on valitettavasti vain reilut sata metriä ja se päättyy luontolavalle suon reunaan. No parempi sekin kuin ei mitään. Pitkospuiden alkupäässä varoiteltiin, että pitkokset ovat huonossa kunnossa mutta muutamaa katkennutta lankkua ja joitakin keikkuvia pätkiä lukuunottamatta ne olivat mielestäni hyvin kuljettavassa kunnossa. Tosin etenkin metsäisemmillä osuuksilla pitkokset olivat märät ja niljakkaan liukkaat. Ihan ei pitovoitelu retkikengissä ollut riittävä, näemmä. 

Suota ja pitkosta, pitkosta ja suota.  Voisi vaikuttaa yksitoikkoiselta. Mutta mitkä värit! Sininen taivas, kellanruskeana auringossa hehkuva sammalikko ja hennosti vihertävät männyt! Oijoi! "Sammalenvihreä" oli täällä kyllä kaikkia punertavan, oranssin ja keltaisen sävyjä mutta ei vihreää.

Lopulta polku pujahti kuusimetsän siimekseen. Keltaisia reittimerkkejä oli todella harvakseltaan mutta luotimme siihen, että aika leveäksi kulunut polku ohjaa kulkumme oikeaan paikkaan eli louhokselle. 

Härksaaren avolouhoksesta on parisataa vuotta sitten louhittu kvartsia Someron Åvikin lasitehtaan tarpeisiin.  Louhinta lopetettiin jo niinkin aikaisin kuin v. 1833. Kvartsin lisäksi monia muitakin kivilajeja esiteltiin opastaulussa.  (Opastaulut ovat hyvin opettavaisia, nytkin opin monelaista eri kivilajeista, joita alueelta löytyy). Louhoksen seinämästä pystyi helposti erottamaan kvartsiesiintymän ja pegmatiittilohkareita lojui siellä täällä. 

Paluumatkalla vastaantulijoita oli jo huomattavasti enemmän kuin mennessä. Pitkospuilla tien antaminen vastaantulijoille kuuluu kaiketi kirjoittamattomaan retkeilyetikettiin. Se, jolla on vähemmän kantamuksia  tai pienempi retkikunta väistää. Yleensä täytyy tasapainoilla jonkin poikittain olevan tukipuun päällä, jos ei sopivaa levennystä satu kohdalle. Hyvinhän se sujui, mitä nyt mies horjahti kerran toisella jalalla pitkospuulta suolle ja tossuhan siinä kastui. Onneksi ei ollut ihan pahin jorpakko juuri siinä kohdalla.

Viimeiselle metsäiselle pätkälle osui Kiljamon luontotorni, joka nousee ylväästi puiden latvojen yläpuolelle. Sieltä oli komeat näköalat koko suon yli; suota silmän-kantamattomiin moneen suuntaan.  

Kolea pohjoistuuli tuntui hikisessä selässä vähän turhan vilvoittavalta, joten pitkään emme tornin maisemista nauttineet. Tornilta on parkkipaikalle vain pari-kolmesataa metriä, joten siinä olisi helppo käydä lintuja tiiraamassa muulloinkin. Hieno syysilma oli tosiaan houkutellut paljon retkeilijöitä liikkeelle; parkkipaikalle oli tullut toistakymmentä autoa lisää retkemme aikana. Meille matkaa kertyi vähän yli seitsemän kilometriä ja aikaa  meni vajaat  kaksi ja puoli tuntia kaikkine kahvi- ja kuvauspysähdyksineen.

Loppusyksyn kuvausretki Vaisakon tammilehtoon

Viime keväänä kävin Salon kupeessa sijaitsevalla Vaisakon luonnonsuojelualueella useampaan kertaan ihailemassa sini- ja valkovuokkojen ja monien muidenkin kevätkukkijoiden merta tammien ja vaahteroiden juurella. Jo silloin ajattelin, että syksyllä pitää käydä katsomasta, miltä ruska-aika täällä näyttää.

No, aina ei mene niinkuin Stromsössä. Alkusyksyyn tuli monenlaista ylimääräistä hässäkkää ja vasta nyt syyslomalla ehdin ajelemaan Vaisakkoon. Keli oli aika pilvinen mutta sateeton, joten lähdin liikkeelle heti aamusta.

Tällä kertaa Vaisakon parkkipaikalla ei ollut yhtään autoa toisin kuin keväällä, jolloin oli autoja pitkin tienvarsia parkkipaikan lisäksi. Parkkipaikalta luonnonsuojelualueelle matkaa on kilometrin verran. Suurin osa tästä osuudesta on leveähköä sorastettua polkua, joka kulkee pellon reunaa myötäillen. Pyöreät olkipaalirullat olivat oikeastaan aika hauskan näköisiä syksynkeltaisella sänkipeltoaukealla.

Luonnonsuojelualueen alkuosassa on pitkospuut, jotka olivat keväällä todella tarpeen, kun kosteassa notkossa vesi oli korkealla. Nyt sen sijaan olisi voinut hyvin kävellä pitkospuiden vieressäkin.

Suurin osa puista oli jo pudottanut lehtensä ja koivikko näytti lokakuisen ankealta.  Paras ruska olisi varmaan ollut pari-kolme viikkoa sitten, mutta nyt oli vain parasta nauttia siitä, mitä silmien eteen avautuu.

Varsinainen tammilehto on kasvanut vanhan hakamaan takana kohoavan kukkulan ympärille. Polku kiertää reilun puolentoista kilometrin mittaisen rengasmaisen lenkin kukkulan ympäri käyden rantakalliolla ja Halikonlahden kaislikkoisessa rannassa. Halikonlahti on kuulemma runsaslajinen lintulahti. Nyt oli hiljaista; vain joitain sorsalintuja töötäili kaislikon takana.

Vaisakossa ei voi kulkea ihastelematta valtavankokoisia tammia. Suurimmilla puilla ympärysmittaa lienee pitkästi kolmatta metriä ja oksatkin ovat tavallisen  männyn paksuisia.Kyllä siinä tuntee itsensä pieneksi ja -mikä vielä parempaa- nuoreksi, kun miettii, milloin nuo isot tammet ovat olleet vielä pelkkiä maahanpudonneita tammenterhoja. Pari-kolmesataa vuotta sitten, ellei enemmänkin. Wau!Iso ajatus.

Metsähallituksella on tarkoituksena auttaa hoidollisin toimenpitein jalopuiden menestymistä alueella ja sen vuoksi joka paikkaan levittäytyviä kuusia vähennetään. Lisäksi 70-luvun alussa notkelmassa sijainneelle kostealle niitylle istutettua koivikkoa on kaadettu reunoilta alkaen, jotta tammet ja vaahterat pääsisivät levämään luontaisesti.

Lohjalla sijaitsevaa Paavolan tammea on hehkutettu eri luontopalstoilla mutta entäpä kun toinen toistaan suurempia tammia on kymmenittäin kuten Vaisakossa? Osa tammista näytti sitkeästi pitävän kiinni kullanruskeisksi muuttuneista lehdistään.  Vaahteranlehdet olivat jo pääosin pudonneet maahan. Hetkellisesti harmitti, etten ehtinyt nähdä vaahteroita parhaassa syysloistossaan, mutta jotenkin sekin harmitus haihtui isoja puita ihaillessa.

Paksu lehtikerros rahisi jalkojen alla. Miten ihmeessä ne kaikki taas ehtivät kadota ensi kevään vuokkojen tieltä? Luonnonihmeitä tämäkin. Hieno paikka näin loppuksyksylläkin.

Ruska- ja tuskaretki Liesjärven kansallispuistoon

Sunnuntai on hyvä reppuretkeilypäivä, jos vain kelit ovat myötäiset eikä satu olemaan muuta ohjelmaa. Olin suunnitellut tekeväni syksyisen ruskaretken johonkin lähialueen kansallispuistoon viikonloppuna. Mielessäni kuvittelin, miten kauniit syksyn värit saisivat vielä lisäpuhtia kauniista auringonpaisteesta ja sinitaivaasta. No, ei aina saa kaikkea. Sunnuntai oli pilvinen ja aika viileä, mutta päätin käydä  kuitenkin ulkoilemassa Liesjärven kansallispuistossa Hyypiönkallion lenkillä. Aikaisemmat retkeni Liesjärvelle olin tehnyt Korteniemen perinnetilan ympärille ja puiston pohjoisosaan Kaksvetisen lenkille. Keväällä kävin Kyynäränharjulla kuvausretkellä, mutta vesisateen takia se reissu jäi tyngäksi.

Nyt jätin auton Kyynäränharjun kainaloon Kopinlahden P- paikalle. Siitä oli hyvä lähteä taivaltamaan harjua pitkin ja ihailla molemminpuolin avautuvaa järvimaisemaa;  kilometrin mittaisen harjun vasemalla puolella Kyynäräjärvi ja oikealla Liesjärvi. 

Vanhan kävelysillan pielessä kuvia räpsiessäni panin merkille, että virtaus Kyynärästä  Liesjärven suuntaan oli yllättävän voimakas vaikka vesi oli nyt hyvin matalalla kevääseen verrattuna.

Harjulla on paljon vanhoja kilpikaarnaisia mäntyjä ja rannassa myös koivuja ja muita lehtipuita.  Viime vuosien myrskytuulet ovat valitettavasti kaataneet sekä eläviä puita että isoja keloja. Paras ruska-aika taisi olla jo vähän ohi; lehtiä oli enemmän maassa kuin puussa.

Harjun toista päätä lähestyttäessä kuusia alkaa näkyä ympärillä yhä enemmän. Viitta Hyypiökalliolle ohjaa kapealle polulle, joka erkanee leveäksi kuluneesta Kopinlahden ja Pirttilahden välisestä harjun lakea myötäilevästä polusta. Paikka paikoin joutui oikein tarkistamaan, että reittimerkkejä löytyy lähistöltä. Tämä pätkä oli pääasiassa taivaltamista kuusikossa jossa aluskasvillisuutta ei ollut nimeksikään, vehreää sammalta ja kivä ja puunjuuria sitäkin enemmän

 Maantien ylityksen jälkeen reitti alkoi vähitellen nousta ylemmäksi. Aika yllättäen edessä olikin jyrkkä nousu Hyypiökalliolle. Taisipa suustani päästä tahaton wau-huokaisu kun pääsin kallion tasaiselle laelle. Maisema kallion jyrkältä reunalta kohti kolmisenkymmentä metriä alempana avautuvaa Tapolanjärven selkää on  katselemisen arvoinen. Olisipa vain ollut aurinkoisempi keli! Jo vakiintuneeseen tapaan istahdin kalliolle heiluttelemaan kinttujani jyrkänteen reunalla.

  

 

Hyypiökalliolta  takaisinpäin kohti Kyynäränharjua lenkki kulkee kuusikossa niin, että järven ranta häämöttää melkein koko ajan milloin lähellä ja milloin kauempana. Aika paljon myrskynkaatoja oli täälläkin.

Tapolanjärven veneenlaskupaikan vieressä oli ainoa tulentekopaikka  koko lenkillä ja sekin näytti aika epäviralliselta.  Tällä kertaa repussani oli kameravehkeiden lisäksi vain juomapullo, joten en pysähtynyt tähänkään pidemmäksi aikaa ja kylmä siinä olisi varmasti tullutkin; sen verran navakalta järveltä puhaltava tuuli tuntui.                


Sen verran epätasaista ja kivikkoista olivat nuo kuusikko-osuudet, että jaloissa retkeilyn tuska tuntui jälkeenpäin, vaikka retkikengät tukivatkin nilkkoja niin, että mitään muljahduksia ei päässyt tapahtumaan. Isompiin louhikoihin en tohtinut mennä könyämään; olisikohan ainakin yksi paikan nimi ja hämärtyvä ilta laittanut mielikuvitukseni liikehtimään; Ilveksenluolakallio. Ilveksiä ei näkynyt.

Metsätaipaleen ja kalliolla kiipeilyn aikana ehti tulla hyvä hiki reippaasti kävellessä mutta paluumatkan harjuosuudella tuuli piti huolen siitä, että autolle päästessä oli melkeinpä vilu. Olisi varmaan pitänyt uskoa lämpömittaria:+7 astetta olisi vaatinut paksumman välikerroksen retkitakin alle eikä pipokaan olisi ollut pahitteeksi. Hanskat olin onneksi älynnyt ottaa mukaan. 
Koko lenkille tuli matkaa noin 5,3 km ja kameran kanssa kulkien ja kuvia räpsien aikaa kului vajaat pari tuntia. Harmittelin pilvistä keliä vielä kotiin ajellessanikin mutta harmitus haihtui kun bongasin pellolla melko lähellä tietä peuroja ruokailemassa. Hiljensin vauhtia ja kun peurat eivät näyttäneet säikähtävän, pysäytin tien reunaan ja avasin ikkunan kuvaamista varten. Taisi tulla päivän parhaat kuvat vaikka yllättävän tilanteen takia kameran säädöt olivat varmaan mitä sattuu ja tarkkuudessa olisi parantamisen varaa! Kannatti lähteä retkelle tälläkin kertaa!

Helvetistä itään nostalgisessa hengessä

Kun edellisen kerran kävin Helvetinjärvellä, elettiin kesää 1990. Olimme tuolloin viiden naisen porukalla vaeltamassa Pirkan taivalta Kurusta Ruovedelle. Helvetinkolulle tulimme päivän mittaan yltyneen sateen jälkeen litimärkinä ja rättiväsyneinä. Muistan elävästi ,miten vesi ryöppysi polkuja pitkin puroina vastaan, kun kiipesimme viimeisiä nousuja. Onneksi autiotupa oli auki (sitäkin olimme matkan varrella ehtineet  "kaikki menee kuitenkin pieleen"-hengessä epäillä), joten pääsimme sisälle kuivattelemaan. Sen aikaiset rinkat eivät kovin hyvin sadetta pitäneet ja sadevarusteet taisivat rajoittua mustiin kontio -saappaisiin. Ainakin yhden kaverin makuupussi suorastaan imi vettä puoleensa ja painoi tietenkin kilotolkulla märkänä.Takan loimussa sitten kuivateltiin ensin makuupusseja ja sitten muita kamppeita. Makkaratikun nokassa roikkui milloin urheilusukkia, milloin t-paita tai rintsikat. Turha kai mainita, että väsymys ja harmitus vaihtui vähitellen hervottomaan nauruhepuliin takan äärellä. Kaiketi saimme jossain vaiheessa vermeet kuivaksi, koska nukkumaankin päästiin lopulta.   Seuraavana aamuna oli sumuista ja maasto oli todella märkää  ja liukasta, joten varsinainen Helvetinkolu katseltiin vain päällisin puolin ja sitten lähdettiin jatkamaan matkaa. Kuvia tästä ikimuistoisesta reissusta on säilynyt valitettavan vähän koska filmi valottui osittain pilalle kun vaihdoin filmirullaa. Nuoriso ei taida tällaista ongelmaa tunnistaa mutta vanhemmat ikäpolvet muistanevat tuon jokaisen valokuvaajan pahimman painajaisen. 

Eilen Keski-Suomesta palatessani päätin koukata Helvetinkolun kautta ihan vain huvin vuoksi ja vanhoja muistoja verestääkseni. Kurvasin valtatieltä 66 kohti Kankimäen parkkipaikkaa. Kaunis syyssunnuntai oli houkutellut paljon retkeilijöitä sillä P-paikka oli aivan täynnä autoja, varmaan ainakin 50-60 ajoneuvoa. Helvetistä itään-kierros on nelisen kilometriä pitkä rengasreitti, joka kiertää Kankimäestä Helvetinkolulle ja takaisin. Sinne siis!

Lähdin kiertämään reittiä vastapäivään, kuten kansallispuiston reittikuvauksessa suositeltiin. Yllättäen metsän siimeksessä sain kulkea aivan omassa rauhassani; mihin kaikki muut katosivat?  Polku kulkee kuusikossa mutkitellen ja muutaman nyppylän päälle nousten. Olin kyllä tiennyt, että Kolulla on paljon kävijöitä mutta silti olin jollain tapaa yllättynyt ja pettynytkin siitä, miten leveiksi väyliksi polut olivat muuttuneet. Suurimman osan matkasta polku oli itseasiassa toista metriä leveää sorastettua tietä, eikä mitään metsäpolkua. Juu, ymmärrän että sorastettua reittiä on helpompi ylläpitää kuin esimerkiksi pitkospuita, mutta kyllä siinä mielestäni samalla menetetään jotain olennaista "metsämäisyyttä". Onneksi sankka kuusikko, vihreät sammaleet ja siellä täällä värikkäinä hehkuvat koivut ja haavat saivat ajatukset suuntautumaan askelten alla rahisevasta sorasta syksyiseen luontoon.

Helvetinkolulle saavuttaessa polku vaihtuu portaiksi, jotka vievät alas rantaan ja päivätuvalle ja toisaalta ohjaavat kallion laella näköalapaikalle. Portaita alas taitaa olla parisen sataa. Tällä osuudella kulkijoita olikin jo paljon menossa ja tulossa. Oli mukava huomata, että päivätupa oli ainakin ulkoisesti täsmälleen sellainen kuin muistin. Ympäristö sen sijaan näytti paljon kuluneemmalta kuin muistoissani. Rannassa oli nuotiorinki, kuten ennekin, mutta laituri oli uusi. Käväisin kurkistamassa tupaan sisälle ja ihmettelin itsekseni, miten ihmeessä me viisi märkää retkeilijää silloin vuosikymmeniä sitten mahduimme siellä yöpymään. Kaipa sopu sijaa antoi. Takka oli hyvinkin tutun näköinen, samoin se hienoinen savuntuoksu, joka hirsistä huokui.

Rannassa nuotion ympärillä oli toistakymmentä henkeä makkaranpaistossa. Niinpä minäkin kaivoin repusta teleskooppivartisen eräjorma -makkaratikkuni ja makkarat ja lyöttäydyin joukkoon. En tiedä, oliko paikasta vai väkimäärästä kiinni, että kukaan ei oikeastaan heittäytynyt juttelemaan muuta kuin oman porukkansa kanssa. Kesällä kun kiertelin Keski-Suomessa pienemmissä puistoissa, jokainen samalla nuotiolla istunut vaihtoi ainakin muutaman lauseen ja joidenkin kanssa syntyi enemmänkin juttua päivän reitistä tai varusteiden toimivuudesta tai muusta sellaisesta. Puhumattakaan siitä, että jokaista vastantulijaa tervehditään. Toki se oli Helvetinkolulla ilahduttavaa, että liikkeellä oli paljon lapsiperheitä ja isovanhempia lastenlasten kanssa. Hienoja luontokokemuksia uusille retkeilijäsukupolville.

Minäkin siirryin sivummalle syömään, jotta uusia tulijoita mahtui nuotiorinkiin. Kyllä Helvetinjärven maisemaa kelpasikin katsella siinä eväitä syödessä. Sinisenä hiljalleen liplattava järvi ja jylhänä kohoavat rannat syksyisine väreineen näyttivät auringossa upeilta. Kuten tavallista, kyllä kahvi ja eväät maistuivat hyviltä reippaan kävelyn jälkeen.

Päätin tutkia varsinaisen Helvetinkolun tällä kertaa lähemmin. Rantaa pitkin pääsin kivikon yli könyttyäni rotkon alapäähän. Suunnilleen 10-vuotiaista tytöistä koostuva porukka laskeutui juuri rotkoa alas ja ehkä kuusivuotias pikkumies lähti isänsä kanssa kapuaamaan ylös, joten arvelin, että ei kiipeäminen voi ihan mahdoton tehtävä olla minullekaan.

Helvetinkolu on siis syntynyt 150 - 200 miljoonaa vuotta sitten maankuoren halkeamien ja siirrosten seurauksena. Se on leveimmillään parimetrinen sola, jota reunustavat pystysuorat kymmenmetriset kallioseinät. Sola nousee rannasta montakymmentä metriä ylös. Olihan siinä kiipeämistä. Muutamassa kohdassa pysähdyin kuvaamaan järvelle päin.Siinä samalla oli hyvä vähän puuskuttaa ja laskea sykettä.


Ylös päästyäni siirryin näköalapaikalle katselemaan huikeaa maisemaa, joka Helvetinjärvelle kallionlaelta avautuu. Tästä ei paljon maisemat parane. Oli tietenki otettava pakollinen "heiluttelen jalkoja jyrkän kallion reunalla"-kuva vaikken päässytkään ihan parhaille paikoille kun monella muullakin tuntui olevan samanlaisia ajatuksia.Mahtoi sieltä lähteä selfie jos toinenkin sunnuntai-iltapäivän aikana!

Aikani kuvia räpsittyäni lähdin taivaltamaan rengasreitin toista puolikasta takaisin parkkipaikalle. Tällä osuudella oli muutama suo-osuus, missä pääsin kaipaamilleni pitkospuille. Suon syysvärityskin pääsi aurinkoisessa kelissä oikeuksiinsa. Suon jälkeen polku sukelsi jälleen kuusikkoon. Veden iloinen solina havahdutti etsimään äänen lähdettä ja löytyihän se: kallion pinnalta virtasi polveileva puro sammaloituneeseen kivikkoon. Olipa kiva yllätys metsän keskellä juuri ennen loppusuoraa. 

Helvetinkolun ympäristö kuuluu sarjaan "Kappale kauneinta Suomea" ihan varmasti. Eipä ole ihme että tänne on tehty retkiä jo 1800-luvulla ja alue on suojeltu luonnonsuojelulain nojalla jo kuutisenkymmentä vuotta sitten. Kansallispuistostatuksen Helvetinjärvi sai yllättävän myöhään; vasta 1982.  Minä olin kokolailla tyytyväinen päivän antiin sekä kelin että maisemien puolesta. Kannatti poiketa!