maanantai 3. lokakuuta 2016

Helvetistä itään nostalgisessa hengessä


Kun edellisen kerran kävin Helvetinjärvellä, elettiin kesää 1990. Olimme tuolloin viiden naisen porukalla vaeltamassa Pirkan taivalta Kurusta Ruovedelle. Helvetinkolulle tulimme päivän mittaan yltyneen sateen jälkeen litimärkinä ja rättiväsyneinä. Muistan elävästi ,miten vesi ryöppysi polkuja pitkin puroina vastaan, kun kiipesimme viimeisiä nousuja. Onneksi autiotupa oli auki (sitäkin olimme matkan varrella ehtineet  "kaikki menee kuitenkin pieleen"-hengessä epäillä), joten pääsimme sisälle kuivattelemaan. Sen aikaiset rinkat eivät kovin hyvin sadetta pitäneet ja sadevarusteet taisivat rajoittua mustiin kontio -saappaisiin. Ainakin yhden kaverin makuupussi suorastaan imi vettä puoleensa ja painoi tietenkin kilotolkulla märkänä.Takan loimussa sitten kuivateltiin ensin makuupusseja ja sitten muita kamppeita. Makkaratikun nokassa roikkui milloin urheilusukkia, milloin t-paita tai rintsikat. Turha kai mainita, että väsymys ja harmitus vaihtui vähitellen hervottomaan nauruhepuliin takan äärellä. Kaiketi saimme jossain vaiheessa vermeet kuivaksi, koska nukkumaankin päästiin lopulta.   Seuraavana aamuna oli sumuista ja maasto oli todella märkää  ja liukasta, joten varsinainen Helvetinkolu katseltiin vain päällisin puolin ja sitten lähdettiin jatkamaan matkaa. Kuvia tästä ikimuistoisesta reissusta on säilynyt valitettavan vähän koska filmi valottui osittain pilalle kun vaihdoin filmirullaa. Nuoriso ei taida tällaista ongelmaa tunnistaa mutta vanhemmat ikäpolvet muistanevat tuon jokaisen valokuvaajan pahimman painajaisen. 


Eilen Keski-Suomesta palatessani päätin koukata Helvetinkolun kautta ihan vain huvin vuoksi ja vanhoja muistoja verestääkseni. Kurvasin valtatieltä 66 kohti Kankimäen parkkipaikkaa. Kaunis syyssunnuntai oli houkutellut paljon retkeilijöitä sillä P-paikka oli aivan täynnä autoja, varmaan ainakin 50-60 ajoneuvoa. Helvetistä itään-kierros on nelisen kilometriä pitkä rengasreitti, joka kiertää Kankimäestä Helvetinkolulle ja takaisin. Sinne siis!

Lähdin kiertämään reittiä vastapäivään, kuten kansallispuiston reittikuvauksessa suositeltiin. Yllättäen metsän siimeksessä sain kulkea aivan omassa rauhassani; mihin kaikki muut katosivat?  Polku kulkee kuusikossa mutkitellen ja muutaman nyppylän päälle nousten. Olin kyllä tiennyt, että Kolulla on paljon kävijöitä mutta silti olin jollain tapaa yllättynyt ja pettynytkin siitä, miten leveiksi väyliksi polut olivat muuttuneet. Suurimman osan matkasta polku oli itseasiassa toista metriä leveää sorastettua tietä, eikä mitään metsäpolkua. Juu, ymmärrän että sorastettua reittiä on helpompi ylläpitää kuin esimerkiksi pitkospuita, mutta kyllä siinä mielestäni samalla menetetään jotain olennaista "metsämäisyyttä". Onneksi sankka kuusikko, vihreät sammaleet ja siellä täällä värikkäinä hehkuvat koivut ja haavat saivat ajatukset suuntautumaan askelten alla rahisevasta sorasta syksyiseen luontoon.

Helvetinkolulle saavuttaessa polku vaihtuu portaiksi, jotka vievät alas rantaan ja päivätuvalle ja toisaalta ohjaavat kallion laella näköalapaikalle. Portaita alas taitaa olla parisen sataa. Tällä osuudella kulkijoita olikin jo paljon menossa ja tulossa. Oli mukava huomata, että päivätupa oli ainakin ulkoisesti täsmälleen sellainen kuin muistin. Ympäristö sen sijaan näytti paljon kuluneemmalta kuin muistoissani. Rannassa oli nuotiorinki, kuten ennekin, mutta laituri oli uusi. Käväisin kurkistamassa tupaan sisälle ja ihmettelin itsekseni, miten ihmeessä me viisi märkää retkeilijää silloin vuosikymmeniä sitten mahduimme siellä yöpymään. Kaipa sopu sijaa antoi. Takka oli hyvinkin tutun näköinen, samoin se hienoinen savuntuoksu, joka hirsistä huokui.

Rannassa nuotion ympärillä oli toistakymmentä henkeä makkaranpaistossa. Niinpä minäkin kaivoin repusta teleskooppivartisen eräjorma -makkaratikkuni ja makkarat ja lyöttäydyin joukkoon. En tiedä, oliko paikasta vai väkimäärästä kiinni, että kukaan ei oikeastaan heittäytynyt juttelemaan muuta kuin oman porukkansa kanssa. Kesällä kun kiertelin Keski-Suomessa pienemmissä puistoissa, jokainen samalla nuotiolla istunut vaihtoi ainakin muutaman lauseen ja joidenkin kanssa syntyi enemmänkin juttua päivän reitistä tai varusteiden toimivuudesta tai muusta sellaisesta. Puhumattakaan siitä, että jokaista vastantulijaa tervehditään. Toki se oli Helvetinkolulla ilahduttavaa, että liikkeellä oli paljon lapsiperheitä ja isovanhempia lastenlasten kanssa. Hienoja luontokokemuksia uusille retkeilijäsukupolville.

Minäkin siirryin sivummalle syömään, jotta uusia tulijoita mahtui nuotiorinkiin. Kyllä Helvetinjärven maisemaa kelpasikin katsella siinä eväitä syödessä. Sinisenä hiljalleen liplattava järvi ja jylhänä kohoavat rannat syksyisine väreineen näyttivät auringossa upeilta. Kuten tavallista, kyllä kahvi ja eväät maistuivat hyviltä reippaan kävelyn jälkeen.
Päätin tutkia varsinaisen Helvetinkolun tällä kertaa lähemmin. Rantaa pitkin pääsin kivikon yli könyttyäni rotkon alapäähän. Suunnilleen 10-vuotiaista tytöistä koostuva porukka laskeutui juuri rotkoa alas ja ehkä kuusivuotias pikkumies lähti isänsä kanssa kapuaamaan ylös, joten arvelin, että ei kiipeäminen voi ihan mahdoton tehtävä olla minullekaan.

Helvetinkolu on siis syntynyt 150 - 200 miljoonaa vuotta sitten maankuoren halkeamien ja siirrosten seurauksena. Se on leveimmillään parimetrinen sola, jota reunustavat pystysuorat kymmenmetriset kallioseinät. Sola nousee rannasta montakymmentä metriä ylös. Olihan siinä kiipeämistä. Muutamassa kohdassa pysähdyin kuvaamaan järvelle päin.Siinä samalla oli hyvä vähän puuskuttaa ja laskea sykettä.


Ylös päästyäni siirryin näköalapaikalle katselemaan huikeaa maisemaa, joka Helvetinjärvelle kallionlaelta avautuu. Tästä ei paljon maisemat parane. Oli tietenki otettava pakollinen "heiluttelen jalkoja jyrkän kallion reunalla"-kuva vaikken päässytkään ihan parhaille paikoille kun monella muullakin tuntui olevan samanlaisia ajatuksia.Mahtoi sieltä lähteä selfie jos toinenkin sunnuntai-iltapäivän aikana!

Aikani kuvia räpsittyäni lähdin taivaltamaan rengasreitin toista puolikasta takaisin parkkipaikalle. Tällä osuudella oli muutama suo-osuus, missä pääsin kaipaamilleni pitkospuille. Suon syysvärityskin pääsi aurinkoisessa kelissä oikeuksiinsa. Suon jälkeen polku sukelsi jälleen kuusikkoon. Veden iloinen solina havahdutti etsimään äänen lähdettä ja löytyihän se: kallion pinnalta virtasi polveileva puro sammaloituneeseen kivikkoon. Olipa kiva yllätys metsän keskellä juuri ennen loppusuoraa. 

Helvetinkolun ympäristö kuuluu sarjaan "Kappale kauneinta Suomea" ihan varmasti. Eipä ole ihme että tänne on tehty retkiä jo 1800-luvulla ja alue on suojeltu luonnonsuojelulain nojalla jo kuutisenkymmentä vuotta sitten. Kansallispuistostatuksen Helvetinjärvi sai yllättävän myöhään; vasta 1982.  Minä olin kokolailla tyytyväinen päivän antiin sekä kelin että maisemien puolesta. Kannatti poiketa!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti