Torronsuon pitkoksilla

 

Torronsuon kansallispuisto Tammelassa Forssan kupeessa on pinta-alaltaan vain 30 neliökilometriä. Nimensä mukaisesti kansallispuisto on lähes kokonaan suota; keskiosat ovat lähes puutonta nevaa, reunemmalla kituliaasti kasvavia männynkäkkyröitä rahkasammalikossa ja uloimpana soistuvaa rämettä suopursuineen. 
Kansallispuistoksi Torronsuo julistettiin 1990. On aikalailla ihme, että suo oli siihenkin asti säilynyt pääosin luonnontilaisena ja ojittamattomana. Suoalue on kaikkiaan kymmenisen kilometriä pitkä ja paksuutta turvekerroksella on kymmenen metriä. Esittelyissä Torronsuota kuvataankin Suomen syvimmäksi suoksi jolla ikää on 9000-10 000 vuotta. Respect!

 Sinänsä kesäretkeilijälle Torronsuon kansallispuiston anti liittyy suomaisemaan ja siellä viihtyvään linnustoon. Merkittyjä ja pitkostettuja reittejä on vain muutama kilometri ja isot osat kansallispuiston alueesta ovat lintujen pesintäaikaan ns. rajoitusaluetta, jossa liikkuminen ja retkeily on kielletty. 

Kiljamon lintutorni ja tulentekopaikka  ovat pitkospuiden lisäksi ainoat ihmisen tekemät rakenteet kansallispuistossa. Muita palveluita tai edes leiriytymispaikkoja Torronsuolla ei ole. Ilmeisesti suo sinänsä kuitenkin kiinnostaa päiväretkeiljöitä, kun luontoon.fi -sivujen kävijätilastot kertovat Torronsuolla käyneen viime vuonna yli 25000 kävijää.

Olin käynyt alkukesästä Torronsuon reunassa katselemassa suomaisemaa vain pikaisesti ohikulkumatkalla, joten kiinnosti testata, millainen reitti Kiljamon parkkipaikalta Härksaaren vanhalle avolouhokselle ja takaisin olisi näin loppusyksyn lauantain ulkoilulenkkinä. Kartasta nimittäin päättelimme, että ei kannattaisi kiertää rengasmaista lenkkiä Torron kylän kautta, koska siinä joutuisi tarpomaan kilometritolkulla maantien reunaa. Sitäpaitsi ainahan maisema näyttää erilaiselta, kun sitä katselee eri suunnasta.


Kiljamon parkkipaikalta lähdimme esteettömän luontopolun kautta pitkospuille. Esteetöntä reittiä on valitettavasti vain reilut sata metriä ja se päättyy luontolavalle suon reunaan. No parempi sekin kuin ei mitään. Pitkospuiden alkupäässä varoiteltiin, että pitkokset ovat huonossa kunnossa mutta muutamaa katkennutta lankkua ja joitakin keikkuvia pätkiä lukuunottamatta ne olivat mielestäni hyvin kuljettavassa kunnossa. Tosin etenkin metsäisemmillä osuuksilla pitkokset olivat märät ja niljakkaan liukkaat. Ihan ei pitovoitelu retkikengissä ollut riittävä, näemmä. 

Suota ja pitkosta, pitkosta ja suota.  Voisi vaikuttaa yksitoikkoiselta. Mutta mitkä värit! Sininen taivas, kellanruskeana auringossa hehkuva sammalikko ja hennosti vihertävät männyt! Oijoi! "Sammalenvihreä" oli täällä kyllä kaikkia punertavan, oranssin ja keltaisen sävyjä mutta ei vihreää.

Lopulta polku pujahti kuusimetsän siimekseen. Keltaisia reittimerkkejä oli todella harvakseltaan mutta luotimme siihen, että aika leveäksi kulunut polku ohjaa kulkumme oikeaan paikkaan eli louhokselle. 

Härksaaren avolouhoksesta on parisataa vuotta sitten louhittu kvartsia Someron Åvikin lasitehtaan tarpeisiin.  Louhinta lopetettiin jo niinkin aikaisin kuin v. 1833. Kvartsin lisäksi monia muitakin kivilajeja esiteltiin opastaulussa.  (Opastaulut ovat hyvin opettavaisia, nytkin opin monelaista eri kivilajeista, joita alueelta löytyy). Louhoksen seinämästä pystyi helposti erottamaan kvartsiesiintymän ja pegmatiittilohkareita lojui siellä täällä. 

Paluumatkalla vastaantulijoita oli jo huomattavasti enemmän kuin mennessä. Pitkospuilla tien antaminen vastaantulijoille kuuluu kaiketi kirjoittamattomaan retkeilyetikettiin. Se, jolla on vähemmän kantamuksia  tai pienempi retkikunta väistää. Yleensä täytyy tasapainoilla jonkin poikittain olevan tukipuun päällä, jos ei sopivaa levennystä satu kohdalle. Hyvinhän se sujui, mitä nyt mies horjahti kerran toisella jalalla pitkospuulta suolle ja tossuhan siinä kastui. Onneksi ei ollut ihan pahin jorpakko juuri siinä kohdalla.

Viimeiselle metsäiselle pätkälle osui Kiljamon luontotorni, joka nousee ylväästi puiden latvojen yläpuolelle. Sieltä oli komeat näköalat koko suon yli; suota silmän-kantamattomiin moneen suuntaan.  

Kolea pohjoistuuli tuntui hikisessä selässä vähän turhan vilvoittavalta, joten pitkään emme tornin maisemista nauttineet. Tornilta on parkkipaikalle vain pari-kolmesataa metriä, joten siinä olisi helppo käydä lintuja tiiraamassa muulloinkin. Hieno syysilma oli tosiaan houkutellut paljon retkeilijöitä liikkeelle; parkkipaikalle oli tullut toistakymmentä autoa lisää retkemme aikana. Meille matkaa kertyi vähän yli seitsemän kilometriä ja aikaa  meni vajaat  kaksi ja puoli tuntia kaikkine kahvi- ja kuvauspysähdyksineen.