Kuvausretki koskimaisemiin keskellä Osloa

Tänään oli todella hieno aurinkoinen kevättalven päivä heti aamusta alkaen. Olin jo pari viikkoa suunnitellut kuvausretkeä Osloa halkovalle Akerselva-joelle, jota kulkee Maridal- järveltä koko kaupungin keskustan läpi aina Oslo-vuonolle asti. Molemmin puolin jokivartta on puistoja, joten periaattessa pystyisi tekemään  noin kahdeksan kilometrin puistovaelluksen aivan kaupungin sydämessä. Tänään päätin kuitenkin tyytyä vähän vähempään ja suuntasin kohti paria isompaa vesiputousta tuolla reitillä.

Oslossa joukkoliikenne toimii hyvin ja joka paikkaan pääsee metrolla, bussilla tai ratikalla. Päätin nauttia kaupunkimaisemista, joten vaihdoin Majorstuenissa metrosta ratikkaan (11) joka kiertelee kuninkaanlinnan ja historiallisen museon takaa kohti Grünelokkan kaupunginosaa. Hyppäsin pois  Biermannsgatanin pysäkiltä, josta oli vain korttelin verran matkaa ensimmäisen kosken rantaan. Kävelin joen vartta alaspäin ja tuon tuostakin oli edessä kävelysilta , jota pitkin pääsi halutessaan vaihtamaan toiselle puolelle. Åmotin teräksinen riippusilta on tuotu Telemarkista jo toistasataa vuotta sitten. Yhdellä uusimmista kävelysilloista voi myös lukita rakkautensa munalukolla sillankaiteeseen, ainakin kuvainnollisesti. Aika moni olikin näin tehnyt, huomasin. Joen länsirannalla näytti olevan aika monta kahvilaa ja gourmet-ravintolaa mutta ohitin ne tällä kertaa kylmästi. Sorsillekin oli kuppilansa.

Vanhat teollisuusrakennukset tekevät koskimiljööstä mielenkiintoisen. Vesivoimaa on hyödynnetty näillä huudeilla jo monta sataa vuotta.  Oslo-opaskirjani mukaan ensimmäinen tunnettu viljamylly oli näillä paikkeilla jo 1300-luvun puolivälissä ja paperitehdaskin avattiin jo 1600-luvun lopulla. Teollistumisen myötä 1840-luvulla alueelle alkoi nousta tekstiiliteollisuutta ja työpajoja.  Yhdellä sillalla olikin pronssiin ikuistettuna tehtaan tyttöjä, pumpulienkeleitäkö lienevät meikäläisittäin 

Fabrikjtjenten, Ellen Jakobsen 1986

Olin päättänyt käväistä myös Telthusbakkenin vanhoja taloja ihmettelemässä samalla reissulla. Hyvistä tuoksuista huolimatta kiirehdin kauppahallin eli Mathallenin ohi ja lähdin kiipeämään kohti Akerin vanhaa kirkkoa. Oslossa yleensä joutuu nimittäin aina kiipeämään ylämäkeen päästäkseen sinne minne haluaa. Telthusbakkenilla on tehtaan työläisten 1700-luvulla  rakentamia pikkuruisia värikkäitä taloja jyrkässä rinteessä.  On kuulemma trendikäs asuinpaikka nykyään. Aika idyllisen näköistä vaikka taloja olikin vähemmän kuin kuvittelin; yhden kadun varrella kaikki.

Hieno kuvausilma ja kivoja kuvauspaikkoja. Hyvä retki tämäkin.

Vettakollenille yhden pummin taktiikalla

Jos tavanomaiset Oslo-nähtävyydet on katseltu ja Holmenkollenin tienoo tullut koluttua moneen kertaan, kannattaa heittää reissureppu selkään ja ottaa suunta Vettakollenille maisemia katselemaan. Helmikuisena sunnuntaina tämä suunnitelma oli hyvä toteuttaa, vaikka aamulla koko kaupunki oli sumuhupun sisällä – tiedäthän kun on sellainen perinteinen ”holmenkollen-sumu” , jossa ei näe omia lapasiaan pidemmälle. Puolen päivän aikaa maisema yhtäkkiä kirkastui ja aurinkokin pääsi näkyviin.

Päätin ottaa varman päälle ja köröttelin metrolla Majorstuenin asemalle ja vaihdoin siellä Holmenkollenille ja Frognerseteriin menevälle 1-linjalle. Juna oli täynnä suksikansaa, kuten yleensäkin viikonloppuisin. Juna matelee ylös mutkittelevaa rataa ja siinä ehtii hyvin ihailla ihania, vanhoja nikkarityylisiä puuhuviloita. Nyt piti kuitenkin skarpata, että muistan jäädä pois jo puolessa välissä eli Vettakollenin asemalla.

Asemalta lähtee tie jyrkästi ylöspäin ja syke nousi jo tuolla muutaman sadan matkalla  niin ,että piti pysähtyä puuskuttamaan. Samalla vetäisin nastaremmit retkikenkien päälle, sillä arvelin että metsässä olisi rennompi kävellä, kun ei tarvitsisikoko ajan jännätä onko liukasta vai ei. Viisas teko.  Vaaleansinisillä reittimerkeillä  merkittyä polkua mennään ensin aika reippaasti ylämäkeen mutta sitten hieman tasaantuu. Noin puolen kilometrin kohdalla on viitoitus  jonka kohdalta olisi pitänyt ymmärtää kääntyä Frogerseteriin päin. En ymmärtänyt. Taivalsin reippain askelin hyvinkin toiset puoli kilometriä eteenpäin ennen kuin hoksasin, että olin tullut ohi siitä kohdasta, mistä polku lähtee varsinaisesti nousemaan Vettakollenin laelle. Eipä siinä auttanut kuin tarpoa takaisin ja ihmetellä asiaa uudelleen. Onneksi muitakin oli edellä mainitussa risteyksessä yhtä ymmällään. Jonkinlaisena sanattomana konsensuksena lähdimme tallustelemaan polkua peräkkäin. Aika pian tulikin seuraava risteys, jossa sitten jo luki ’Vettakollen 1 km’. Jep! Nousua on tällä kilometrin matkalla noin 150 metriä eli aika lailla reipasta ylämäkeä. 

Kevättalven aurinko oli sulattanut lumen paikoitellen sohjoksi ja toisissa paikoissa oli aivan jäistä. Kiittelin jälleen mielessäni itseäni, että olin sijoittanut melkein 8 euroa nastoihin – olivat enemmän kuin tarpeen. Nousun varrella avautui jo hienoja maisemia, joten niitä ihaillessa sai samalla laskettua sykettä luontevasti.  Porukkaa oli paljon liikkeellä sekä ylä- että alamäkeen, koirien kanssa ja ilman. Muutamia maastopyöräilijöitäkin tuli vastaan. Aika hurjannäköistä hommaa! Etenkin havahdutti se yksi hurjapää joka tuli alaspäin koira remmissä pyörän vieressä loikkien. Huhhuh!

 

Vettakollenin huippu on noin 420 metriä merenpinnan yläpuolella. Laella on pieni puuton avokallio, mistä avautuu lähes esteetön näkymä kolmeen ilmansuuntaan: länteen kohti Holmenkollenia, etelään kohti keskustaa ja Oslo-vuonoa ja itään kohti Mariedalia ja asuinaluettani Krinsjåta.  Aamuinen sumu oli jäänyt makaamaan keskustan päälle, vaikka muuten oli selkeää ja aurinkoista.

 

 

Luulisi, että alaspäin on helppo tulla, mutta sen verran liukas tuo reitti oli, että sai jarrutella aika lailla ja katsoa tarkkaan, mihin jalkansa asettaa. Päätin kuitenkin tulla kävellen Sognsvanniin sitä samaa reittiä, jota olin jo muutamia satoja metrejä kulkenutkin pummattuani risteyksen. Kävelytie oli leveä ja helppokulkuinen, taisi olla enimmäkseen alamäkeä. Matkaa Vettakollenin juurelta Sognsvannin asemalle on vain vajaat kolme kilometriä.  Eli reitin kummassakin päässä on metroasema ja matkaa tulee kaiken kaikkiaan noin 5 km…siis ilman turhia pummeja. Hieman itseäni ihmetytti netistä löytämässäni reittiselostuksessa ollut maininta reitin vaativuudesta: helppo.  Ei minun mielestäni ollut helppoa muuta kuin tuo viimeinen pätkä loivaa alamäkeä. Hyvä reissu silti.

Talvinen patikkaretki Holmenkollenilta itään

Hieno aurinkoinen ilma ja muutama aste pakkasta. Koko päivä aikaa. Nyt se on tehtävä! Olin jo monta viikkoa suunnitellut patikkaretkeä Oslon pohjoispuolella olevalla metsäalueella, Oslomarkenissa, mutta milloin oli sumuista, milloin liikaa pakkasta tai satoi vettä. Nyt olosuhteet olivat kohdallaan, joten ei muuta kuin heti aamupalan jälkeen liikkeelle.

Köröttelin metrolla tai pikemminkin lähijunalla Frognerseteriin, joka on siis muutaman pysäkinvälin Holmenkollenilta eteenpäin oleva linjan päätepysäkki. Tällä kertaa juna oli aivan täpötäynnä suksien ja lumilautojen kanssa matkaavia ihmisiä, kokonaisia perheitä rattaineen, pulkkineen ja hiihtoahkioineen - ja tietenkin meitä reppuselkäisiä patikointiin hurahtaneita. Suurin osa hiihtäjistä jäi pois viimeistä edellisellä asemalla, koska ilmeisesti siitä pääsee suoraan ladulle. Yläasemalta sen sijaan avautuu hulppea maisema kohti Oslon keskustaa ja kaupungin itäosaa. Vetäisin nastaremmit kenkiini ja lähdin reipain mielin taivaltamaan jyrkkää alamäkeä kohti kävelyreitin alkupistettä.

Sporten- kahvilan parkkipaikka oli tupaten täynnä autoja ja hiihtoladulle näytti olevan paljon menijöitä täälläkin. Eri mittaisia kävely-, hiihto- ja maastopyöräilyreitteijä risteilee kymmenittäin pitkin metsiä ja haasteena on pysyä oikealla reitillä. Kävelyreitit on merkitty vaaleansinisillä ja hiihtoladut punaisilla maalimerkeillä. Jonkin aikaan menin sik-sakkia kahden eri reitin välillä, kun en ollut ihan varma, kumpi veisi kohti Ullevålseteriä, jonka olin suunnitellut päivän retken välipysäkiksi. Kysyin ensin kahdelta amerikkaa puhuneelta opiskelijatytöltä, mutta heidän "hei, ei me yhtään tiedetä meneeks tää sinne, mutta sinne mekin ollaan menossa" -tyylinen vastauksensa ei varsinaisesti auttanut asiaa. Seuraava, kameran kanssa luontokuvia räpsinyt  nuori mies yritti avuliaasti jopa hakea puhelimestaan sopivaa appia mutta ei onnistunut. Minulla ei ollut suurtakaan halua harhailla valtavalla metsäalueella olematta varma, että olen oikealla reitillä, joten palasin vielä takaisin alkupisteeseen parkkipaikan reunaan ja lähdin uudelleen seuraamaan vaaleansinisiä merkkejä ja sainkin pian vahvistuksen reitinvalinnalleni.

 

Osittain kävelyreitti kulki samaa matkaa hiihtoladun kanssa, mutta  pujahti sitten metsän siimekseen. Siinä, missä latu-uran reunaa tarpoessa sain väistellä ohi suhahtavia hiihtäjiä tämän tästä, metsässä sain kulkea häiriöttä ja omassa rauhassani. Onneksi lunta ei ollut suurten kuusien katveessa kuin muutama sentti. Kulkijoita oli ollut jäljistä päätellen tänään vain muutama.

Välillä reitti tuli taas latu-uralle. Aika jyrkkäpiirteinen latuprofiili noin meikäläisen makuun, mutta sielläpä paineli kaikenikäistä hiihtäjää kumpaankin suuntaan, nuorimmat ehkä kuusi-seitsemän vuotiaita. Tulevia peternorhugeja ja maritbjörgeneitä, epäilemättä. Nuorimmat saivat nauttia vauhdista aikuisten vetämässä ahkiossa. ...siis paitsi jos sattui iskemään minä-itte -vaihde päälle. Äärimmäisen kärsivällisiä vanhempia nämä norjalaiset.

Frogenerseterin ja Ullevålseterin väli on viitisen kilometriä ja maastoltaan se on melko vaihtelevaa. Suurin nousu patikkareitillä kulkee sähkölinjan reunaa mukaillen. Siinä joutui oikein kiipeämään paikkapaikoin. Jäisellä polulla nastat kengissä olivat aivan loistava apu.

Lopulta eteen avautui aurinkoinen Ullevålseterin kahvilan pihapiiri. Porukkaa istui ulkopöydissäkin, joten arvasin, että taitaa olla ruuhka-aika, Käväisin sisällä katsomassa, mutta se oli aivan täpötäynnä, joten lepäsin vain hetken ulkona ennen toista etappia. Ullevålseteristä Sognsvanniin on matkaa noin 5.5 kilometriä . Tämä reitti oli minulle tuttu jo aikaisemmalta reissulta. Työnsin kameran reppuun, kun tiesin, että koko alamäkivoittoinen loppupätkä kuljetaan vasten jo matalalta paistavaa aurinkoa. Piti minun tarkistaa puhelimesta väliaikakin tässä kohdassa mutta puhelin oli hyytynyt pakkasessa mykäksi. Pahus! 

Ullevålseterisn ja Songnsvannin välillä on suosittu ulkoilureitti ja kulkijoita oli nytkin ruuhkaksi asti. Ei luulisi, että alamäkeen käveleminen sattuu jalkoihin, mutta jossain vaiheessa huomasin ajattelevani, että tulisi nyt välillä ylämäkiäkin, niin varpaissa paine helpottaisi. No, tulihan se tasainen järvenrantaa kiertävä osuus lopulta. Järvellä oli väkeä mustanaan nauttimassa hienosta talvipäivästä luistellen, hiihtäen ja kävellen. Olin jo tässä vaiheessa tyytyväinen itseeni. En eksynyt. Jaksaminen riitti hyvin. Vaatetus oli juuri sopiva eli ei paleltanut eikä läkähtynyt. Reilun kolme tuntia käytin patikoimiseen, kiirettä en pitänyt. Nyt on aika voittajaolo: tein sen!

Lupiinisydän

Photo Memories from ten Finnish National Parks 2016

During the Christmas holidays I have been glimpsing through photos about my hiking trips to Finnish national parks in 2016. These photos inspired me to plan new trips for next summer. Maybe you too?

The national parks I visited are located in the southern or central part of Finland :Kurjenrahka, Teijo, Liesjärvi,  Pyhä-Häkki, Etelä-Konnevesi, Salamajärvi, Tiilikkajärvi,  Helvetinjärvi, Selkämeri and Torronsuo ( see also www.luontoon.fi)

 Most of my trips were rather short ( 2-4 hours)  but I also made one over-night trip with my granddaughter.  I focused on parks near to my house or summer cottage to avoid long driving distances. The hikeing trips are described in detail in my previous entries ( in Finnish) where you can also find more pictures of the national parks I visited.

Unfortunately, the vivid singing of the birds in the spring or the nice aroma of the forest just after rain cannot be  delivered via photos but you will need to imagine those experiences.





Kurjenrahka National Park is about 40 km from Turku and you can reach it also by buss.  In April the frogs were in a romantic mood.

Teijo National Park near Salo is one of the newest national parks.  Nice hiking routes both in the spring and autumn.

Liesjärvi Natinal Park near highway 2 in Tammela celebrated its 60th anniversary in 2016. Easy hiking routes and a nice old fashioned farm where different events are organised to show how things were done in the old days.

Pyhä-Häkki is a small national park in Central Finland near Viitasaari. Its speciality is the old forest where you can see very old pine trees- oldest ones being 400 years old.

National park of Etelä-Konnevesi presents Finnish lake nature and  is perfect for paddling trips or sightseeing from a boat. The 4,7 km hiking  trip we took on Kalaja-hill path ,was exhausting because the top of the Kalaja hill is about 80 m higher thant the lake beside it. But the scenery was definitely worth the effort. 

Salamajärvi National Park was surprisingly versatile. I really enjoyed   the full-day trip there and I'd like to make a little longer trip next year. All routes were clearly marked, there were plenty of places to make a fire and rest. It was also not too crowded like some of the bigger national parks but rahter quiet: I only met half a dozen people during the day.  Suits me !Absolutely worth visiting again!

In Tiilikkajärvi National Park I took an 8 km hike called Uiton kierto. It takes you through a forest to a beautiful sand beach where you can cook a meal and put up a tent for camping. And that is what I plan to do next summer with our granddaughter.  She will be 7 years old next summer and the route is easy but interestíng enough for her.

Helvetinjärvi National Park less than 50 km north of Tampere is very popular, especially the most famous part called Helvetinkolu. For me it was maybe too crowded, but of course the scenery was beautiful on a sunny October Sunday.

  The National Park of Selkämeri covers wide sea areas at the west coast of Finland. however, for hikers there is a nice route in Yyteri near Pori. The eight kilometer route takes you through a forest to the seaside and sand dynes just south of the famous Yyteri beach.  This is also a good place for bird watching both in spring time and in the autumn as a large variety of birds nests here.

In Torronsuo National park there is actually not much to see but if you like swamp areas you will like this one too. The bird watching tower is quite impressing too. As such the swamp in its autumn colours was  quite charming. And if there were snow it would be nice to ski there too, I've been told. This national park may be threatened by some mining activity plans nearby  in the future but let's hope it can be saved. 

Next summer new attractions for example in Hiidenportti, Koli and Hossa in the eastern part of Finland... looking forward to new challenges!