Iltapatikointi Tiilikkajärven Uiton kierrolla

Mitä oikein odottaisin kansallispuistolta, josta en ollut ennen tätä kesää koskaan kuullutkaan? (Noloa tunnustaa mutta näin on. Monta muutakin kansallispuistoa on minulle ihan yhtä tuntemattomia)

Vasta nyt alkukesästä, kun aloin selvitellä sopivia retkikohteita kohtuullisen matkan päästä mökiltä ja selailin luontoon.fi -sivuja, tuli eteen myös Tiilikkajärven kansallispuistosta kertova osuus.

 Tiilikkajärvi sijaitsee Rautavaaralla, Iisalmesta noin 90 km Nurmekseen päin. Kansallispuisto on perustettu 1982 ja pinta-alaa sillä on vain 34 km2, mistä suurin osa on vesialuetta. Tiilikkajärven, Autiojärven ja Sammakkojärven erottaa toisistaan vain kapeat maasuikaleet. Merkittyjä polkuja Tiilikkajärvellä on parikymmentä kilometriä. Suurin osa netistä löytyneistä kuvista oli Venäjänhiekalta, joka on hieno, monta sataa metriä pitkä hiekkaranta pitkälle työntyvän Kalmonniemen kainalossa. Näytti hienolta.Aikani kuvia ja karttoja selailtuani totesin että Uiton kierto (7km) olisi sopivan mittainen lenkki iltapatikoinnille. Laskeskelin, että jos pääsisin polulle viiden maissa alkuillasta, olisin takaisin autolla viimeistään puoli yhdeksän maissa, vaikka pitäisin Venäjänhiekalla pidemmänkin evästelytauon.

Päivä oli ollut todella helteinen ja vielä puoli viiden aikaan kun kurvasin kansallispuiston parkkipaikalle auton mittari näytti 27 astetta. Huhhuh! Taitaa tulla hikinen patikointiurakka!  Autoja oli parkkipaikalla toistakymmentä; Mahtaako olla ranta täynnä väkeä?

Alkumatkasta polku kulki aika lähellä järven rantaa. Pian vasemmalla näkyi erikoinen suoalue. Erikoista siinä oli se, että kun usein suot ovat notkelmissa tai tasaisilla aukeilla, tämä suo näytti olevan polkuun nähden ylämäessä.

Polku nousikin pian kulkemaan soraharjun päällä. Molemmin puolin oli eri syvyisiä suppia, joissa näytti olevan rehevät mustikka- ja juolukkakasvustot, suorpursuakin siellä täällä.  Reittimerkkejä muutamaa viittaa lukuunottamatta ei varsinaisesti ollut, mutta polku oli kulunut metrin levyiseksi "valtatieksi", joten enpä varsinaisesti sen kummempaa merkintää kaivannutkaan.

Matkaa lähtöpisteestä Sammakkotammelta Venäjänhiekalle on hieman vajaat neljä kilometriä.  Polku oli mielestäni koko matkan erittäin helppokulkuista maastoa. Harjun päällä kävi hentoinen tuulenvire, joka vilvoitti mukavasti

Alle tunnissa sain jo Venäjänhiekan hienon rannan näkyviini. Rannalla näytti olevan pari telttakuntaa leiriytyneenä. Tulosuunnasta vasemmalla näkyi huoltorakennuksia, joten suuntasin sinne. Sillä olikin useampi nuotiorinki pöytineen, mihin hyvin mahtui meikäläinenkin eväitään syömään. Samalla jututin pariskuntaa, joka oli tullut kanootilla Pohjoisniemestä. Varmasti Tiilikkajärvi onkin rauhalliseen melontaretkeen mitä sopivin paikka. Oikein kateeksi kävi, kun he lähtivät kevyesti lipumaan kohti Kalmonniemen ja Pohjoisniemen välissä olevaa kapeaa aukkoa järven toiselle puolelle Koirakivelle. Kyllä minäkin vielä joskus....

Venäjänhiekan nimi liittynee siihen, että Tiilikkajärvi on ollut Täyssinän rauhan rajalla. Kuten usein vanhat rajalinjat, tämäkin kahden niemen halkaisema järvi oli helposti tunnistettava luonnonpaikka, johon oli hyvä vetäistä rajaviiva sekä karttaan että maastoon.  No, olkoon nimihistoria mikä tahansa, hiekkaranta oli hieno. Järvi on matala ja hiekkapohjassa on  keskellä järveäkin kuulemma dyynejä, joissa vettä on päällä vain puolisen metriä.  Vesi oli lämmintä, mutta kun en tullut ottaneeksi uikkareita mukaan, tyydyin vain huuhtelemaan enimmät hiet kasvoilta ja niskasta, sekin virkisti kummasti.

Matka jatkui Uiton kierrolla Autiojärven itäpuolelle.  Käväisin Uiton kämpän pihapiirissä riipusillan takana ihan silkkaa uteliaisuuttani mutta koska se on varauskämppä, en päässyt sisälle katsomaan, miltä siellä näyttää. Pumppukaivo näytti olevan pihassa, mikä onkin hyvä tietää, jos tekee pidemmän lenkin tai yöretken Tiilikkajärvelle; vettä ei tarvitse kantaa selässään, kun voi tankata lisää kaivolta.



Koko Uiton kierron itäpuolinen osuus oli oikeastaan suota ja pitkospuuta. Vain muutama kangasharjusaareke katkaisi loputtomalta tuntuvan pitkospuilla kävelyn. Ei sillä; pitkospuihin oli Tiilikkajärvellä kyllä käytetty järeintä puuta, mitä olen koko tänä kesänä missään nähnyt. Ja mikä vielä tärkeämpää ne olivat erittäin hyvässä kunnossa ja kuivat.

Toki matkan varrelle sattui monenlaista suomaisemaa; oli harvapuustoista rämettä, rehevää heinäsuota, aukeaa nevaa ja soistuvaa järvenrantaa. Sen verran yksitoikkoiselta pitkospuita pitkin taivaltaminen alkoin kuitenkin tuntua että joku pieni levähdyspaikka olisi ollut tälläkin kolmen ja puolen kilometrin etapilla tarpeen. Jos ei muuten niin ihan vaihtelun vuoksi. 
 Istuin hetken yhdellä kangasmaastosaarekkeella sopivan korkuisella kivellä, hörpin mehua ja katselin joka puolella avautuvaan suomaisemaan.


Mitähän ulkomaalaiset ystäväni tästä tykkäisivät? Melkein täydellisen hiljaista, mitä nyt jotkut linnut jaksoivat vielä sirkuttaa kauempana, istuin yksinäni kivellä keskellä ei-mitään, aurinko paistoi täydeltä terältä vaikka antoikin jo pitkät varjot. Olisihan siinä heille luontoelämystä kerrakseen. Tosin tällainen hiljaisuuden kokemus taitaisi olla tarpeen monelle kiireen ja metelin keskellä hosuvalle kotimaiselle kaverillekin. 


Loppusuoralla alkoi jo kuulua autojen ääniä soratieltä. Käännyin vielä katsomaan melkein viivasuoraa pitkospuupätkää. Olin tyytyväinen reissuun: sopivan mittainen iltapatikointi, helppo maasto vaikka lasten kanssa kuljettavaksi. Yhteensä patikoitavaa kertyi lähes kahdeksan kilometriä Venäjänhiekalle kun pitää poiketa muutaman sadan metrin verran Uiton kierron polulta. Aikaa kului kolmisen tuntia enkä todellakaan pitänyt mitään kiirettä.

Monenlaisia ajatuksia ehti herätä siinä töppöstä toisen eteen laittaessa. Tänne voisikin tehdä yöretken ensi kesänä. Silloin voisi  käväistä myös tarkistamassa  maisemat Kalmonniemen kärjessä ja vaikkapa kahlata Pohjoisniemen puolellekin. 

Lopuksi vielä maisemia ja yksityskohtia matkan varrelta. Saa fiilistellä!

 
 
 
 

Paahteinen patikkaretki Peuran polulla Salamajärven kansallispuistossa

Nälkä kasvaa syödessä, sanotaan. Nyt kun olen kesän mittaan tehnyt useita noin viiden-kuuden kilometrin mittaisia reppuretkiä, alkoi kiinnostaa, miltä pidempi ehkä jopa koko päivän mittainen patikkareissu mahtaisi maistua. Salamajärven kansallispuisto Kivijärven-Kinnulan-Perhon rajamailla on melkein naapurissa kun kesäpaikkakunnalta Pihtiputaalta katsotaan. Useana iltana katselin kansallispuiston sivuilta ja Peuran polun retkikartasta mahdollisia päivävaellusreittejä. Ajattelin, että sellainen noin 10 kilsan lenkki voisi olla paikallaan, jos maasto ei ole mahdottoman raskasta. Onneksi eri naamakirja- ryhmissä oli luettavissa  muiden retkeilijöiden kokemuksia ja näkemyksiä reiteiltä.

Salamajärven kansallispuiston maastoa luonnehditaan paikoitellen vaikeakulkuiseksi kivikkoisuuden takia. Retkikartta kertoo, että aika isoja soita on myös ylitettävänä. Keski-Suomen sateinen alkukesä vähän mietitytti; miten mahtaa retkeilykengillä pärjätä vai uivatko pitkospuut vedessä? No. Eihän sitä tiedä ennen kuin käy katsomassa ja ainahan voi kääntyä takaisin, jos oikein tiukka paikka tulee.

  Suunnittelemani reitti oli kartalta arvioiden noin 11 km reitillä Koirasalmi- Heikinjärvi- Pyydyskoski-Koirasalmi. Osa reitistä seuraa ns Vaatimen kierrosta (18km) ja osa Hirvaan kierroksen (55km) loppuosuutta.  Tavoitteena oli kulkea suunniteltu lenkki kiireettömästi, luonnosta nauttien, kameraa räpsyttäen ja kaikilla levähdyspaikoilla huilaten, joten varasin aikaa reissuun koko päivän.

Vaikka miten kartasta yritin etukäteen hahmottaa kuljettavaa taivalta, luonnon ja maisemien monipuolisuus yllätti. Alkuosassa oli  kangasmaastossa mutkittelevaa kivikkoista polkua, joka kaarteli Ison Koirajärven rantaan. Istahdin hetken juomataukoa pitämässä Hiiliniemen tulipaikalla. Olin lähtenyt liikkeelle hieman ennen kymmentä aamulla ja silloin oli jo lähes 20 astetta lämmintä - Päivästä oli siis tulossa tosi lämmin, joten juomisesta täytyi huolehtia, ettei uupumus iske kesken matkan.

Harjumaisemasta polku laskeutui vähitellen suon reunaan. Ilokseni pitkospuut olivat hyvässä kunnossa ja kuivat. Aurinkoinen ja lähes tuuleton keli esitteli suolammen kauneutta parhaimmillaan. 

Olin lukenut kansallispuiston sivuilta, että reitillä on jääkauden jäänteinä isoja rakkakivikkoja, ja olihan niitä. Täytyy myöntää että pari ensimmäistä eivät näyttäneet kovin kummoisilta; noita nyt on nähty mutta sittenpä avautui sellaiset kivierämaat että piti oikein hieraista silmiään; olenko vahingossa kävellyt Lappiin asti? Polku kierteli mukavasti kivikkojen reunoja ja muutamiin ylityspaikkoihin oli tehty pitkokset kulkua helpottamaan.

 
Kangasmetsäharjanteen jälkeen löysin itseni yllättäen suomalaiskansallisesta koivikosta, jonka läpi liplatteli pieni puro. Näitä puroja oli reitillä useita ja aika monessa kohdassa melkein odotin näkeväni Nuuskamuikkusen ongella sillanreunalla.


Heikinjärven laavun olin ajatellut pidemmän tauon paikaksi vaikka siihen mennessä matkaa oli takana vasta nelisen kilometriä. Laavualue olikin erinomaisen hyvin varusteltu; siistin laavun lisäksi siellä oli puuvarasto täynnä puita, laavun katon alla puita valmiiksi pilkottuna ja huussikin retkeilijöiden käytettävissä. Tässähän voisi hyvin vaikka yöpyä! 


No eipä muuta kuin eräjormailun ytimeen eli nuotioon tulet ja makkarat tikun nokkaan: Perheen nuorisolta taannoin saamani teleskoppimakkaratikku osoittautui erinomaisen käteväksi kapineeksi: hyvin tasapainotettu kädensijalla niin, että tikku pysyi itsekseen kiven varassa sopivalla etäisyydellä nuotiosta.

Odottelin aikani, josko samoille tulille olisi muita retkeilijöitä, mutta kun ketään ei näkynyt eikä kuulunut sammutin hiilloksen ja pilkoin muutaman puun käyttämieni tilalle, kuten hyvä retkeilytapa edellyttää.

Heikinjärven ja Pyydyskosken väli on noin 3,6 km. Tämä pätkä oli kauttaaltaan helppokulkuinen. Minulta sen kulkemiseen meni tunnin verran. Ainoa isompi haaste oli lämpötilan nouseminen hellelukemiin. Etenkin aukean suon ylityksessä paahde tuntui sen verran tukalalta, että päätin "mennä yli niin että heilahtaa" eli turhia pysähtelemättä. Yritin kyllä katsella, näkyisikö alueella asustelevia metsäpeuroja mutta taisivat nekin etsiytyä avosoilta varjoisempiin paikkoihin.

Pyydyskosken partaalla oli mukavan varjoisaa ja varmaan virtaava vesikin hieman viilensi ilmaa. Kiva kuvauspaikka siltoineen ja koskenpyörteineen. 
Pyydyskosken kotalaavulta kantautui savuntuoksu, joten muitakin retkeilijöitä oli sentään liikkeellä. Tähän asti olin tavannut vain yhden kolmihenkisen porukan koko matkalla. Laavussa oli ehkä vielä kuumempi kuin ulkona mutta oli mukava vaihtaa muutama sana koirien kanssa liikkeellä olleen pariskunnan kanssa. Hörppäsin termarista kahvit ja tankkasin lisäksi mehua; kylläpä juomiset olivatkin huvenneet!


Viimeisen 4 kilometrin taipaleen ensimmäinen puolikas kohti Koirajärveä oli melkeinpä yksinomaan suota ja pitkospuuta.
Sisiliskoja ja muurahaisia vilisti pitkin pitkospuita tämän tästä. Melkein vierestä lentänyt varpushaukka (?) sai minut hölmistymään  niin etten edes ymmärtänyt kameraa käyttää vaikka se oli valmiiksi kädessä. Mahtoiko luulla minua hiireksi tai muuksi syötäväksi? Kaipa se tuli viime tinkaan katumapäälle kun päätti kurvata sittenkin kauemmaksi.

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Pian Koirajärven ranta näkyi jo vasemmalla puolen ja lokkien kirkuna kuului kauaksi. Istahdin hetkeksi kivelle kaivelemaan repusta juotavaa vain todetakseni, että se ei ollut kovin hyvä idea kun muurahaisia alkoi vilistää housunlahkeita pitkin samantien. Katsoin viisaammaksi sittenkin koukata tauolle Hiiliniemen tulipaikalle jossa olin käynyt aamullakin. Siinä oli mukava katsella järvelle ja tankata vielä viimeiset eväsleivät, kahvit ja mehut. Leveä nuotionkehäpenkki houkutteli pötköttämään hetken ennen loppusuoraa. Siihen olisi kyllä helposti torkahtanut jos ei olisi ollut niin hiostava helle että hiki pyrki silmiin maatessakin.
 

Loppujen lopuksi koko  patikkalenkin mitaksi tuli jotakuinkin 12 kilometriä. Aikaa minulta kului noin viisi ja puoli tuntia kaikkine taukoineen. Kyllä  tuo matka jo jaloissa alkoi tuntua, mutta huomasin jaksaneeni paremmin kuin olin ennakoinut. Ehkä jopa muutama kilometri vielä olisi mennyt samalla vauhdilla. Näin aloittelevalle retkeilijälle tämä taisi kuitenkin olla riittävä päivämatka.

Reitti oli kaikin puolin hyvä; haastava mutta ei liian haastava, mielenkiintoisesti vaihteleva sekä kuormituksen että maastotyyppien puolesta niin että huomasin jo odottavani mitähän seuraavan mutkan tai nyppylän takaa tulee eteen.

Hyvä reissu, hyvin toimivat rakenteet ja selkeät reittimerkit! Jos jotain lisää toivoisin niin jossain kohdassa kaipailin  "kilometripylvästä" eli lisää viittoja, joissa kerrotaan paljonko etapista on vielä matkaa on jäljellä. Tulistelupaikkoja on kuitenkin  tiheässä joten mikään väli ei tuntunut liian pitkältä.

Ai niin; retkikengät säilyivät kuivina!

Koljatin kainalossa

Luin taannoin blogitekstin  Koljatista Retkipaikka.fi -sivuilta ja ajattelin heti, että tuolla pitää päästä kesällä käymään päiväretkellä.

Koljatin luonnonsuojelualue on pieni ,vain 16,5 hehtaarin laajuinen alue reilun kymmenen kilometrin päässä Viitasaaren keskustasta. Koljatti kuuluu Hakovuoren ja Kalliomäkien Natura-alueeseen, jotka muodostaavat monipuolisen kalliokokonaisuuden. Koljatin erityispiirteenä ovat lähes pystysuorat kallioseinämät ja lohkareinen Kalliojärven ranta. Koljatin luonnonsuojelualue on perustettu 1989 ja alue kuuluu Viitasaaren kaupungin omistamaan Hakomäen tilaan.

Heinäkuinen lomapäivä oli juuri passeli retkeilyyn; ei liian kuuma, ei liian kylmä, ennusteessa vakaata pilvipoutaa eikä sadetta tiedossa. Koljatti kuuluu niihin retkikohteisiin, jotka vain täytyy etsiä, sillä mitään varsinaista opastusta alueelle ei ole. Pieni puinen viitta 77-tien varressa menee helposti ohi, jos ei tiedä sitä kytätä. Mutkainen ja kapea metsäautotie oli nyt paikoitellen ihan hyvässä kunnossa mutta yhdessä kohdassa oli pitkälle ulottuvat sortumat molemmin puolin tietä. Minulta jo usko ja uskallus loppuivat mutta Mies, joka meillä asuu arveli että, "kyllähän tosta pääsee". Ja pääsi myös.

 

 

Toinen opaskyltti tuli vastaan parin-kolmen kilometrin jälkeen. Jätimme auton tienposkeen ja jatkoimme matkaa jalan. Toinenkin auto oli parkkeerattuna samaan paikkaan, joten arvattavasti muitakin retkeilijöitä oli liikkellä. Aluksi käveltiin parisataa metriä metsätietä, joka oli reikäinen kuin emmetal-juusto. Jos jollakin tulee mieleen,  että voisi hurauttaa autolla vielä tuonkin pätkän, niin suosittelen ainakin tarkistamaan onko Kasko voimassa ja mistä löytyy hinausauton puhelinnumero. Pohjattomat reiät kuulemma johtuvat siitä, että tien alla kulkee puro. Hmmm. Tosiaan, puron solina kuului  ja näkyi selvästi tien oikealla puolella mutta vasemmalla ei vettä näkynyt, joten jostain maanalaisesta lähteestä vesi kaiketi tulee.

Varsinainen luontopolku lähtee opastaululta kohti Kalliojärven rantaa. Hieman kosteaa oli muutamisssa kohdissa mutta lenkkitossuilla pärjäsi kuitenkin ihan hyvin kun vähän katsoi, mihin jalkansa asettaa.
 

 

 


Luontopolun ensimmäinen näköalapaikka on niin sanottu Erakkokallio.  Pystysuora kallioseinä laskee suoraan järveen, joka on tällä kohdalla ilmeisen äkkisyvä. Erakkokallion synkkään historiaan kuuluu opastaulun mukaan alueella puoli vuosisataa sitten asustelleen erakon ruumiin löytyminen rannasta hukkuneena. Olisko lipsahtanut kalliolta päistikkaa veteen? Kukapa tietää. Kallion kohdalta takaisin kuivalle maalle pääseminen ei kyllä onnistu millään konstilla. Mukava siinä oli kuitenkin jalkoja heilutella kallion reunalla ja taltioida kaunista järvimaisemaa.

Koljatin luontopolun maasto on kosteahkoa mustikkametsätyyppiä, aivan rannassa kasvaa suokasvejakin kuten suopursua. Metsässä huomiotani kiinnittivät valtavat muurahaispesät. Suunnilleen metrin-puolentoista korkuisia pesiä oli muutaman sadan metrin matkalla useita ja muurahaisliikennettä oli polullakin aikalailla.

Pian polun vasemmalla puolella maasto alkaa nousta ja kallioseinä jyrkentyä. Kalliolta kaatuneita puita oli siellä täällä. En lakkaa ihmettelemästä, mistä nuo kallioseinästä kasvavat puut ylipäätään pitävät juurillaan kiinni!

Hieman yllättäen tupsahdimme laavupaikalle, jossa sinne telttaleirin pystyttänyt nuoripari oli juuri tulossa aamu-uinnilta. Muistelin mielessäni, että eikös luonnonsuojelualueilla leiriytyminen ole kiellettyä, mutta en sitten sanonut mitään tanttamaista säännöistä, kun en ollut varma asiasta.  (Palatessamme autolle luin alueen opastaulun uudelleen ja niinhän se oli: "luonnonsuojelualueella leiriytyminen on kielletty")

Laavu ja nuotiopaikka ovat aivan kallion jyrkimmän seinämän kohdalla ja siinäpä olikin katseltavaa  ja kuvattavaa yllin kyllin.

pieni on ihminen Koljatin kainalossa

Lohkareiden välistä kulki poluntapainen ylemmäs rinteelle ja tottahan meidän piti mennä tutkimaan, mitä kauempaa mahtaakaan löytyä. Pienen kesämökin kokoinen kivilohkare oli jäänyt toisten lohkareiden kannattelemaksi niin, että se alle syntyi kolmionmallinen luola. Ylempänä olisi ollut toinen, kapeampi onkalo, mutta sinne en sentään uskaltautunut tunkeutumaan, ties vaikka olisin jäänyt jumiin!




Koko ranta on oikeastaan yhtä valtavien lohkareiden muodostamaa louhikkoa. Jotenkuten kiveltä toiselle könyämällä tätäkin reittiä pääsi laakealle kivelle, joka on melko lähellä nuotiopaikkaa.

Tässä olikin loistava paikka nauttia eväskahvit ja katsella järvimaisemaa! Kuikkapari uiskenteli kauempana  ja aurinko paistoi poutapilvien lomasta.  Onpa huikea paikka!  Voisi sitä lomapäivän huonomminkin käyttää.Mikäpä tässä on ihmisen ollessa Koljatin turvallisessa kainalossa!