Kuviteltu kasviretki omalle mökkipihalle

 



Kuulun sellaiseen väliiputoajasukupolveen, jonka ei tarvinnut koulussa kerätä kasveja. Silloin olin varmaan tyytyväinen, kun ei tarvinnut rämpiä pöpeliköissä läpi kesän etsimässä niitä viimeisiä viittä viidestäkymmenestä, kuten muistan sisareni tehneen aikoinaan. Jälkeenpäin on kuitenkin harmittanut, että kasvituntemus on jäänyt perustasolle. Siinä vaiheessa kun nuorimmilla lapsillani oli koulussa kerättävänä kolmekymmentä kasvia, tuli tietysti katseltua peltoja ja pientareita enemmän sillä silmällä.





Niittyleinikki ja metsäkurjenpolvi

Pari kesää sitten innostuin mökillä Keski-Suomessa aloittamaan digikasvion eli kuvasin tuttujakin kasveja pihapiirissä ja rannassa. Vähitellen silmä alkoi löytää uusia ja itselle vieraampia kasveja ja hyllyssä pölyttyneet kasvioppaat pääsivät oikeaan käyttöön. Viime kesänä hoksasin että netistä löytyy aivan loistava tunnistusapu luontoportti.fi sivuilta. Siinä saa muutamalla rajauksella tarkennettua haun niin, että aika helposti löytyy kuva ja kuvaus, joita sitten voi verrata omiin havaintoihin ja kuviin.

Teen tässä blogissa mielikuvitusmatkan mäellä sijaitsevan mökin pihasta heinäpellon poikki kulkevaa entistä kärrytietä pitkin alas rantaan. Rannassa kärrytie on aikoinaan jatkunut kapeaa soraharjannetta pitkin järven ja soistuneen kosteikon eli murahaudan välistä. Nyt tien paikalla on enää kapea polku  molemmin puolin kasvavien katajapuskien välissä ja lapsuuteni hevoshaka kasvaa koivikkoa. Kasvien kirjo on jo tällä matkalla melkoinen; niittykasveja, kuivan kedon kasveja, rantavedessä viihtyviä keskikesän kukkijoita, kuivaa mäntymetsää suosivia lajeja ja tietenkin kostean lehdon kasveja.  Koska matka tehdään mielikuvituksessa en välitä sellaisesta pikkujutusta kuin mihin aikaan mikäkin kasvi oikeasti kukkii; aina kukkii jotain. Oikeassa elämässä matkaa kertyy parisataa metriä. tervetuloa mukaan kesää odotellessa!

ojakellukka 

niittynätkelmä 

hiirenvirna 

 Heti hoidetun nurmikkoalueen ulkopuolella ja kahden puolen rantatietä rehottavat keltaiset niittyleinikit ja violetin erisävyissä kukkivat metsäkurjenpolvet. Seassa kasvaa siellä täällä ujosti nuokkuvia ojakellukoita, joiden alkukesän herkkyys muuttuu myöhemmin kesällä vaatteisiin tarttuvaksi takiaiseksi. Kasvi onkin kansan suussa saanut hauskan lisänimen: vanhanpiian lempi.

harakankello

Hiirenvirnat ja niittynätkelmät muodostavat omia kiipeileviä kasvustojaan sinne tänne. Joskus kannattaa katsoa kukintoja läheltä niin huomaa miten tarkasti niitä on iso käsi piirtänyt. Päivänkakkara ja harakankello kuuluvat tietenkin heinäpellon reunaan.  Ja kukapas ei olisi yrittänyt soittaa kirjopillikettä lapsena!

Ja sitten on tietenkin apilat ja poimulehdet, koiranputket, hevonhierakat ja suolaheinät ja ja ja...


kirjopillike

lähes valkoinen kissankello  

Siankärsämö on yleensä valkoinen

Kuivan kedon kasveja ovat mm siankärsämö ja kissankello. Siänkärsämöstä löysin lähes vaaleanpunaisen kukinnon vaikka suurin osa on tietenkin valkoisia.
Kissankellojakin meillä on kahta sorttia. Niitä tavallisia vaalean sinisiä kasvaa rantatien varressa mutta rannassa on noin neliömetrin alueella lähes valkoista värimuunnosta. Suojelen tätä erikoisuutta kuin parempaakin natura-aluetta. Toinen no-go alue on läntti kissankäpälää, jota on kasvanut samassa paikassa niin kauan kuin minä muistan. Sekin on kuulemma kovasti harvinaistunut.



kissankäpälä 

isotalvikki

tähtitalvikki

 Rannassa bongasin heinikon seasta pari kesää sitten isotalvikin ja sitten osasin etsiä muitakin talvikkeja. Löytyihän niitä; pikkutalvikki, nuokkutalvikki ja  muutama tähtitalvikkikin.  Tähtitalvikin kukinto on todella kaunis. Se nousee ohuen kukkavanan varassa ehkä viisi- kuusi sentiä maasta ja muistuttaa tietystä kulmasta katsottuna lähinnä lumihiutaletta. Kaunis.

Nuokkutalvikin vaaleanvihreä kukinto jää helposti huomaamatta puolukanvarpujen seasta mutta kun löysin yhden huomasin, että niitä kasvoi pienellä alueella kymmenittäin.

nuokkutalvikki

pikkutalvikki

rohtovirmajuuri

rohtotädyke

Hiekkarannan reunassa ihmettelin taannoin voimakasta mutta miellyttävää tuoksua, jonka lähteeksi paljastui rohtovirmajuuri. Sitä on aikoinaan käytetty lääkekasvina; siitä on tehty valeriaanaa. Toinenkin lääkekasviksi luokiteltava kasvi löytyi rantasaunan vierestä. Rohtotädyke on vain kymmenen sentin korkuinen ja kukat vain pari milliä halkaisijaltaan mutta tehoa on sitäkin enemmän; se tepsii kuulemma yskään, nivelvaivoihin, vatsavaivoihin, ruokahaluttomuuteen, veren puhdistamiseen, kuumeeseen ja noitien karkoitukseen. Ei kai lääkekaappiin sitten muuta tarvittaisikaan!

keltakurjenmiekka

Kosteikossa viihtyvät hyvin erilaiset heinäkasvit ja saniaiset, mutta parissa kohdassa kasvaa myös keltakurjenmiekkaa joka on Keski-Suomessa silmälläpidettävä laji.
Kurjenjalka on puolestaan rantaviivan lähellä viihtyvä tapaus. Sanotaankin, että  kurjenjalka kasvaa siellä missä kenkä kastuu.

Kurjenjalka

 

Kaiken kruunaa  matalasta hiekkapohjasta ponnistava valkoinen pohjanlumme, joka on minun mielestäni kaikista kaunein luonnonkasvi. Vaikka kauniitahan ne ovat kaikki kun tarkemmin ajattelee.

Kuvausretki koskimaisemiin keskellä Osloa

Tänään oli todella hieno aurinkoinen kevättalven päivä heti aamusta alkaen. Olin jo pari viikkoa suunnitellut kuvausretkeä Osloa halkovalle Akerselva-joelle, jota kulkee Maridal- järveltä koko kaupungin keskustan läpi aina Oslo-vuonolle asti. Molemmin puolin jokivartta on puistoja, joten periaattessa pystyisi tekemään  noin kahdeksan kilometrin puistovaelluksen aivan kaupungin sydämessä. Tänään päätin kuitenkin tyytyä vähän vähempään ja suuntasin kohti paria isompaa vesiputousta tuolla reitillä.

Oslossa joukkoliikenne toimii hyvin ja joka paikkaan pääsee metrolla, bussilla tai ratikalla. Päätin nauttia kaupunkimaisemista, joten vaihdoin Majorstuenissa metrosta ratikkaan (11) joka kiertelee kuninkaanlinnan ja historiallisen museon takaa kohti Grünelokkan kaupunginosaa. Hyppäsin pois  Biermannsgatanin pysäkiltä, josta oli vain korttelin verran matkaa ensimmäisen kosken rantaan. Kävelin joen vartta alaspäin ja tuon tuostakin oli edessä kävelysilta , jota pitkin pääsi halutessaan vaihtamaan toiselle puolelle. Åmotin teräksinen riippusilta on tuotu Telemarkista jo toistasataa vuotta sitten. Yhdellä uusimmista kävelysilloista voi myös lukita rakkautensa munalukolla sillankaiteeseen, ainakin kuvainnollisesti. Aika moni olikin näin tehnyt, huomasin. Joen länsirannalla näytti olevan aika monta kahvilaa ja gourmet-ravintolaa mutta ohitin ne tällä kertaa kylmästi. Sorsillekin oli kuppilansa.

Vanhat teollisuusrakennukset tekevät koskimiljööstä mielenkiintoisen. Vesivoimaa on hyödynnetty näillä huudeilla jo monta sataa vuotta.  Oslo-opaskirjani mukaan ensimmäinen tunnettu viljamylly oli näillä paikkeilla jo 1300-luvun puolivälissä ja paperitehdaskin avattiin jo 1600-luvun lopulla. Teollistumisen myötä 1840-luvulla alueelle alkoi nousta tekstiiliteollisuutta ja työpajoja.  Yhdellä sillalla olikin pronssiin ikuistettuna tehtaan tyttöjä, pumpulienkeleitäkö lienevät meikäläisittäin 

Fabrikjtjenten, Ellen Jakobsen 1986

Olin päättänyt käväistä myös Telthusbakkenin vanhoja taloja ihmettelemässä samalla reissulla. Hyvistä tuoksuista huolimatta kiirehdin kauppahallin eli Mathallenin ohi ja lähdin kiipeämään kohti Akerin vanhaa kirkkoa. Oslossa yleensä joutuu nimittäin aina kiipeämään ylämäkeen päästäkseen sinne minne haluaa. Telthusbakkenilla on tehtaan työläisten 1700-luvulla  rakentamia pikkuruisia värikkäitä taloja jyrkässä rinteessä.  On kuulemma trendikäs asuinpaikka nykyään. Aika idyllisen näköistä vaikka taloja olikin vähemmän kuin kuvittelin; yhden kadun varrella kaikki.

Hieno kuvausilma ja kivoja kuvauspaikkoja. Hyvä retki tämäkin.

Vettakollenille yhden pummin taktiikalla

Jos tavanomaiset Oslo-nähtävyydet on katseltu ja Holmenkollenin tienoo tullut koluttua moneen kertaan, kannattaa heittää reissureppu selkään ja ottaa suunta Vettakollenille maisemia katselemaan. Helmikuisena sunnuntaina tämä suunnitelma oli hyvä toteuttaa, vaikka aamulla koko kaupunki oli sumuhupun sisällä – tiedäthän kun on sellainen perinteinen ”holmenkollen-sumu” , jossa ei näe omia lapasiaan pidemmälle. Puolen päivän aikaa maisema yhtäkkiä kirkastui ja aurinkokin pääsi näkyviin.

Päätin ottaa varman päälle ja köröttelin metrolla Majorstuenin asemalle ja vaihdoin siellä Holmenkollenille ja Frognerseteriin menevälle 1-linjalle. Juna oli täynnä suksikansaa, kuten yleensäkin viikonloppuisin. Juna matelee ylös mutkittelevaa rataa ja siinä ehtii hyvin ihailla ihania, vanhoja nikkarityylisiä puuhuviloita. Nyt piti kuitenkin skarpata, että muistan jäädä pois jo puolessa välissä eli Vettakollenin asemalla.

Asemalta lähtee tie jyrkästi ylöspäin ja syke nousi jo tuolla muutaman sadan matkalla  niin ,että piti pysähtyä puuskuttamaan. Samalla vetäisin nastaremmit retkikenkien päälle, sillä arvelin että metsässä olisi rennompi kävellä, kun ei tarvitsisikoko ajan jännätä onko liukasta vai ei. Viisas teko.  Vaaleansinisillä reittimerkeillä  merkittyä polkua mennään ensin aika reippaasti ylämäkeen mutta sitten hieman tasaantuu. Noin puolen kilometrin kohdalla on viitoitus  jonka kohdalta olisi pitänyt ymmärtää kääntyä Frogerseteriin päin. En ymmärtänyt. Taivalsin reippain askelin hyvinkin toiset puoli kilometriä eteenpäin ennen kuin hoksasin, että olin tullut ohi siitä kohdasta, mistä polku lähtee varsinaisesti nousemaan Vettakollenin laelle. Eipä siinä auttanut kuin tarpoa takaisin ja ihmetellä asiaa uudelleen. Onneksi muitakin oli edellä mainitussa risteyksessä yhtä ymmällään. Jonkinlaisena sanattomana konsensuksena lähdimme tallustelemaan polkua peräkkäin. Aika pian tulikin seuraava risteys, jossa sitten jo luki ’Vettakollen 1 km’. Jep! Nousua on tällä kilometrin matkalla noin 150 metriä eli aika lailla reipasta ylämäkeä. 

Kevättalven aurinko oli sulattanut lumen paikoitellen sohjoksi ja toisissa paikoissa oli aivan jäistä. Kiittelin jälleen mielessäni itseäni, että olin sijoittanut melkein 8 euroa nastoihin – olivat enemmän kuin tarpeen. Nousun varrella avautui jo hienoja maisemia, joten niitä ihaillessa sai samalla laskettua sykettä luontevasti.  Porukkaa oli paljon liikkeellä sekä ylä- että alamäkeen, koirien kanssa ja ilman. Muutamia maastopyöräilijöitäkin tuli vastaan. Aika hurjannäköistä hommaa! Etenkin havahdutti se yksi hurjapää joka tuli alaspäin koira remmissä pyörän vieressä loikkien. Huhhuh!

 

Vettakollenin huippu on noin 420 metriä merenpinnan yläpuolella. Laella on pieni puuton avokallio, mistä avautuu lähes esteetön näkymä kolmeen ilmansuuntaan: länteen kohti Holmenkollenia, etelään kohti keskustaa ja Oslo-vuonoa ja itään kohti Mariedalia ja asuinaluettani Krinsjåta.  Aamuinen sumu oli jäänyt makaamaan keskustan päälle, vaikka muuten oli selkeää ja aurinkoista.

 

 

Luulisi, että alaspäin on helppo tulla, mutta sen verran liukas tuo reitti oli, että sai jarrutella aika lailla ja katsoa tarkkaan, mihin jalkansa asettaa. Päätin kuitenkin tulla kävellen Sognsvanniin sitä samaa reittiä, jota olin jo muutamia satoja metrejä kulkenutkin pummattuani risteyksen. Kävelytie oli leveä ja helppokulkuinen, taisi olla enimmäkseen alamäkeä. Matkaa Vettakollenin juurelta Sognsvannin asemalle on vain vajaat kolme kilometriä.  Eli reitin kummassakin päässä on metroasema ja matkaa tulee kaiken kaikkiaan noin 5 km…siis ilman turhia pummeja. Hieman itseäni ihmetytti netistä löytämässäni reittiselostuksessa ollut maininta reitin vaativuudesta: helppo.  Ei minun mielestäni ollut helppoa muuta kuin tuo viimeinen pätkä loivaa alamäkeä. Hyvä reissu silti.

Talvinen patikkaretki Holmenkollenilta itään

Hieno aurinkoinen ilma ja muutama aste pakkasta. Koko päivä aikaa. Nyt se on tehtävä! Olin jo monta viikkoa suunnitellut patikkaretkeä Oslon pohjoispuolella olevalla metsäalueella, Oslomarkenissa, mutta milloin oli sumuista, milloin liikaa pakkasta tai satoi vettä. Nyt olosuhteet olivat kohdallaan, joten ei muuta kuin heti aamupalan jälkeen liikkeelle.

Köröttelin metrolla tai pikemminkin lähijunalla Frognerseteriin, joka on siis muutaman pysäkinvälin Holmenkollenilta eteenpäin oleva linjan päätepysäkki. Tällä kertaa juna oli aivan täpötäynnä suksien ja lumilautojen kanssa matkaavia ihmisiä, kokonaisia perheitä rattaineen, pulkkineen ja hiihtoahkioineen - ja tietenkin meitä reppuselkäisiä patikointiin hurahtaneita. Suurin osa hiihtäjistä jäi pois viimeistä edellisellä asemalla, koska ilmeisesti siitä pääsee suoraan ladulle. Yläasemalta sen sijaan avautuu hulppea maisema kohti Oslon keskustaa ja kaupungin itäosaa. Vetäisin nastaremmit kenkiini ja lähdin reipain mielin taivaltamaan jyrkkää alamäkeä kohti kävelyreitin alkupistettä.

Sporten- kahvilan parkkipaikka oli tupaten täynnä autoja ja hiihtoladulle näytti olevan paljon menijöitä täälläkin. Eri mittaisia kävely-, hiihto- ja maastopyöräilyreitteijä risteilee kymmenittäin pitkin metsiä ja haasteena on pysyä oikealla reitillä. Kävelyreitit on merkitty vaaleansinisillä ja hiihtoladut punaisilla maalimerkeillä. Jonkin aikaan menin sik-sakkia kahden eri reitin välillä, kun en ollut ihan varma, kumpi veisi kohti Ullevålseteriä, jonka olin suunnitellut päivän retken välipysäkiksi. Kysyin ensin kahdelta amerikkaa puhuneelta opiskelijatytöltä, mutta heidän "hei, ei me yhtään tiedetä meneeks tää sinne, mutta sinne mekin ollaan menossa" -tyylinen vastauksensa ei varsinaisesti auttanut asiaa. Seuraava, kameran kanssa luontokuvia räpsinyt  nuori mies yritti avuliaasti jopa hakea puhelimestaan sopivaa appia mutta ei onnistunut. Minulla ei ollut suurtakaan halua harhailla valtavalla metsäalueella olematta varma, että olen oikealla reitillä, joten palasin vielä takaisin alkupisteeseen parkkipaikan reunaan ja lähdin uudelleen seuraamaan vaaleansinisiä merkkejä ja sainkin pian vahvistuksen reitinvalinnalleni.

 

Osittain kävelyreitti kulki samaa matkaa hiihtoladun kanssa, mutta  pujahti sitten metsän siimekseen. Siinä, missä latu-uran reunaa tarpoessa sain väistellä ohi suhahtavia hiihtäjiä tämän tästä, metsässä sain kulkea häiriöttä ja omassa rauhassani. Onneksi lunta ei ollut suurten kuusien katveessa kuin muutama sentti. Kulkijoita oli ollut jäljistä päätellen tänään vain muutama.

Välillä reitti tuli taas latu-uralle. Aika jyrkkäpiirteinen latuprofiili noin meikäläisen makuun, mutta sielläpä paineli kaikenikäistä hiihtäjää kumpaankin suuntaan, nuorimmat ehkä kuusi-seitsemän vuotiaita. Tulevia peternorhugeja ja maritbjörgeneitä, epäilemättä. Nuorimmat saivat nauttia vauhdista aikuisten vetämässä ahkiossa. ...siis paitsi jos sattui iskemään minä-itte -vaihde päälle. Äärimmäisen kärsivällisiä vanhempia nämä norjalaiset.

Frogenerseterin ja Ullevålseterin väli on viitisen kilometriä ja maastoltaan se on melko vaihtelevaa. Suurin nousu patikkareitillä kulkee sähkölinjan reunaa mukaillen. Siinä joutui oikein kiipeämään paikkapaikoin. Jäisellä polulla nastat kengissä olivat aivan loistava apu.

Lopulta eteen avautui aurinkoinen Ullevålseterin kahvilan pihapiiri. Porukkaa istui ulkopöydissäkin, joten arvasin, että taitaa olla ruuhka-aika, Käväisin sisällä katsomassa, mutta se oli aivan täpötäynnä, joten lepäsin vain hetken ulkona ennen toista etappia. Ullevålseteristä Sognsvanniin on matkaa noin 5.5 kilometriä . Tämä reitti oli minulle tuttu jo aikaisemmalta reissulta. Työnsin kameran reppuun, kun tiesin, että koko alamäkivoittoinen loppupätkä kuljetaan vasten jo matalalta paistavaa aurinkoa. Piti minun tarkistaa puhelimesta väliaikakin tässä kohdassa mutta puhelin oli hyytynyt pakkasessa mykäksi. Pahus! 

Ullevålseterisn ja Songnsvannin välillä on suosittu ulkoilureitti ja kulkijoita oli nytkin ruuhkaksi asti. Ei luulisi, että alamäkeen käveleminen sattuu jalkoihin, mutta jossain vaiheessa huomasin ajattelevani, että tulisi nyt välillä ylämäkiäkin, niin varpaissa paine helpottaisi. No, tulihan se tasainen järvenrantaa kiertävä osuus lopulta. Järvellä oli väkeä mustanaan nauttimassa hienosta talvipäivästä luistellen, hiihtäen ja kävellen. Olin jo tässä vaiheessa tyytyväinen itseeni. En eksynyt. Jaksaminen riitti hyvin. Vaatetus oli juuri sopiva eli ei paleltanut eikä läkähtynyt. Reilun kolme tuntia käytin patikoimiseen, kiirettä en pitänyt. Nyt on aika voittajaolo: tein sen!