" Salomaa on tehty jottei siellä asuttais" Patikointifiiliksiä Pyhä-Häkin kansallispuistosta

Pyhä-Häkin kansallispuisto on yksi tänä vuonna 60 vuotta täyttäneistä seitsemästä kansallispuistosta. Kansallispuiston perustamista Saarijärven ja Viitasaaren välissä  ikivanhan aarnimetsän ympärille oli suunniteltu jo 30-luvun lopulla, mutta hanke lykkääntyi sodan sytyttyä. Metsähallitus oli kuitenkin viisaasti suojellut alueen hakkuilta jo 1912, joten monta sataa vuotta vanhat puut saivat jatkaa kasvamistaan.  Joidenkin lähteiden mukaan se, että tuo aarnimetsä ylipäätään on olemassa johtuu siitä, että se sijaitsee liian kaukana isoista vesitöistä soiden keskellä, joten puutavaran kuljettaminen sieltä sahateollisuuden käyttöön olisi tullut aivan liian kalliiksi. Vuonna 1956 aika oli vihdoin kypsä uusien kansallispuistojen perustamiselle. Sotien jälkeen Suomen alueelle oli jäänyt vain kaksi aiemmista neljästä puistosta; Pallastunturin ja Pyhätunturin puistot.  1950-luvulla perustettujen kansallispuistojen toivottiin säilyttävän monimuotoista järvi-, metsä ja suoluontoa myös eteläisemmässä Suomessa. Silloin siis perustettiin  Pyhä-Häkin lisäksi mm. Liesjärven kansasllispuisto Tammelassa, Oulanka Kuusamossa ja Linnasaaren kansallispuisto Saimaalla.

Minulla on ohut mielikuva jostain 60-70 luvun taitteesta, jolloin kävimme  perheen kanssa kesälomareissulla Pyhä-Häkin kansallispuistossa katsomassa Isoa Puuta. Ei siitä reissusta kovin selkeitä muistikuvia ole, mutta luulenpa että käväisimme vain pikaisesti Puun luona ja jatkoimme sitten matkaa sukulaisvierailulle.  Oli siis mielenkiintoista palata rikospaikalle yli neljänkymenen vuoden jälkeen.

Pyhä-Häkkiin oli harvinaisen helppo osata Viitasaaren suunnasta kun jo 77-tiellä on viitta "Pyhä-Häkki 25". Puiston portillla on selkeä kartta ja harvinaisen selvät reittimerkit. Kotajärven 6,5 kilometrin lenkki vaikutti sopivalta. Päätin kiertää sen myötäpäivään, jotta  evästauko Kotajärven laavulla  olisi reitin loppupuolikkaalla eli noin 4 km kohdalla.

Polku on paikoitellen aika leveäksi kulunut mutta pääosin helppokulkuinen. Suuria korkeuseroja ei reitillä ole, vain muutama lyhyt nousu ja lasku harjumaastossa. Kelojen ystäville tämä maasto on mieluinen; isoja ja tosi isoja keloja on paljon ja kaikki elävätkin puut näyttivät tavallista isommilta. Metsäpalojen jäljet ovat näkyvissä monin paikoin vaikka viimeisimmästä isosta palosta on jo kymmeniä vuosia. Monenlaisia kolopesijöitä alueella lienee runsaasti, sen verran paljon reikiä keloissa näytti olevan; todellinen tikan taivas!







Hiukan huvittavalta tuntui viitta "Iso Puu", mutta kun sen puun kohdalle tulee huomaa, että se on todellakin vielä kaikkia muita puita valtavampi.  Ikää Isolla Puulla on noin 380 vuotta.

 

Vanha Iso Puu oli jo kelottunut kokonaan mutta miten kaunis se onkaan sekä läheltä että kauempaa katsottuna! Tuota puuta ihailimme silloin muinaislapsuudessa.



 
 
 
 
 
 

Harjumaiseman jälkeen polku laskeutuu Kotanevalle, jossa pitkospuita riittää. Tällä retkellä oli mukava poimia polun varresta mustikoiden lisäksi myös lakkoja suoraan suuhun. Jokunen marjastajakin näytti liikkuvan kauempana suolla. Kyllä suomaisemakin on kaunis omalla tavallaan.

 Huomasin itsessäni hyvin suomalaisen piirteen, kun saavuin Kotajärven tulipaikalle.  Olin koko aamun saanut patikoida yksin ja melkein harmitti, kun Kotajärvellä olikin muitakin retkeilijöitä... äh! Nuoret kaverit olivat ilmeisesti yöpyneet teltassa nuotiopaikan vieressä ja pakkailivat kamppeita jatkaakseen matkaa. No, eivät olleet hekään puheliaalla tuulella, joten sain nauttia eväshetkestäni ihan rauhassa upouudella laiturilla joutsenia ja sudenkorentoja katsellen.
Loppumatkalla sain laittaa töppöstä toisen eteen vähän rivakammin, sillä synkkenevä taivas ei hyvää luvannut. Onneksi sade jäi tässä vaiheessa vain pieneksi tihkutteluksi, joten pitkospuilla ei tarvinnut liukastella. Kaiken kaikkiaan tuohon kuuden ja puolen kilometrin lenkkiin meni noin kaksi ja puoli tuntia kaikkine kuvauspysähtelyineen ja juoma- ja evästaukoineen.  Automatkalla taivas putosi niskaan ja tiestä päätellen vettä oli tullut hieman pohjoisempana aika rivakasti. Kerrankin kävi tuuri sadekuurojen suhteen!

Aaro Hellaakosken teksti keskellä metsää yllätti positiivisesti. Jäin sitä mielessäni pohtimaan. Suomalaisille metsä on tainnut aina merkitä sekä työpaikkaa, kirkkoa että mielenterveystoimistoa ja nykyisin ehkä vain noita kahta viimeistä. Metsään mennään nollaamaan päätä ja purkamaan stressiä. Kukapa ei olisi jättänyt kiukkuaan tai pettymyksen tunteitaan metsälenkille tai joskus vain nauttinut metsän tuoksusta, äänistä ja tunnelmasta.  Vanhassa isossa metsässä kuten Pyhä-Häkissä hyvän fiiliksen tavoittaa vielä helpommin; ei häiritse liikenteen äänet eikä häiritse naapureiden pulinat ajatuksenlentoa. Hellaakosken teksti osuu kyllä jotenkin metsässä patikoimisen ytimeen; tärkeily pitää jättää pois jos metsästä aikoo nauttia! "salomaa on tehty jottei siellä asuttais"