Päiväkävelyllä Torronsuolla

Tänään pidin etäpäivää töistä ja kun olin saanut päivän urakan suunnilleen tehtyä, päätin tuulettaa päätä ulkoilemalla edes parituntisen iltapäivän aurinkoisessa syyssäässä.
Torronsuon kansallispuisto on sopivan lyhyen ajomatkan päässä ja minulle tuttu paikka jo useamman vuoden ajalta. Sinne on mukava mennä rentoutumaan, kun ei tarvitse stressata oikeiden reittien löytämisen kanssa.
Kaikki Torrolla käyneet tietävät, että siellä menee oikeastaan vain yksi pitkospuulenkki. Se kulkee suon poikki vanhalle louhokselle. Pääsisihän siellä ympyrälenkinkin, mutta osan matkasta joutuu kävelemään kylätien reunaa, joten harvat koko lenkkiä kulkevat. Luulen, että useimmat taivaltavat louhokselle ja takaisin eli 3,5 km suuntaansa tai sitten kääntyvä tmuuten vain sopivasta kohdasta takaisinpäin.
Torronsuon kansallispuistosta itseasiassa suurin osa on kesäaikaan rajoitusaluetta eli rauhoitettu lintujen pesinnälle. Aika lähellä parkkipaikkaa on Kiljamon lintutorni, josta on hulppeat näkymät suolle. Sen juurella on myös tulipaikka liitereineen ja huussi. Tällä kertaa en kuitenkaan kiivennyt torniin, vaan jatkoin suoraan suolle.
Heti suon reunassa varoiteltiin pitkospuiden huonosta kunnosta ja aivan syystä; katkenneita ja lahoja pitkosuita oli tuon tuosta ja kävellessä sai tosiaan pitää kielen keskellä suuta, kun osa pitkoksista keikahteli yllättävästi. Uusimishomma oli jo saatu alkuun, sillä Kiljamon puoleisessa päässä paikalle oli kuljetettu  uutta puutavaraa.
Suolla tuuli navakasti ja vajaan kymmenen asteen lämpötila tuntui o aika vilpoisalta. Onneksi olin älynnyt ottaa hanskat mukaan, pipokaan ei olisi ollut pahitteeksi.

Olen aina ihaillut suolla kasvavien männyn känkkyröiden jääräpäisyyttä. Vaikka minkälaista mutka ja koukeroa on sekä rungoissa että oksistossa. Entäpä kelopuiden harmaa, sileä pinta. Eikös vain houkuttelekin koskettamaan vähitellen kiertyvää runkoa?

Suon väritys ei ollut vielä ihan parhaimmassa syysloistossa mutta kyllä nytkin löytyi meikäläiselle mieluisia värisävyjä. Nuo värit ja muodot kun saisi vangittua neuleeseen niin tulisipa ihania villasukkia!

Yhtä ja toista pientä ja isompaa kuvattavaa osui kameran eteen tälläkin kertaa, vaikka tein vain reilun tunnin mittaisen lenkin. Olen tyytyväinen,että tuli lähdettyä; aina ei tarvitse tarpoa tuntitolkulla hyvän fiiliksen saadakseen!

 

 

Pakkaspäivän retki Kyynäränharjulle

Alkuvuosi meni retkeilyn suhteen pipariksi pitkään kestäneen Räkä&Köhkä- taudin ja nilkkavaivan takia. Kun lisäksi helmikuun viikonloppuihin osui aika rapsakkaa pakkaskeliä, jäivät kuvausretketkin lyhyiksi piipahduksiksi lähiympäristössä. Tänä aamunakin pakkasta oli 18 astetta, mutta keskipäivään oli ennusteessa luvattu selvää lauhtumista. Suuntasin autonnokan kohti Liesjärven kansallispuistoa ja siellä Kyynäränharjun maisemiin.
Kurvatessani puolenpäivän aikoihin Pirttilahden parkkipaikalle pakkasta oli edelleen 12 astetta, taivas sininen, aurinko paistoi muttei varsinaisesti lämmittänyt vielä. Hienoinen tuulenvire sai ilman tuntumaan vielä hiukan kylmemmältä, joten kiskoin tuubihuivin puolittain naaman eteen. Hiihtohanskatyyppiset käsineet tuntuivat liian ohuilta heti lähdössä mutta tiesin kyllä että liikkeellä ollessa kädetkin lämpenevät. Muuten vaatetus tuntui riittävältä; merinovillakerrasto, talviulkoiluhousut, paksu korkeakauluksinen fleece ja päällimmäisenä
softshell-takki, jalassa kahdet merinovillasukat ja retkikengät, joihin vetäisin vielä nastaremmit päälle pidon varmistamiseksi. Ja pipo tietenkin.

Pirttilahden parkkipaikalla oli vain pari autoa mutta porukkaa näytti kulkevan jäällä hiihtäen ja kävellen, muutama pilkkijäkin kökötti kauempana. Ilmeisesti osa oli tullut joko Korteniemeen tai Kopinlahteen  autolla ja lähtenyt sieltä jäälle. Lähdin kulkemaan aikaisemmilta kerroilta tuttua polkua pitkin Kyynäränharjua eteenpäin.

Tuo toista kilometriä pitkä kannas halkaisee käytännössä järven kahtia. Kapeimmillaan kannas on vain muutaman metrin levyinen. Polku oli näin keskitalvellakin paljon kuljettu ja siinä mielessä helppokulkuinen. Järvellä näytti kiertelevän juuri ajettu latu-ura. Edellisellä kerralla käydessäni bongasin rantapöpeliköstä hippiäisiä mutta nyt ei näkynyt edes talitinttejä.

Kyynäränharju katkeaa yhdessä kohdassa kapeaan virtaan, jonka ylittää vanha puinen kävelysilta. Se on varmasti yksi koko Liesjärven kansallispuiston kuvatuimmista paikoista. Niinpä minäkin kiertelin kamerani kanssa eri puolilla etsimässä hyviä kuvakulmia. Virtauksesta johtuva sula ulottuu monen sadan metrin päähän kävelysillasta etelään päin. 

Minulla ei ollut mitään hinkua mennä jäälle kävelemään, joten jatkoin matkaa Korteniemeä kohti.
Ajattelin kävellä jonkin matkaa keltaisilla reittimerkeillä merkittyä Ilvesreittiä Korteniemen suuntaan nähdäkseni ,minkä tyyppistä maastoa olisi tarjolla. Polku erkani järven rannasta metsän siimekseen ja lähti nousemaan hieman ylemmäs järven pinnan tasosta.  Matkaa Korteniemen perinnetilalle olisi ollut muutama kilometri mutta totesin että varusteeni eivät olleet riittävät näin napakkaan pakkaseen. Taisin olla kotoa lähtiessä turhan optimistinen lauhtumisen suhteen.
On aina hauska huomata, miten paluumatkalla valo on ihan erilainen kuin mennessä. Räpsin kuvia sieltä täältä. Päätin hakeutua tuulensuojaiseen paikkaan paistattelemaan  auringossa ja syömään eväitä. Kahvi lämmitti mukavasti ja voileivät maistuivat hyviltä, kuten aina retkellä.  Lepuutin silmiä kimmeltävällä hangella ja ihailin evästelypaikan vieressä kasvavaa mäntyä, jonka jokainen oksa oli erikoisen känkkyräinen. Mikähän tuonkin ilmiön takana mahtaa olla, pohdiskelin. Pakkanen piti huolen siitä etten jäänyt pidemmäksi aikaa haaveilemaan vaan pakkasin termarin ja tyhjän eväslaatikon takaisin reppuun ja lähdin hiljakseen kävelemään Pirttilahtea kohti. Yksi pilkkimies tuli parkkipaikalle yhtä aikaa. Kysymykseeni saalista hän tokaisi virne naamalla että mitään ei tullut mutta menipähän tuossakin muutama tunti elämästä. No, huonomminkin voisi aikansa käyttää kuin ulkoilemalla kauniissa maisemassa. Itse kuljin vain nelisen kilometriä tänään mutta sekin tuntui mukavalta pitkän tauon jälkeen.

Finnish nature in blue and white

 

Today - December 6th - Finland is
celebrating 100 years of independence. Many countries around the world have joined to celebrate the centennial anniversary by setting blue-white lights on famous buildings or nature landmarks, e.g. Colosseum in Rome, Holmenkollen skitower in Norway, or the Niagara falls in the US. 

For those who don't know or remember; blue and white are the colors of the Finnish flag. There are many stories about why these colors were chosen originally but I believe that mid-19th century Finnish historian and author  Zacris Topelius was the first to point out that blue and white are colors of our country; white as the snow in the winter and blue as the lakes in the summer.

As pictures tell more than thousand words, I trust the following photos tell a whole story about the beaty of Finnish nature. It is easy to see where Topelius got his inspiration. Pictures presented here are from five national parks (Torronsuo, Kurjenrahka, Tiilikkajärvi, Selkämeri and Hossa) as well as from Reposaari in Pori and various locations in Pihtipudas.  Happy Independence Day!






 







 



Nokipannukahvin syvin olemus

Tulin joku aika sitten keskustelleeksi ystäväni kanssa metsässä liikkumisesta ja siitä miten tärkeä osa eväillä ja nuotiolla istumisella on osana mieleenjäävää retkikokemusta. Usein esimerkiksi kansallispuistoissa tai retkeilyalueilla nuotiopaikoilla on hienot maisemat, jotka palkitsevat jo sellaisenaan väsyneen retkeilijän. Nuotiota viritellessä on helppo rauhoittua nauttimaan ympäristöstä ja kuuntelemaan luonnon ääniä. Ei ole kiire mihinkään. Ei voikaan olla koska nuotion sytyttäminen ja veden kiehuminen vievät oman aikansa. Termarikahvit olisi juotu jo pariin kertaan siinä ajassa, mutta se on aivan eri juttu. Nokipannukahviin tuntuu nimittäin liittyvän muistoja ja merkityksiä, jotka ovat jotain paljon enemmän kuin se varsinainen kahvijuoma.

Minun mielessäni nokipannukahviin liittyy muisto eräältä hiihtolomalta, kun olin ehkä 8-9 -vuotias. Olimme mummolassa talvilomaa viettämässä kuten usein aikaisemminkin. Tällä kertaa minä ja veljeni pääsimme sedän ja isän mukana "hevossavottaan". Itse työstä lumisessa metsässä ei ole jäänyt muita muistikuvia kuin se, että miehet raahasivat tukkisaksilla koivurankoja parirekien päälle. Mummolan liinakkohevonen veti aikamoisia kuormia, me lapset saimme istua kuorman päällä kun siirryttiin eteenpäin ja se oli mielestäni kai aika jännittävää.

Jossain vaiheessa kaunista pakkaspäivää miehet tekivät nuotion. Lumeen tampattiin paikka nuotiolle, setä haki reestä halkosäkin. Muutama puunranka viriteltiin ristikolle nuotion ympärille, jottei tarvinnut istua lumessa. Setä viritti nokisen kahvipannun kepin nokkaan keikkumaan nuotion päälle, puhtaasta hangesta kahmaistiin lunta sulamaan kahvivedeksi. Isän ohje, jonka tosin kuulin monta kertaa myöhemminkin, on jäänyt mieleen:"kourallinen kahvia kuppia päälle ja yks tuiskun varalle, sitten se on valmista kun se on kerran kaatunut ja kahdesti kiehunut yli". No, aikanaan kahvi oli valmista ja isä kaivoi vanhasta repusta voipaperiin käärittyjä, hiukan kohmeisia voileipiä, joissa oli reikäjuustoa ja lauantaimakkaraa päällä. Taidettiin vielä paistaa lenkkimakkaraakin. Voi että ne maistuivat hyviltä! Siinä tunnelmassa yhdistyivät pakkaslumen leijailu puiden oksilta, hevosen huuruava hengitys, nuotion rätinä, savun ja kahvin tuoksu ja yhdessä isän kanssa metsässä oleminen.

Kaikki tämä palautuu elävästi mieleen yhdestä yhdyssanasta "nokipannukahvi".

Syysretki Norefjellille

 Onko mitään mukavampaa kuin vanhojen ystävien tapaaminen monen vuoden jälkeen? On, nimittäin syysretki tunturiin vanhojen ystävien kanssa, joita ei ole nähnyt vuosikausiin!

Sain muutama viikko sitten Osloon mieluisan vieraan Suomesta. Ystävyys on kantanut jo vuosikymmeniä, vaikka yhteydenpidossa on välillä ollut taukoja kummankin perhe- ja työkiireiden takia. Kolmas opiskeluaikaisen porukkamme jäsen on asunut Norjassa jo pitkään ja sovimme, että vietämme viikonlopun hänen luonaan.

Lokakuun alun sunnuntaille oli luvattu pilvistä ja aika koleaa mutta sateetonta säätä, joten pystyimme toteuttamaan suunnitelman patikkaretkestä Norefjellillä.
Norefjell on reilut 1300 m korkea tunturi alle kahden tunnin ajomatkan päässä Oslosta. Se on suosittu hiihto- ja laskettelupaikka pääkaupunkiin nähden sopivan sijaintinsa vuoksi-. Yli kilometrin korkeudessa hiihtokausi on pitkä; lumi tulee aikaisin ja sulaa myöhään. Aivan vielä lokakuun alkupäivinä lunta ei vielä ollut vaikka säätiedotus vähän uhkailikin lumisateilla vuorille.

Meidän patikkaretkemme lähtöpaikka oli n 800 m meren pinnan tasosta oleva hiihtokeskus Boeseterissä. Siitä lähtee  patikointireittejä ja latupojia joka ilmansuuntaan. Me suuntasimme kohti tunturien välisestä notkelmasta virtaavaa putousta. Alkupätkä oli kävelytietä loivaan ylämäkeen. Juttu luisti mainiosti ja ympärillä oleva maisema helli silmää ja sielua. Paras ruska oli jo ehkä ohi, mutta emme antaneet sen haitata vaan nautimme maisemista täysillä.

 

Pienen puron ylityksen jälkeen piti hieman hakea seuraavaa polun päätä. Kahden suunnistajan kanssa patikoidessa voi olla kuitenkin kohtuullisen varma, että oikea suunta löytyy vaikkeivat reittimerkinnät paljon auttaneetkaan.

Tämä osuus oli kivistä rinnettä pitkin ylöspäin

kiemurtelevaa polkua, joka oli sateiden jäljiltä paikoitellen sohjoontunut sammal-mutamössöksi. Tällaisessa maastossa ei oikein voi kuvata ja kulkea yhtäaikaa, kun pitää katsella mihin askeleensa asettaa. Eihän meillä ollut mitään kiirettä, joten pysähtelin välillä ihailemaan ympäröivää maisemaa kameran linssin läpi. Muita kulkijoita oli harvakseltaan, osa matkalla ylös , osa tulosssa jo takaisinpäin. Kantamuksien koosta päättelin, että samanlaisia päiväretkeilijöitä muutkin olivat kuin me; repussa termari, vesipullo ja evästä sekä vähän lisävaatteita kaiken varalta.

 

 Pilvinen sää antoi oman 'laveerauksensa' kauempana näkyville tuntureille. Sitä en saanut kunnolla vangituksi kuviin, mutta ehkä mielikuvitus paikkaa sen, mitä kamera ei napannut

  Mitä ylemmäksi kiipesimme, sitä enemmän tuuli alkoi tuntua läpitunkevan kylmältä. Rinnettä olis jatkunut vielä ties kuinka pitkään mutta päätimme hakea suojaisan paikka pienestä notkelmasta kahvitaukoa varten. Siitä olikin mukava sihtailla pidemmällä objektiivilla vesiputoukselle. En lakkaa ihmettelemästä, mistä vettä riittää kun tämäkin putous näytti alkava aivan tyhjästä.
Kahvi ja voileivät eivät missään maistu yhtähyviltä kuin reppuretkellä.  Kun mausteena on vielä mainioita muisteloita ja naurunrätkätystä niin avot! Voiko enempää toivoa! Todella rentouttavaa retkeilyä kaikin puolin.

 Myöhemmin katselin kartasta, että taukopaikkamme oli noin 1100 mmpy.  Tulimme siihen tulokseen että emme jatka enää ylemmäs, koska takaisikin pitää jaksaa tulla. Yhteenlaskettu vammahistoriamme on kohtuullisen kattava, joten arvelimme, että on parempi ottaa varman päälle ja kävellä takaisin kivistä polkua hyvissä voimissa, eikä koivet väsymyksestä tutisten. Suunnistajat päättivät, että koukkaamme puron ylityksen jälkeen toista reittiä takaisin hiihtokeskukselle. Mikäs siinä! Nyt kävelytien kahden puolen oli niittymäisiä lämpäreitä joiden heinikon keltaiset sävyt muodostivat hienon kontrasti havupuiden vihreälle, maaruskan punerrukselle ja harmaille kivenjärkäleille ja kallioseinille. Ja siitä se ajatus sitten lähti, seuraavaa yhteistä ruskaretkeä odotellessa...