Tarinoiden ja perimätiedon mukaan Viitasaaren Kymönkoskella sijaitsevan pystysuoran Itävuoren kallion päällä oli aikoinaan kuppari-Karoliinan torppa. Karoliina Raatikainen (1848-1918) oli kansanparantaja, hieroja ja kuppari, joka kulki kesät ja talvet Kymönkosken ja lähikylien taloissa hoitamassa tautien, kivun ja reumatismin vaivaamia kanssaihmisiä ja toimipa hän tarpeen tullen lapsenpäästäjänäkin.
Kerrotaan, että hän kiipesi vielä ikäihmisenäkin ylös ja alas kalliorinnettä torpalleen ottaen tukea kivistä ja puun juurista. Polkua kutsutaan syystäkin Karoliinan portaiksi. Jyrkänteellä on pituutta kilometrin verran ja Itävuoren korkein laki nousee jopa 80 metriä Kymönjärven pinnan yläpuolelle.
Karoliinan portaat ovat Viitasaarelta Vesannolle johtavan tien varressa. Paikka on merkitty nähtävyys- merkeillä ja tien vieressä on tilava parkkipaikka. Parkkipaikalta lähtee aika leväksi kulunut n 700 m mittainen luontopolku, joka laskee alas lehtomaiseen notkelmaan, kulkee pienen peltoaukean viertä metsikköön, jonka reunasta alkaa varsinainen luonnonsuojelualue.
Yht'äkkiä edessä kohoaa lähes pystysuora kallioseinä. Sitä ei erota puiden lomasta ennenkuin on melkein sen juurella. Kallioseinästä voisi hyvällä mielikuvituksella erottaa vaikka minkälaisia vuorenpeikon naamoja.
Osa valtavista lohkareista näyttää nojaavan ympärillä kasvaviin puihin, osa on kiilautuneena toisten lohkareiden varaan. Niitä katsellessa tulle väistämättä mieleen Huojuva Torni -niminen peli; mahtaisko romahtaa, jos ottaisi yhden kiven pois?
.
Kävimme Karoliinan portailla reilut kymmenen vuotta sitten, mutta koska paikka jäi mieleen tosi erikoisena luontopaikkana, päätimme käväistä siellä ohikulkumatkalla uudelleen. Muistikuvat rehevästä lehdosta pitivät paikkansa, mutta varsinaisen Karoliinan portaiden polun jyrkkyys ja vaikeusaste oli päässyt unohtumaan.
Tokihan sitä piti kiivetä edes osan matkaa, vaikka aivan ylös asti emme uskaltautuneetkaan. Terve itsesuojeluvaisto taisi tulla mukaan; jos sattuu pääsemään ylös, niin mitenkähän sieltä pääsee alas? On se Karoliina ollut aika tiukka mummo.
Mikäs olisikaan sen oivallisempi juhannuspäivän ajanviete kuin pieni reppuretki sopivaan kohteeseen. Kiinnostavia vaihtoehtoja kohtuullisen matkan päässä mökiltä on useita. Säätiedotus lupaili varsin epävarmaa säätä, joten päädyimme tämänkertaisen retkikaverin kanssa ajelemaan Maaningalle ihmettelemään Korkeakosken kuohuja. Automatkaa Maaningalle kertyy hieman alle sata kilometriä eli tunnin verran per suunta. Luvassa olisi komeaa rotkomaisemaa, hieno koski ja vähän suomalaista matkailuhistoriaakin. Retkikaveri ei ollut Korkeakoskella käynyt mutta itselläni oli tuoreessa muistissa toukokuun alun reissu, jolta osa tämän blogin kuvistakin on.
Korkeakoski on yksi Suomen vanhimpia matkailunähtävyyksiä ja sinne on tehty järjestettyjä retkiä Kuopiosta käsin jo 1860-luvulla. Aikoinaan kosken partaalle oli jopa rakennettu pieni torppa, jonka asukkaan velvollisuuksiin kuului muunmuassa matkailijoiden opastaminen.
Isohkon parkkipaikan ja kesäkahvilan vieressä oleva opastaulu kertoo, että koskessa on ollut aikoinaan mylly, mutta kevään 1890 tulva huuhtoi myllyn jokeen ja jäljelle jäi vain kaksi myllynkiveä, jotka edelleen makaavat koskessa kuohujen huuhdeltavana.
Kun yläjuoksulla katselee kapean,rauhallisesti virtaavan Löytynpuron hiljaista lipumista kuusivaltaisen metsän halki, on vaikea ymmärtää, mistä nuo valtavat vesimassat koskeen oikein tulevat. Tuntuu, ettei tuo puropahanen millään voi olla komean putouksen ainoana voimanlähteenä.
Kun sitten laskeutuu portaita näköalatasanteelle, joka on muutaman metrin koskenniskan alapuolella, on kuin tulisi aivan eri maailmaan. Kosken kohina oli tänäänkin huumaava, mutta käydessäni paikalla toukokuun alussa, ei vieressä seisovan retkikaverin puhetta voinut kuulla kosken pauhinalta.
Näköalatasanteelta saa hyvän käsityksen koko putouksesta ja kalliorotkosta laajemminkin.
Sinänsä on mielenkiintoista, että jo yli sata vuotta sitten Korkeakosken ymmärrettiin olevan arvoikkaimmillaan luonnonnähtävyytenä ja alue suojeltiin koskirakentamiselta. ¨
Korkeakoski on edelleen Suomen korkein yhtenäinen vesiputous; pudotusta koskenniskalta rotkon pohjalle on peräti 36 metriä.
Nykyään Luonnonsuojelualue Korkeakoskella on laajuudeltaan toistakymmentä hehtaaria. Hyvä niin.
Korkeakosken sanotaan olevan parhaimmillaan äitienpäivän tienoilla, jolloin vesimäärät ovat suurimmillaan. Kyllä nytkin vettä tuntui koskessa riittävän - ihan alas asti. Retkikaveri tiesi kertoa, että Niagaran pudotus on vain noin 15 metriä enemmän kuin Korkeakosken. Wau! No, ehkä vesimassat ovat kuitenkin vähän eri luokkaa, myönnetään. Aika vauhdikkaalta vedenvyöry näytti Korkeakoskellakin ja jotain siitä tunnelmasta sain ehkä vangituksi kuvaan käyttämällä pitkää valotusaikaa.
Putouksen alle kiertävät puiset kaiteelliset portaat. Toukokuun alussa laakson oli veden vallassa ja varjoisemmissa paikoissa oli vielä lumikinoksiakin. Nyt luonto oli vehreää ja rehevää. Rotkolaakson pohjalla kukoistivat aivan valtavat kotkansiipisaniaiskasvustot alueella, joka pari kuukautta sitten oli vielä veden vallassa. Kävelimme pienen matkaa luontopolkua rotkon pohjalla Tuovilanlahden suuntaan. Kosken virtaus ja kuohu rauhoittui taas hiljaiseksi puroksi joka luikertelee saniaisten ja muiden kostean lehdon kasvien lomitse kohti Maaninganjärveä.
Rotkon pohjalta ylös on muuten 192 porrasta. Huh! Mutta alhaalla käyminen on kyllä sen vaivan väärti.
Taisipa olla vuosi sitten juhannuksena, kun ensimmäisen kerran löysin tieni Vuorikalliolle ja sen jälkeen siellä onkin tullut poikettua useita kertoja eri vuodenaikoina, milloin yksin ja milloin pienemmällä tai isommalla porukalla.
Tänään kävin Vuorikalliolla vasta illalla. Kesäpäivänseisaus eli vuoden pisin päivä takasi, että auringonvaloa riitti vielä iltamyöhään. Toisaalta valokuvauksen kannalta valaistus oli sekä "haastava" että "mielenkiintoinen".
Kantatien 658 varressa Pihtiputaan ja Haapajärven rajan kohdalla on pieni levähdyspaikka. Sen reunasta lähtee merkkaamaton mutta selväksi tallautunut polku. Tai itse asiassa kaksi: keskeltä P-paikkaa lähtevä polku ylittää pienen suolämpäreen ja ainakin keväällä kumisaappaat ovat tarpeen. Toinen polku lähtee P-alueen eteläreunasta ja se kiertää suon metsikön kautta joten lenkkareillakin pärjää.
P-paikalta matkaa kertyy vain puolisen kilometriä, joten Vuorikallio sopii vaikka lasten kanssa tehtävän pienen eväsretken kohteeksi. Viime kesänä kävimme silloin 5-vuotiaan retkeilijän kanssa Vuorikalliolla evästelemässä ja kivaa oli.
Polku lähtee nousemaan metsässä olevaa rajalinjaa pitkin kohti Vuorikallion lakea. Molemmin puolin kasvava korkea kuusikko toimii ikäänkuin kunniakujana polun ympärillä.
Lopulta eteen avautuu tasainen kallio , jolta on huikaisevat lähes "kolimaiset" maisemat Vuorijärven ja Raudanjärven yli. Vuorikallion järvenpuoleinen reuna on lähes pystysuora jyrkänne ja pudotusta lienee parikymmentä metriä, jotenkin ainakin pienempien lasten kanssa on syytä olla tarkkana kalliolla liikuttaessa. Eikä siinä aikuisillakaan ole haittaa varovaisuudesta, sillä etenkin märkänä kallio voi olla petollisen liukas.
Vuorijärvi ja Raudanjärvi ovat pitkänomaisia kaakko-luode -suuntaisia järviä ja ne erottaa toisistaan vain kapea kannas, joten on helppo kuvitella, että ne ovat aikoinaan voineet olla yhtä ja samaa järveä. Sen verran erikoinen maastokohde Vuorikallio järvineen on, että sitä on käytetty rajakartoissa jo ainakin 1700-luvulla, ehkä jopa aikaisemminkin. Enpä ihmettele; kyllä tämän paikan muistaa ja tunnistaa kun on kerran käynyt.
Järvien eteläpuoli on vaatimatonta rämesuota kituliaine puineen, tupasvilloineen ja suopursuineen. Silti maisema Vuorikalliolta on joka suuntaan kuin postikortista tai Edefeltin maalauksesta
)
Rantaan astikin kyllä pääsee kun lähtee seuraamaan kallion lakea tulosuunnasta oikealle. Ihan huonojalkaisille en tätä suosittele; takaisin kiipeäminen voi olla paikoitellen melko työlästä. (nimim. kokemusta on)
Tällä kertaa järven pinta oli aivan peilityyni ja pilvet heijastuivat siihen upeasti. Hetken istuin kallion reunalla katselemassa kiikareilla josko vastarannalla näkyisi jotain mielenkiintoista. Hiljaista oli. Ei näkynyt viimesyksyistä käpytikkaakaan koputtelemassa.
Luonnonkukkapäivää vietetään kaikissa Pohjoismaissa samaan aikaan kesäkuun puolivälin tienoilla, tänä vuonna siis 19.6. Valtakunnallisesti teemapäivän taustalta löytyvät mm. Metsähallitus, Ympäristökeskus, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Luonnonsuojeluliitto ja Luontoliitto. Monilla paikkakunnilla ja useissa kansallispuistoissa järjestetään ohjattuja retkiä, joilla perehdytään etenkin alkukesän kukkiviin luonnonkasveihin. Päivän tarkoituksena on lisätä luonnontuntemusta ja tuoda esiin miten monipuolinen kasvilajisto meillä on.
Luonnonkukkapäivän retki järjestettiin Pihtiputaalla tänä vuonna jo yhdeksättä kertaa mutta aikaisempina vuosina en ole päässyt kertaakaan osallistumaan. Sitä mukavampi oli nyt lähteä ohjatulle retkelle mukaan. Aamulla keli näytti huonolta metsäretkeilyn kannalta; taivas oli tasaisen harmaa ja vettä satoi vaihtelevalla intensiteetillä. Sääennuste lupaili kuitenkin vain pientä tihkuttelua puolenpäivän aikaan, joten päätin käydä katsomassa, olisko lähtöpaikalla muitakin sadetta uhmaavia. Olihan siellä: retkioppaiden lisäksi meitä oli kymmenisen henkeä.
Louhurannan luonnonsuojelualue on vain parin kilometrin päässä Pihtiputaan keskustasta mutkaisen hiekkatien päässä. Alue on noin kahdeksan hehtaarin laajuinen Alvajärven rantaa kohti laskeva kivikkoinen monimuotoinen metsä. Märällä kelillä kivikkoisella polulla sai tosiaan kulkea kieli keskellä suuta, ettei päädy ihailemaan varvikkoa lähietäisyydeltä. Liukkaiden kivien lisäksi oman haasteensa toivat kivien ja juurien väliin jäävät kolot ja onkalot.
Supan pohjalla mustikkavarvikko vaihtuu kostean lehdon kasveihin kuten sudenmarja, mustakonnan- marja (oik), erilaiset saniaiset, kevätlinnunherne (vas), oravanmarja, lillukka ja tietenkin metsäkurjenpolvi.
pohjoisessa Keski-Suomessa mustakonnanmarja on varsin harvinainen, eikä kevätlinnunhernettäkään joka metsästä löydy.
Minulle varsinaiset wau-elämykset tällä retkellä olivat saniaslehdon reunalta bongattu laaja kasvusto tähtitalvikkeja (yllä) sekä siellä täällä polun vieressä kukkineet valkolehdokit (vas). Valkolehdokki on uhanalainen ja rauhoitettu koko Suomessa.
.
Kuljimme merkatunpolun aivan järven rantaan asti, missä on partioilaisten maja, nuotiopaikka ja sauna. Rannassa viimeistään valkeni, miksi paikan nimi on Louhuranta. Erinomainen retki.
Kävin pitkästä aikaa lapsuuteni kotikaupungissa Mikkelissä katselemassa paikallisnähtävyyksiä. Mikkelin hiidenkirnu löytyi vuonna 1965 elokuussa kun Pursialan teollisuusalueen syrjässä ollutta kalliota alettiin louhia ja murskata sepeliksi. Pintamaita poistettaessa paljastui osittain veden täyttämä pyöreä kuoppa, joka osoittautui yhdeksi Suomen suurimmista hiidenkirnuista. Onneksi paikka ymmärrettiin suojella ja louhintatyöt keskeytettiin. Mitähän mahtoivat työmiehet miettiä, kun nostivat kuopan pohjalta kuusi suurehkoa hierinkiveä esille?
Perheemme oli muuttanut Mikkeliin kesällä -65 ja seuraavina kesinä kävimme katsomassa hiidenkirnua jotakuinkin kaikkien meillä kyläilleiden sukulaisten ja ystäväperheiden kanssa, joten paikka tuli hyvinkin tutuksi jo silloin. Omien lasteni kanssa kävimme myös kirnua ihmettelemässä aikoinaan.
Edelleen tämä luonnon voimannäyte on mykistävä. Mikkelin hiidenkirnu on noin kahdeksan metriä syvä ja halkaisijakin on kunnioitettavat viisi metriä. Opastaulun mukaan hiidenkirnut ovat jääkauden jälkiä: noin 9000 -10 000 vuoden takaa. Sulava jää ja valtavat vesimassat ovat saaneet aikaan pyörteitä, joissa irtokivet ovat hankautuneet kalliota vasten. Pehmeämpi kiviaines on kulunut nopeammin. Mikkelin kirnussa muoto on pyörteenomainen, joten ei ole vaikea kuvitella, miten vesi on pyörinyt kallion yhä syvenevässä painanteessa.
Nyt oli hienoa huomata, että aluetta oli siistitty ja maisemoitu niin, että hiidenkirnulle vei kunnollinen kevyen liikenteen reitti. Kallion syrjään oli tehty metalliset kaiteelliset portaat helpottamaan kohteeseen pääsyä. Vanha turvakaide kirnun ympärillä on ehkä enemmänkin muistuttamassa siitä, että kuopan reunalta voisi helposti lipsahtaa kirnun pohjalle, kuin varsinaisesti estämässä sitä.
Hiidenkirnuja on ilmeisen paljon Suomen kallioperässä, suurin osa niistä on pieniä, ehkä puolen metrin syvyisiä kuoppia. Uusia kirnuja löytyy edelleen. Pari vuotta sitten Ristiinan Himalansaaresta löytyi ennestään tuntematon hiidenkirnu, kun metsurit raivasivat myrskyn kaatamia puita; yksi juurineen kaatunut puu oli kätkenyt alleen parimetrisen kirnun. Olipa aikamoinen löytö!
Jäin vain pohtimaan, mitä ihmettä se Hiisi oikein kirnusi?
Sen verran olen muinaisnuoruudessa vaeltanut kaatosateessa, että tiedän, ettei siinä ole mitään kivaa. Kamppeet kastuu vaikka olisi minkälaiset sadevermeet, yöretkellä niitä ei saa mitenkään kuivatettua, maisemat näyttää ankeilta, eikä niitä edes viitsi pysähtyä katselemaan sateessa. Olen siis mieluummin hyvän sään retkeilijä. Nykyään yritän katsoa sääennusteen etukäteen ja aika usein täsmäsääennusteet pitävätkin paikkansa.
Toukokuun puolivälissä olin lukinnut ajatukset Liesjärven kansallispuiston Kyynäränharjulla kuvausretkellä käymiseen. Aamu oli pilvinen ja sateen ennustettiin alkavan vasta puolilta päivin. Arvelin että ehdin kotoa Tammelaan ennen sadetta. Melkein ehdin. Juuri kun kurvasin kakkostieltä Kansallispuistontielle sadepisaroita alkoi tipahdella tuulilasiin. Noooh, enhän minä ole sokerista; kyllä pienessä tihkusateessakin voi patikoida!
Kyynäränharju on kapea yli kilometrin mittainen kannas joka jakaa järven kahteen osaan: Liesjärveen ja Kyynäränjärveen. Kapeimmillaan harjumuodostelma on vain muutaman metrin levyinen. Polku näytti olevan aika leveäksi kulunut ja paikoitellen toinen polun haara kulki harjun korkeimmalla kohdalla ja toinen alempana lähellä rantaa.
Tarkoitukseni oli kulkea harju edestakaisin ja laulattaa kameraa keväisessä järvimaisemassa.
Heti reitin alkupäässä on kulahtanut kävelysilta, joka oli varsin kuvauksellinen, joten juutuin kuvaamaan sitä eri vinkkeleistä. Hirsiset silta-arkut vaikuttavat tukevilta mutta kaiteet olisivat kipeästi uusimisen tarpeessa. Varoituskyltit olivat kerrankin paikallaan, sillä houkutus maiseman katseluun sillan kaiteisiin nojaillen oli varsin suuri. Harmaantunut ja jo jäkälöitynyt silta ja auringonkeltaisina loistavat rentukat muodostivat hienon kontrastin sateisessa maisemassa.
Sade yltyi yltymistään. Sillanpielessä ongella olleet kalamiehet alkoivat keräillä varusteitaan ja heillä sentään oli oikein kunnon sadetakit ja -lakit. Omat retkeilyvarusteeni pitävät kyllä pientä tihkusadetta mutta kovemmalla sateella kosteus tulee auttamatta läpi. Sitkeästi kävelin vielä muutamia satoja metrejä mutta sitten totesin, että kameran kanssa märässä maastossa konttaaminen on ehkä älyttömistä harrastuksista älyttömin. Luovutin. Paremmalla kelillä uusiksi.
Usein käy niin, että kun suunnittelee ulkoilureissua vaikka viikonlopulle tai muulle vapaapäivälle, niin luonto pistää kelin ylösalaisin ja hyvät suunnitelmat jäävät toteutumatta. En nimittäin ole niin innokas retkeilijä että lähtisin tarpomaan kelissä kuin kelissä. Lienenkö tullut vanhaksi vai minkä takia tuntuu, että kaatosateessa patikoinnissa ei ole mitään hohdokasta, saati nautinnollista. Jokunen viikko sitten sattui hieno, aurinkoinen kevätkeli vapaapäivälle ja ilman minkäänlaista ennakkosuunnittelua päätin ajella Kurjenrahkan kansallispuistoon, koska se on lähellä enkä ollut siellä koskaan käynyt.
Ex-tempore- retkelle ei kannata asettaa patikointitavoitteita kovin korkealle. Niinpä päätin tällä kertaa vain kävellä jonkun sopivan tuntuisen pätkän ja palata samaa reittiä takaisin.Siinä voisi samalla räpsyttää kameraa jos löytyisi jotain kuvattavaa tai vain nauttia hienosta kevätpäivästä. Opastaulusta ei ollut juurikaan apua reittisuunnittelussa, vaikka se omaperäinen taideteos olikin.
Parkkipaikalta pienen metsätaipaleen jälkeen tulin Kurjenrahkan suon laitaan. Tässä oli myös muutama selkeä opasviitta. Pidemmälle kierrokselle Savojärven ympäri en tällä kertaa halunnut, joten jatkoin suoraan suon yli Kuhankuonolle.
Tuo ei ole opastaulu vaan toukkien tekosia.
Avaraa suomaisemaa riitti joka suuntaan ja hyviä pitkospuita pitkin oli suorastaan ilo kulkea. Keväisen suon monenlaiset värit ja sävyt loistivat auringossa aivan parhaimmillaan. Sininen taivas ja poutapilvet kruunasivat kauniin kevätpäivän.
Muuan vastaantulija oli pysähtynyt selvästikin kuuntelemaan ja katselemaan jotain kiinnostavaa. Sitten minunkin korvani tavoitti matalaa ääntä, jota en osannut heti tunnistaa mutta lähempänä hoksasin, että sehän oli sammakoiden kuoro, joka kurnutti kaikesta sydämestään kevään riemua. Sammakoita oli sadoittain kerääntyneenä vetiseen suolammikkoon, niitä mönki sinne tänne joka suuntaan. Kurnuttaessa sammakoiden vaaleampi kaulanahka pullisteli mahtipontisesti ja näytti siltä, että kaikki kurnuttivat kohti aurinkoa. Miksiköhän?
Kävin vielä katselemassa Savojärven maisemia leirikeskuksen rannassa ja palailin sitten takaisin päin. Sammakkokuoroa oli ihailemassa uusi porukka retkeilijöitä. Minäkin kuuntelin vielä hetken ennenkuin suuntasin takaisin autolle. Olipa hieno luontoelämys tämä sammakkokuoro!
Tarinoiden ja perimätiedon mukaan Viitasaaren Kymönkoskella sijaitsevan pystysuoran Itävuoren kallion päällä oli aikoinaan kuppari-Karoliinan torppa. Karoliina Raatikainen (1848-1918) oli kansanparantaja, hieroja ja kuppari, joka kulki kesät ja talvet Kymönkosken ja lähikylien taloissa hoitamassa tautien, kivun ja reumatismin vaivaamia kanssaihmisiä ja toimipa hän tarpeen tullen lapsenpäästäjänäkin. 
