Sen verran olen muinaisnuoruudessa vaeltanut kaatosateessa, että tiedän, ettei siinä ole mitään kivaa. Kamppeet kastuu vaikka olisi minkälaiset sadevermeet, yöretkellä niitä ei saa mitenkään kuivatettua, maisemat näyttää ankeilta, eikä niitä edes viitsi pysähtyä katselemaan sateessa. Olen siis mieluummin hyvän sään retkeilijä. Nykyään yritän katsoa sääennusteen etukäteen ja aika usein täsmäsääennusteet pitävätkin paikkansa. Toukokuun puolivälissä olin lukinnut ajatukset Liesjärven kansallispuiston Kyynäränharjulla kuvausretkellä käymiseen. Aamu oli pilvinen ja sateen ennustettiin alkavan vasta puolilta päivin. Arvelin että ehdin kotoa Tammelaan ennen sadetta. Melkein ehdin. Juuri kun kurvasin kakkostieltä Kansallispuistontielle sadepisaroita alkoi tipahdella tuulilasiin. Noooh, enhän minä ole sokerista; kyllä pienessä tihkusateessakin voi patikoida!
Kyynäränharju on kapea yli kilometrin mittainen kannas joka jakaa järven kahteen osaan: Liesjärveen ja Kyynäränjärveen. Kapeimmillaan harjumuodostelma on vain muutaman metrin levyinen. Polku näytti olevan aika leveäksi kulunut ja paikoitellen toinen polun haara kulki harjun korkeimmalla kohdalla ja toinen alempana lähellä rantaa.
Tarkoitukseni oli kulkea harju edestakaisin ja laulattaa kameraa keväisessä järvimaisemassa.
Heti reitin alkupäässä on kulahtanut kävelysilta, joka oli varsin kuvauksellinen, joten juutuin kuvaamaan sitä eri vinkkeleistä. Hirsiset silta-arkut vaikuttavat tukevilta mutta kaiteet olisivat kipeästi uusimisen tarpeessa. Varoituskyltit olivat kerrankin paikallaan, sillä houkutus maiseman katseluun sillan kaiteisiin nojaillen oli varsin suuri. Harmaantunut ja jo jäkälöitynyt silta ja auringonkeltaisina loistavat rentukat muodostivat hienon kontrastin sateisessa maisemassa.
Sade yltyi yltymistään. Sillanpielessä ongella olleet kalamiehet alkoivat keräillä varusteitaan ja heillä sentään oli oikein kunnon sadetakit ja -lakit. Omat retkeilyvarusteeni pitävät kyllä pientä tihkusadetta mutta kovemmalla sateella kosteus tulee auttamatta läpi. Sitkeästi kävelin vielä muutamia satoja metrejä mutta sitten totesin, että kameran kanssa märässä maastossa konttaaminen on ehkä älyttömistä harrastuksista älyttömin. Luovutin. Paremmalla kelillä uusiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti