Mikäs olisikaan sen oivallisempi juhannuspäivän ajanviete kuin pieni reppuretki sopivaan kohteeseen. Kiinnostavia vaihtoehtoja kohtuullisen matkan päässä mökiltä on useita. Säätiedotus lupaili varsin epävarmaa säätä, joten päädyimme tämänkertaisen retkikaverin kanssa ajelemaan Maaningalle ihmettelemään Korkeakosken kuohuja. Automatkaa Maaningalle kertyy hieman alle sata kilometriä eli tunnin verran per suunta. Luvassa olisi komeaa rotkomaisemaa, hieno koski ja vähän suomalaista matkailuhistoriaakin. Retkikaveri ei ollut Korkeakoskella käynyt mutta itselläni oli tuoreessa muistissa toukokuun alun reissu, jolta osa tämän blogin kuvistakin on.
Isohkon parkkipaikan ja kesäkahvilan vieressä oleva opastaulu kertoo, että koskessa on ollut aikoinaan mylly, mutta kevään 1890 tulva huuhtoi myllyn jokeen ja jäljelle jäi vain kaksi myllynkiveä, jotka edelleen makaavat koskessa kuohujen huuhdeltavana.
Kun yläjuoksulla katselee kapean,rauhallisesti virtaavan Löytynpuron hiljaista lipumista kuusivaltaisen metsän halki, on vaikea ymmärtää, mistä nuo valtavat vesimassat koskeen oikein tulevat. Tuntuu, ettei tuo puropahanen millään voi olla komean putouksen ainoana voimanlähteenä.
Kun sitten laskeutuu portaita näköalatasanteelle, joka on muutaman metrin koskenniskan alapuolella, on kuin tulisi aivan eri maailmaan. Kosken kohina oli tänäänkin huumaava, mutta käydessäni paikalla toukokuun alussa, ei vieressä seisovan retkikaverin puhetta voinut kuulla kosken pauhinalta.
Näköalatasanteelta saa hyvän käsityksen koko putouksesta ja kalliorotkosta laajemminkin.
Sinänsä on mielenkiintoista, että jo yli sata vuotta sitten Korkeakosken ymmärrettiin olevan arvoikkaimmillaan luonnonnähtävyytenä ja alue suojeltiin koskirakentamiselta. ¨
Korkeakoski on edelleen Suomen korkein yhtenäinen vesiputous; pudotusta koskenniskalta rotkon pohjalle on peräti 36 metriä.
Nykyään Luonnonsuojelualue Korkeakoskella on laajuudeltaan toistakymmentä hehtaaria. Hyvä niin.
Korkeakosken sanotaan olevan parhaimmillaan äitienpäivän tienoilla, jolloin vesimäärät ovat suurimmillaan. Kyllä nytkin vettä tuntui koskessa riittävän - ihan alas asti. Retkikaveri tiesi kertoa, että Niagaran pudotus on vain noin 15 metriä enemmän kuin Korkeakosken. Wau! No, ehkä vesimassat ovat kuitenkin vähän eri luokkaa, myönnetään. Aika vauhdikkaalta vedenvyöry näytti Korkeakoskellakin ja jotain siitä tunnelmasta sain ehkä vangituksi kuvaan käyttämällä pitkää valotusaikaa.
Putouksen alle kiertävät puiset kaiteelliset portaat. Toukokuun alussa laakson oli veden vallassa ja varjoisemmissa paikoissa oli vielä lumikinoksiakin. Nyt luonto oli vehreää ja rehevää. Rotkolaakson pohjalla kukoistivat aivan valtavat kotkansiipisaniaiskasvustot alueella, joka pari kuukautta sitten oli vielä veden vallassa. Kävelimme pienen matkaa luontopolkua rotkon pohjalla Tuovilanlahden suuntaan. Kosken virtaus ja kuohu rauhoittui taas hiljaiseksi puroksi joka luikertelee saniaisten ja muiden kostean lehdon kasvien lomitse kohti Maaninganjärveä.
Rotkon pohjalta ylös on muuten 192 porrasta. Huh! Mutta alhaalla käyminen on kyllä sen vaivan väärti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti